Labuan Bajossa lutraamisen jälkeen me lähdettiin
seikkailemaan Floresin sisäosiin. Vaikka sitä ollaankin aikuisten ihmisten
oikeissa töissä, me ajateltiin reissata bussilla. Aikamme me seistiin tien
varressa, mutta saarta ympäri ajavat autot olivat jo täynnä matkalaisia.
Bussissa oli tilaa.
Me heitettiin reput katolle ja istuttiin bussin
takapenkille. Matka oli mutkainen – hyvin mutkainen. (Jos et usko, niin kehotan
etsimään Floresin Google Mapistä ja zoomaamaan saaren sisäosan teihin.) Onneksi
maisemat olivat mielettömät ja liikenne hyvin rauhallista sekä turvallista.
Muusta Indonesiasta poiketen Floresin jengi on jossain vaiheessa hokannut, että
jos tiet on näin kiemuraiset ja pudotus vieressä useamman sata metriä, niin ei
ehkä kantsi hurjastella.
Yhtäkkiä meidän bussikusksi kuitenkin läimäytti
jarrut pohjaan. Sitten hän tuli meidän ikkunalle muovipussin kanssa.
Muovipussista löytyi Grantin paita, joka me tunnistettiin tietenkin Brisbane
Lions –logosta. Muovipussi ei kyllä ollut meidän.
Grant kiipesi heti bussin katolle katsastamaan,
onko repuista kadonnut jotain muutakin. Tietenkin oli. Joku pässi oli samana
aamuna nostanut automaatista muutaman sataa länsidollaria ja jättänyt ne repun
etutaskuun. Rahat olivat kadonneet.
Sitten alkoi tapahtua. Bussikuski juoksi
heilutellen machetea käsissään. Bussikuskin edelleä loikki pakoon nuori sälli kädet
täristen. Sitten hirveästi floresinkielistä huutoa nuorelta sälliltä,
bussikuskilta, bussilastilliselta paikallista jengiä ja parilta sattumalta
paikalle sattuneelta nunnalta.
Ahaa. Syyllinen oli vielä bussin kyydissä. Tai
siis nyt hän oli jonkin matkan päässää tiellä bussikuskin saattelemana. Sälli vakuutteli (ilmeisesti), että oli vain varastanut
paidan, mutta kenellekään ei juolahtanut tsekata klopin taskuja. Joten mä
sitten juoksin sällin ja kuskin perässä. Jotenkin mä kuvittelin koko
spektaakkelin taakse jotain Monty Python –musiikkia.
Mä sain kummatkin aika nopeasti kiinni. Onneksi
on tultu käytyä lenkillä. Mä kävin klopin taskut läpi. Ei mitään. Sitten mä käskin
sitä ottamaan paidan pois. Ei mitään. Sitten mä käsin sitä ottamaan shortsit
pois. Ei suostunut. Ha! Luuliko sitä, että mua nolottaisi kopeloida sen
intiimialueita? Pah. Kalsareista sitten löytyi paksu setelitoppa. Täysin sileitä,
aivan präniköitä seteleitä suoraan automaatista. Ylläri.
Mä otin rahat takaisin. Bussilastillinen
paikallisia pyöritteli päitään ja oli selkeästi tyrmistyneitä. Nunna papatti sällille
ilemisesti aika tulikivenkatkuista tekstiä. Grant oli jo ehtinyt bussin katolta
alas ja laski setelinipun. Kaikki tallella. Ryppyiset setelit hän antoi takaisin
varkaalle.
Sitten kaikki nousivat takaisin bussiin. Siis
kaikki. Myös varas. Siis. Anteeksi. Mitä. Vittua?
Mä olisin antanut ryppyiset setelit
bussikuskille kiitokseksi ja maksuksi varkaan bussimatkasta. Ja mä olisin ehdottomasti
laittanut varkaan kävelemään.
Mutta bussikuskilla oli suunnitelma. Hän nimittäin
tiesi, missä kylässä sälli asui. Oli imeisesti aikaisemmin kysynyt, mikä on
matkan määränpää. Me sitten ajettiin kylään, sällillä välähti, mikä on tuleman
ja hän otti koivet alleen. Läpärit jäivät bussiin. Ja machete. Ilmeisesti
bussikuskin viuhtoma machete olikin ollut varkaan.
No, tuntomerkkien kanssa me sitten ajeltiin ympäri
kylää, kunnes löytyi varkaan kotitalo. Ja varkaan perhe. Bussikuski posotti
taas jotain Floresin kieltä, ja viittoi mut luokseen. Mä olin napannut
varkaasta kännykällä kuvan. Kuvan nähdessään varkaan äiti melkein pyörtyi, isä
alkoi kirota (ilmeisesti) ja sisko itkeä. Taisi olla pahempi rangaistus kuin
poliisi. Tai eihän sitä tiedä – Indonesian poliisi ei ole kauhean ymmärtäväinen
ja suopea.
Bussikuski halusi vielä viedä mut ja Grantin
printtaamaan kuvan, jonka kuski olisi sitten kiikuttanut poliisille. Tai näin
yksi nunnista minulle kertoi englanniksi. Paikallisen Karhukopion koneet eivät
vain sattuneet toimimaan mun kännykän kanssa. Nunna tiesi vielä kertoa minulle,
että kuski oli nähnyt sivupeileistään varkaan kopeloimassa kasseja. Siksi kuski
tiesi painaa jarruja.
No, huono alku lomalle, mutta päällimmäiseksi
mulle jäi kuitenkin positiivinen fiilis. Koko bussillinen porukkaa oli selkeästi
meidän puolella ja täysin tyrmistyneitä tapahtuneesta. Bussikuski pyyteli
kauheasti anteeksi ja kertoi nunnan välityksellä, ettei hänelle ole ikinä käynyt
moista ennen. Jä kyllä mä sen uskoin, sillä kuskin reaktio oli niin totaalinen,
ettei kyseessä voinut millään olla jokapäiväinen juttu.
Ihana saari. Ihania ihmisiä. Vain Indonesiassa
voi tulla ryöstetyksi ja silti tykätä maasta vain entistä enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti