FLORES. Law and Order.

Labuan Bajossa lutraamisen jälkeen me lähdettiin seikkailemaan Floresin sisäosiin. Vaikka sitä ollaankin aikuisten ihmisten oikeissa töissä, me ajateltiin reissata bussilla. Aikamme me seistiin tien varressa, mutta saarta ympäri ajavat autot olivat jo täynnä matkalaisia. Bussissa oli tilaa.

Me heitettiin reput katolle ja istuttiin bussin takapenkille. Matka oli mutkainen – hyvin mutkainen. (Jos et usko, niin kehotan etsimään Floresin Google Mapistä ja zoomaamaan saaren sisäosan teihin.) Onneksi maisemat olivat mielettömät ja liikenne hyvin rauhallista sekä turvallista. Muusta Indonesiasta poiketen Floresin jengi on jossain vaiheessa hokannut, että jos tiet on näin kiemuraiset ja pudotus vieressä useamman sata metriä, niin ei ehkä kantsi hurjastella.

Yhtäkkiä meidän bussikusksi kuitenkin läimäytti jarrut pohjaan. Sitten hän tuli meidän ikkunalle muovipussin kanssa. Muovipussista löytyi Grantin paita, joka me tunnistettiin tietenkin Brisbane Lions –logosta. Muovipussi ei kyllä ollut meidän.

Grant kiipesi heti bussin katolle katsastamaan, onko repuista kadonnut jotain muutakin. Tietenkin oli. Joku pässi oli samana aamuna nostanut automaatista muutaman sataa länsidollaria ja jättänyt ne repun etutaskuun. Rahat olivat kadonneet.

Sitten alkoi tapahtua. Bussikuski juoksi heilutellen machetea käsissään. Bussikuskin edelleä loikki pakoon nuori sälli kädet täristen. Sitten hirveästi floresinkielistä huutoa nuorelta sälliltä, bussikuskilta, bussilastilliselta paikallista jengiä ja parilta sattumalta paikalle sattuneelta nunnalta.

Ahaa. Syyllinen oli vielä bussin kyydissä. Tai siis nyt hän oli jonkin matkan päässää tiellä bussikuskin saattelemana.  Sälli vakuutteli (ilmeisesti), että oli vain varastanut paidan, mutta kenellekään ei juolahtanut tsekata klopin taskuja. Joten mä sitten juoksin sällin ja kuskin perässä. Jotenkin mä kuvittelin koko spektaakkelin taakse jotain Monty Python –musiikkia.

Mä sain kummatkin aika nopeasti kiinni. Onneksi on tultu käytyä lenkillä. Mä kävin klopin taskut läpi. Ei mitään. Sitten mä käskin sitä ottamaan paidan pois. Ei mitään. Sitten mä käsin sitä ottamaan shortsit pois. Ei suostunut. Ha! Luuliko sitä, että mua nolottaisi kopeloida sen intiimialueita? Pah. Kalsareista sitten löytyi paksu setelitoppa. Täysin sileitä, aivan präniköitä seteleitä suoraan automaatista. Ylläri.

Mä otin rahat takaisin. Bussilastillinen paikallisia pyöritteli päitään ja oli selkeästi tyrmistyneitä. Nunna papatti sällille ilemisesti aika tulikivenkatkuista tekstiä. Grant oli jo ehtinyt bussin katolta alas ja laski setelinipun. Kaikki tallella. Ryppyiset setelit hän antoi takaisin varkaalle.

Sitten kaikki nousivat takaisin bussiin. Siis kaikki. Myös varas. Siis. Anteeksi. Mitä. Vittua?

Mä olisin antanut ryppyiset setelit bussikuskille kiitokseksi ja maksuksi varkaan bussimatkasta. Ja mä olisin ehdottomasti laittanut varkaan kävelemään.

Mutta bussikuskilla oli suunnitelma. Hän nimittäin tiesi, missä kylässä sälli asui. Oli imeisesti aikaisemmin kysynyt, mikä on matkan määränpää. Me sitten ajettiin kylään, sällillä välähti, mikä on tuleman ja hän otti koivet alleen. Läpärit jäivät bussiin. Ja machete. Ilmeisesti bussikuskin viuhtoma machete olikin ollut varkaan.

No, tuntomerkkien kanssa me sitten ajeltiin ympäri kylää, kunnes löytyi varkaan kotitalo. Ja varkaan perhe. Bussikuski posotti taas jotain Floresin kieltä, ja viittoi mut luokseen. Mä olin napannut varkaasta kännykällä kuvan. Kuvan nähdessään varkaan äiti melkein pyörtyi, isä alkoi kirota (ilmeisesti) ja sisko itkeä. Taisi olla pahempi rangaistus kuin poliisi. Tai eihän sitä tiedä – Indonesian poliisi ei ole kauhean ymmärtäväinen ja suopea.

Bussikuski halusi vielä viedä mut ja Grantin printtaamaan kuvan, jonka kuski olisi sitten kiikuttanut poliisille. Tai näin yksi nunnista minulle kertoi englanniksi. Paikallisen Karhukopion koneet eivät vain sattuneet toimimaan mun kännykän kanssa. Nunna tiesi vielä kertoa minulle, että kuski oli nähnyt sivupeileistään varkaan kopeloimassa kasseja. Siksi kuski tiesi painaa jarruja.

No, huono alku lomalle, mutta päällimmäiseksi mulle jäi kuitenkin positiivinen fiilis. Koko bussillinen porukkaa oli selkeästi meidän puolella ja täysin tyrmistyneitä tapahtuneesta. Bussikuski pyyteli kauheasti anteeksi ja kertoi nunnan välityksellä, ettei hänelle ole ikinä käynyt moista ennen. Jä kyllä mä sen uskoin, sillä kuskin reaktio oli niin totaalinen, ettei kyseessä voinut millään olla jokapäiväinen juttu.

Ihana saari. Ihania ihmisiä. Vain Indonesiassa voi tulla ryöstetyksi ja silti tykätä maasta vain entistä enemmän.

FLORES. Liskojen yö.

Indonesia on aika paras. Siellä on tullut vietettyä aikaa suhteellisen paljon, ja Bali on tullut tutummaksi kuin Tukholma tai Tallinna. Me ei olla hirveästi reissattu Balista itään, joten oli korkea aika suunnata nokka kohti auringonnousua.

Meidän ensimmäinen kohde pakollisen Balin jälkeen oli Flores ja Labuan Bajo. Mä en koko Floreksesta tiennyt juuri sen enempää, että siellä on niitä liskoja. Niitä pirun isoja liskoja. Mitä enemmän tuli Floreksesta luettua, sitä vakuuttuneempi mä olin siitä, että tällä saarella kannattaa viettää aikaa. Alunperin meidän oli tarkoitus tsekata ne liskot ja lentää Borneoon. Koko Borneo jäi tällä reissulla näkemättä – eikä haittaa yhtään.

Liskot olivat kyllä aikamoisia. Mä olen pikkuhiljaa alkanut oppia näiden krokojen kanssa elämisen yhteydessä, miltä tuntuu olla saaliseläin. Suomessa ei varsinaisesti kai mikään eläin ihmistä tapa ruoaksi. Kai hirvikolareissa henkiä menee, mutta ei se hirvi uhrejaan poskiin pistä. Krokot ja nämä Komodon liskot kyllä vetelesivät naamariin. Meidän opas sanoi, että valokuvan lisko oli syönyt pari päivää sitten vuohen ja ettei se liikahtaisi paikaltaan mihinkään, että turvallisin mielin voi seistä suhkoht lähellä. Mmmm. Mutku ne sairaalat on kyllä aika kaukana jos jotain tapahtuu.

Mantarauskujen lähelle kyllä uskalsi mennä. Me käytiin snorklaamassa näiden kavereiden kanssa, vaikka oltiinhan ne jo nähty Malediiveilla. Aina yhtä hauskaa. Ne tulevat ihan iholle kiinni ja liikkuvat yllättävän ketterästi niinkin isoiksi kavereiksi.

Meidän uintimaastossa oli hirveän voimakas virtaus. Vaikka rauskut vetelivätkin ketterästi kumpaankin suuntaan virrassa, me Grantin kanssa ei todellakaan liikuttu ketterästi mihinkään. Heti kun veneestä hyppäsi veteen, virta vei mukanaan kuin VR. Takaisin ei päässyt millään ilveellä. Piti odotella, että paatti tekee uukkarin ja hakee noin puolen kilometrin päästä. Me ruinattiin meidän kapteenilta pari extra reissua, sillä mantarauskujen kanssa oli niin mukava polskia. Naamat virneessä me sitten vihdoin suostuttiin lähtemään kohti Labuan Bajoa.

Paattireissu oli kyllä aivan parasta, vaikka koko reissun olikin pilvistä ja satoi. Ei harmittanut. Yleensä mä vinkuisin kylmistä päivistä, mutta kun asuu paikassa, jossa on aina lämmin ja suurimman osan ajasta aurinkoista, ei pienet ropinat haittaa. Olisi ehkä haitannut, jos olisi Suomesta asti näihin maisemiin matkustanut.

Säästä stressaamisen lisäksi mä olen lopettanut rahasta stressaamisen. Niin sitä käy vähän kuin vahingossa, kun on aikuisten ihmisten oikeissa töissä. Eikä maksa vuokraa. Tai sähköjä. Tai vesimaksuja. Tai bussikorttia. Tai bensaa. Sitten sitä voikin asustaa hotellissa, josta avautuvat maisemat ovat seuraavanlaiset.

40 AUD per yö. Ihan kuin tä muka olisi kallis.

Nunna aikamoinen

Mä olen töissä katolisessa koulussa (jollei jostain syystä ole aikaisemmin tullut sanottua). Se meinaa sitä, että meillä on töissä ihka eläviä nunnia ja munkkeja. Mä olen aina ennen pitänyt nunnia ja munkkeja vähän kuin satuolentoina. Niillä on kai jotain supervoimia, ja pitkään mä olin ennen tänne saapumista epäillyt niiden olemassaoloa.

No, ainakin meidän nunnalla on jonkinmoisia supervoimia, ja se on ihan todistettu juttu nyt. Sister Tess sai Order of Australia –palkinnon työstään aboriginaali kielien puolustajana, pelastajana, puolestapuhujana ja elävöittäjänä. Order of Australia on aika iso juttu. Palkinnon saa Australian kuningattarelta, ei tosin henkilökohtaisesti, mutta kuitenkin. Jos sanat Australian kuningatar kuulostaa hassulta, haluaisin muistuttaa, että kyseessä on sama henkilö, joka on myös Englannin kuningatar.

Mutta palataan takaisin tähän meidän paikalliseen super mimmiin. Sister Tess on asunut Wadeyessä lähes yhtä kauan, kun mä olen ollut olemassa. Sister laittoi pystyyn pytingin, jossa tuotetaan kaikenlaista kirjallisuutta paikallisella kielellä. Myös kuvitus tehdään omin voimin. Nykyään pytinki toimii meidän koulussa, ja täyttää meidän kirjastoa mahdollisimman paljon murinpatha-materiaalein.

Päivänä, jolloin tämä kuuluisa mitali saapui Wadeyeen, oli aikamoinen show meidän koulussa. Darwinista lennätettiin paikalle toimittajia ja kaikenlaisia silmäätekeviä. Meidän muksut maalattiin ja laitettiin uniformuihin – Jumala välittää jostain mulle tuntemattomasta syystä koulu-uniformuista. Myös meidät maalattiin ja laitettiin uniformuihin.

Sitten me seurattiin Wadeyestä tuttua kaavaa. Me istutaan helteessä monta tuntia. Ensinnäkin siksi, että varjo on varattu niille toimittajille ja silmäätekeville. Toiseksi siksi, että show alkaa aina myöhässä. Kolmanneksi siksi, että kaikki kestää aina kauemmin, kuin on arvioitu. Aina kuitenkin kaikki järjestyy. On se kumma.

 

Lisää Sister Tessistä voi lukea esim. täältä:

http://www.abc.net.au/news/2016-06-08/bilingual-educator-sister-tess-ward-receives-oam/7488430


Ja videon Sister Tessistä voi katsoa esim. täältä: 

https://www.youtube.com/watch?v=4rRNGOsoKr0

Canberra osa 2

Kaksi päivää me vietettiin kouluissa, joissa ei opiskella mitään tiedeaineita (meidän muksujen mielestä). Paitsi tietenkin välillä käydään laboratoriossa räjäyttämässä kaikenlaista kiva. Jep. Voitaisko me vielä rakentaa vaikka putkipommi? 

Kouluvierailujen jälkeen me käytiin toisenlaisessa koulussa – poliisikoulussa. Mä koetin katsoa, josko Hightoweria ja Maloneytä näkyisi jossain, mutta ei näkynyt televisiosta tuttuja. Muksut saivat poseerata kaikenmoisten poliisilaitosten menopelien kanssa. Me päästiin myös suljetuille alueille katsomaan mm. aseita, pyssyjä ja niillä harjoittelua. Mutta mua vannotettiin, että niistä ei puhuta, kirjoiteta eikä niistä ainakaan oteta valokuvia. Mähän olen vielä ulkomaalainenkin. Ehkä mua epäiltiin terroristiksi tai vakoilijaksi.

Illalla me käytiin trampoliineilemassakin. On se sana.

Seuraava päivä meni meidän Ranger-open, Chrisin, farmilla. Oli niin kylmä, että melkein räntää tuli. Hyi, että! Oltiin kaikki märkiä ja kylmiä. Päiväksi oli suunniteltu mönkijöillä ajelua, kanin metsästystä sun muuta ulkoilmatouhua, mutta eihän me tarettu. Eikä kellään ollut mitään vettäpitävää, kun ei meillä tarvitse pohjoisessa. Ei haittaa, vaikka kastuisi, sillä aina on kuitenkin suhteellisen lämmintä. Me sitten kerittiin lampaita sisätiloissa. Sekin oli tosin kokemus. Eihän meillä pohjoisessa ole sadetakkien lisäksi lampaitakaan. Liian kuuma.

Meidän reissuun kuului tietenkin myös pakollinen eläintarhavierailu. Nämä täällä rakastavat eläimiä. Taisi olla parasta koko reissussa. Me päästiin syöttämään tiikeriä ja taputtelemaan kenguruita. On muuten kohtuullisen pelottavaa olla nälkäisen tiikerin lähettyvillä. Kyllä se olisi mut naamariin vetänyt.

Me käytiin myös paikallisessa Heurekassa, josta mieleenpainuvinta oli ehkä kaikki pelit. En tiedä, paljonko siitä tiedepuolesta jäi kaaliin, mutta hauskaa tuntui olevan. 

Me käytiin myös katsomassa paikkaa, jossa Australian olympiaurheilijat harjoittelivat. Taas mua vannotettiin salassapitovelvollisuuteen, mutta sain mä napattua kuviokelluntajoukkueen treeneistä valokuvan. Ehkä ne siellä poliisilaitoksella eivät olleetkaan niin väärässä.

Viimeisenä päivänä me käytiin rugby-ottelussa. Nyt voin rehellisesti sanoa, että en ole ikinä tainnut olla niin jäässä. Ei naurattanut pätkääkään. Olenhan mäkin lähes 40 asteen pakkasista hengissä selvinnyt, mutta en tennareissa ja puuvillahousuissa. Heti kun aurinko laski ja tuuli alkoi tuivertaa, mun luut ruperivat hytisemään. Goretex olisi kova sana.

Seuraavana päivänä oli onneksi lähtö kotiin. Alkoi olemaan kaikkien pinnakin jo siinä pisteessä, että se yksi oppilas ei olisi enää päivääkään elänyt, ellei me olisi lähdetty kohti pohjoista. Vielä se ehti lentokoneessa haistattelemaan lentoemännälle vitut, kun ei saanut viidettä ilmaista kolaa. Jep, esimerkillistä touhua. Teki mieli laittaa se solmuun. Päästiin kaikki kuitenkin ehjin nahoin himaan. Mä pistin puhelimen hiljaiselle, vedin peiton korville enkä puhunut kellekään kahteen päivään.

Tässä koko spektaakkeli.

Canberra osa 1

Meidän koulusta lähti lauma oppilaita Canberraan luokkaretkelle. Taroitus oli, että valvojiksi lähtisi mahdollisimman monta paikallista apuopettajaa, mutta jostain syystä ylipuhutuksi saatiin vain kaksi. Ilmeisesti edellisten vuosien reissuista on kiirinyt sana, että Canberrassa tuppaa olemaan kylmä, eikä ketään oikein kiinnostanut hytistä lähellä jäätymispistettä. Niinpä mut rekrytoitiin reissuun valvojaksi noin kahdentoista tunnin varoitusajalla.

Kaksitoista tuntia ei oikein jättänyt mulle paljon aikaa hommata vaatteita, jotka suojaisivat hypotermialta. Mä pakkasin kassiin kaikki mun urkkatrikoot ja juoksulenkkarit. Pitkähihaisia mä en taida edes omistaa.  Naapurilta sain takin. Kun me laskeuduttiin Canberraan, mittarissa oli yksi aste. Hyrrrrr. Tai kuten murinpathaksi sanotaan burr-burr. Ensimmäisenä aamuna me sitten marssittiin koko konkkaronkka kauppaan ja ostettiin kaikille kengät, pitkät housut, hupparit ja takit. Myös mulle.

Kyllä oli muksuilla montut auki ensimmäisen päivän. Joka kadusta, kyltistä ja sähkötolpasta piti ottaa valokuva. Me käytiin tsekkaamassa valtion rahapaja ja sotamuistomerkki. Oli huvittavaa katsoa, kun muksut tajusivat, että on olemassa sellainenkin asia kuin rahatehdas – että rahaa valmistetaan jossain. En tiedä, mikä oli muksujen käsitys rahan alkuperästä ennen vierailua. Ehkä sitä louhitaan jostain?

Sotamuistomerkki- ja –museovierailua ennen me pidettiin kakaroille puhuttelu. Tämä mesta on vähän kuin valkonahkojen seita – pyhä paikka. Siellä ei remuta. Siellä ei riehuta. Siellä ei juosta. Siellä ei kiroilla. Siellä ei sotketa paikkoja. Siellä ei naureta kovaan ääneen. Meni jakeluun muutamaksi tunniksi. Suurin osa käyttäytyi hienosti, mutta joka luokassa on aina se yksi oppilas. Opettajat kyllä tietää. Siitä lähti jäähykierre.

  

Seuraavana päivänä meillä oli koulupäivä. Oppilaat kävivät tutustumassa niin sanottuun normaaliin kouluun. Paitsi että kyseessä ei ollut kovinkaan normaalit koulut vaan hienoimmat ja kalleimmat koulut koko Canberrassa. Mä olen aina ollut ylpeä siitä, että meillä Suomessa ei ole yksityisiä kouluja tai eri uskonlahkoihin kuuluvia kouluja. Meillä ei rahalla osteta parempaa koulutusta. Kaikilla on suurinpiirtein (!) samat tsäänssit elämässä.  Toisin on Aussilassa. Katoliset kersat saavat suorittaa opintonsa eskarista aina yliopistoon katolisissa instituuteissa. Ja rahalla saa koulutuksen arvostetuissa kouluissa riippumatta uskonnosta.

Mä ja toinen ope meni likkojen kanssa tyttöjen katoliseen kouluun vierailulle, ja meidän sällit ajoivat kaupungin toiselle puolelle vierailemaan poikien katolisessa koulussa. Niin tosiaan, tämäkin on juttu Australiassa – tyttökoulut ja poikakoulut. Onhan ne pidettävä erillään, ettei ne saa toisiltansa pöpöjä. Meidän päivä meni hienosti. Likat kävivät tanssitunnilla, teatteriryhmässä, bänditreeneissä ja futisharkoissa jne. 

Me oltiin varoitettu opettajia, että meidän tytöt eivät lue kovin hyvin ja englannin puhuminenkin on vähän niin ja näin. Opettajat olivat sitten järjestäneet meille puuhaa, johon ei sisälly lukemista eikä kirjoittamista. Nyt meidän likat luulevat, että tällaista se on aina valkonahkojen koulussa. Ei valkonahkakouluissa ole englantia tai matikkaa. Nappiin meni.

Typeriä tarinoita: Pissipöksy

Kun aamusella käveltiin kouluun, me huomattiin naapuritalon ovella noin kuusivuotias housuton tyttö, joka kusi seisoaltaan oven eteen terassille. Jos tyttö olisi astunut kolme askelta eteen, vasemmalle tai oikealle, virtsa olisi päätynyt nurmikolle eikä terassille, jolla ihmiset istuvat pelaamassa korttia. Ja muistetaanhan, että täällä ei istuta tuoleilla vaan maassa. Siinä sitten istuvat housuttoman tytön virtsassa.

Parasta kaikessa: äiti vain katsoi vierestä. Ei korvaansa lotkauttanut. 

Anna mun kaikki kestää.

Ellun kanat

Pitkä viikonloppu. Vaihtoehdot ovat seuraavat: joko jäädään Wadeyeen ja katsotaan telkkaria kolme päivää tai mennään jonnekin tekemään ihan mitä muuta vain. Jälkimmäisen vaihtoehdon hyvät puolet ovat seuraavat: Me ollaan jossain ihan missä tahansa muualla tekemässä ihan mitä muuta tahansa. Ja meidän ei tarvitse olla Wadeyen ellunkanojen lähettyvillä.

Paitsi jos ellunkanat ovat myös päättäneet lähteä pitkäksi viikoksi samaan paikkaan kuin me. Ai kun kiva.

Blogin kuvissa ei ellunkanoja.

Me ajettiin ryteikköteitä neljä tuntia leirintäalueelle, josta oltiin varattu viikonlopuksi mökki. Seuraavana aamuna leirintäalueen pihaan kurvasi autollinen Wadeyen opettajia. Yleensä mä tulen ihan helposti kaikkien kanssa toimeen, mutta mun ellunkana-toleranssi on laskenut kovasti Wadeyessä. Mä haluan vapaa-aikani viettää sellaisten ihmisten kanssa, joista mä pidän. 

Kuvitelkaa, että lähdet viikonlopuksi mökille työpaikkasi nalkuttajan, myöhästelijän, pöytiinhuutelijan, laiskurin, päällepäsmärin, pomon ja juoruilijan kanssa. Voi olla, että alkaa parin päivän päästä vannetta kiristää. Onneksi ellunkanoissa on se hyvä puoli, että ne pysyttelee keskenään jossain muualla. Ha! Jostain syystä he kuvittelivat, että me hengataan kaikki yhdessä koko viikonloppu. Varsinkin koska heillä oli vain telttamajoitus ja meillä mökki ja ilmastointilaite. 

Oli meillä ihan hauskaakin. Oli niin hauskaa, että en ottanut koko reissussa yhtäkään valokuvaa ja Grant istui koko viikonlopun sisällä katsomassa futista. Tosin Grant olisi joka tapauksessa istunut koko viikonlopun sisällä katsomassa futista. Olisi ehkä sittenkin pitänyt valita se ensimmäinen vaihtoehto pitkäksi viikonlopuksi.

Ei kai. Oli mulla kivaa. Tässä video:

Me lilluttiin kuumissa lähteissä krokottomissa vesissä kylmien juomien kera relaamassa. Vaikea siitä on olla nauttimatta vaikka leirintäalueella olisi idiootteja.