(Ei nyt ihan enää Flores, sillä tämä mesta oli
Timorin-saaren eteläkärjessä. Mutta siis samaa reissua edelleen.)
Meillä oli vielä puolitoista viikkoa lomaa jäljellä,
mutta se tuntui liian vähältä Borneoon reissaamiseen, joten me etsittiin uutta
matkakohdetta. Surffaripoika, jonka maailmankatsomus oli vähintäänkin
rajoitteinen, oli meille suositellut Rote-saarta, joten sinnehän me sitten
haluttiin. Eipä ollut pitkä lentomatka. En mä tiedä, miksi me kuunneltiin
surffaripojan ehdotuksia alunperinkään, mutta mä olen aika tyytyväinen, että
niin tehtiin. Rote oli parasta.
Mä en ole ikinä kuullut saaresta mitään keneltäkään
ennen surffaripoikaa, ja ollaanhan me sentään aika lailla Indonesiaa koluttu. Saari
oli paratiisi. Siellä oli lukemattomia rantoja, ja juuri niitä sellaisia
rantoja, joista mä tykkään. Niillä oli valkoista hiekkaa, palmuja, turkoosia
vettä, pieniä aaltoja ja tuskin sieluakaan.
Me vuokrattiin taas skootteri pariksi päiväksi
ja suhattiin ympäri saaren eteläosia. Ei sitä meinannut oikein uskoa silmiään.
Joka mutkan taka paljastui lisää rantoja. Aurinko porotti. Ei turisteja missään.
Selkeästi kukaan muukaan ei ollut kuullut saaresta mitään.
Paikka oli kyllä suosittu surffajien
keskuudessa. Rannasta jonkun matkan päässä oli riutta, jolle kaatui isoja aaltoja,
jotka ovat houkutelleet saarelle surffareita jo useamman kymmenen vuotta.
Ilmeisesti, kun Aussilan kantaväestö löysi Balin, elämyssurffajat siirtyivät tälle
saarelle. Bilesurffaajat jäivät Balille. Hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti