Another day, another rock

Kylmä tekee tuloaan. Sen tuntee aamulla aikaisin nahoissaan, kun pitää möyriä peiton alta ja kipittää pika-pikaa vessaan. Sen tuntee myös illalla, kun pitää potkia ilmaa peiton alla, että saa veren kiertämään varpaissaankin, sillä aikaa, kun odottelee, että sähköviltti lämpeää. Kylmistä öistä huolimatta päivisin on ollut oikein lämmintä, ja media onkin hehkuttanut oikein intiaanikesää. Tässä kun vedellään viimeisiä kauniita päiviä, me ollaan yritetty ottaa ilo irti ja tehdä jotain mukavaa. Kouluissa on tällä hetkellä kahden viikon pääsiäisloma, joten Grantillä ei ole ollut duunia, ja mä, noh, mä olen ns. self-employed tällä hetkellä, eli töitä tehdään silloin, kun niitä huvittaa tehdä. Ja niitä ei huvita tehdä nätteinä päivinä. 

Lähdettiin tällä kertaa liikkeelle ilman koiraa. Ajeltiin kuivankeltaisen maaseudun läpi Hanging Rock -kivelle. Hangin Rock on vanhan tulivuoren magmatulppa, joka on sitten vuosien saatossa kulunut hassuksi vuoreksi, jonka huipulla on erikoisia paasia. Jotenkin koko mäki muistutti mua kuninkaan kruunusta, josta kohoaa hassuja piikkejä. Hanging Rock on saanut nimensä kahden kivipaaden väliin jääneestä kivimöykystä, joka roikkuu muutaman metrin päässä maasta. En jäänyt ottamaan valokuvia, sillä kiven ympärillä hyöri ja pyöri parisenkymmentä kovaäänistä aasialaista turistia, jotka mä halusin ohittaa mahdollisimman nopeasti, jotta me saataisiin olla huipulla edes muutaman hetken rauhassa.

Hanging Rockilla on myös synkkä ja mystinen menneisyys. Aikoinaan läheinen tyttökoulu järjesti likoille ystävänpäiväpiknikin mäellä. Oppilaista katosi teille tietymättömille muutama. Tytsyt olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen, mikä on sinänsä erikoista, että kivimuodostelma on kuin pieni saari silmänkantamattomiin jatkuvien vehnäpeltojen keskellä. Mäelle on mahdotonta eksyä, sillä joka suuntaan horisontti on selkeästi nähtävissä. Muutama tyttökoulun oppilaista löysi tiensä takaisin, mutta he eivät osanneet selittää, mitä muille vielä kadoksissa olleille oppilaille oli tapahtunut, sillä palanneiden tyttöjen muisti oli täysin mennyt. Muutaman päivän kuluttua löydettiin vielä pari tyttöä, mutta hekään eivät pystyneet muistamaan tapahtumista mitään. Loput ovat edelleen jossain liesussa. Uuuuh. Spooky. Informaatiotaulut kertoivat, että paikalliset aboriginaalit eivät halua viettää paljon aikaa mäen lähettyvillä, sillä he tuntevat, että paikalla on huonot vibat, unfinished business. Mä luulen, että huonot vibat saattoivat johtua myös siitä, että heiltä ovat valkoiset heput taas varastaneet maat ja pyhät paikat.

Käytiin myös toisella läheisellä mäen laella, johon on pystytetty sotamuistomerkiksi suurehko risti. Horisontissa näkyi maastopaloja, ja ilma maistui vähän katkeralta. Ei siitä sen enempää. Matkalla vuorelle oli kyllä erikoinen tienpätkä. Optinen harha. Grant sammutti auton, ja yhtäkkiä auto lähti valumaan itsekseen ylämäkeen. YLÄMÄKEEN. Miten voi auto valua ylämäkeen? Kyseessä on oltava optinen harha, mutta ei tullut vatupasseja mukaan, joten ei tullut mittailtua tien tasaisuutta. Oli mulla silti niskakarvat pystyssä. Äkkiä hittoon täältä

Muuta mainitsemisen arvoista siitä päivästä: yksi koala ja törkeän kokoiset ja mielettömän maukkaat luumut!

Etsi koala.

Etsi luumu.

Taipuisa kyynärpää

Pikkuisen parempi juna-asema kuin Turussa.

Ballarat on vähän vajaan 100 000 ihmisen koti noin sata kilometriä Melbournesta luoteeseen. Ensimmäinen valkoihoinen ihminen, joka kutsui Ballaratia kodikseen, oli skotlantilainen lammasfarmari Archibald Yuille, joka pystytti mökin ja muutaman aidantolpan lampailleen vuonna 1837. Ballaratin nimi tulee paikallisesta wathaurongin kielestä, jossa balla tarkoittaa 'taivutettu kyynärpää' ja arat 'paikka'. Vapaasti käännettynä balla-arat tarkoittaa siis lepopaikkaa. Ballarat kirjoitettiinkin yllättävän pitkään kahdella a:lla, Ballaarat, mutta vuonna 1996 päätettiin, että virallinen nimi tulee olemaan Ballarat.

Ballarat oli aikoinaan isokin nimi maailmankartalla. Täältä nimittäin löytyi kultaa 18. elokuuta vuonna 1851. Ensimmäiset kultasuonet löytyivät paikasta nimeltä Poverty ('köyhyys') Point. Ah, ironiaa. Pelkästään seuraavan vuoden aikana Ballaratiin, joka tähän asti oli ollut käytännöllisesti katsoen vain lammasfarmi, muutti 10 000 ihmistä ympäri maailmaa. Se oli niinä aikoina paljon se. Mulle on joku joskus jossain jopa sanonut, että noina aikoina Ballarat oli suurempi ja rikkaampi kuin Melbourne. Rahakas Ballarat on ehdottomasti ollut. Sen huomaa jo julkisista rakennuksista, jotka rakennettiin noina vuosina. Niihin on selkeästi satsattu paljon aikaa, vaivaa ja rahaa. Paikallisille on ollut suuri ylpeyden aihe jo pelkkä suurten kivitalojen määrä, mutta kaupungista löytyy myös Australian ensimmäinen teatteri, ensimmäinen ja suurin taidegalleria osavaltioiden pääkaupunkien gallerioita lukuun ottamatta, kasvitieteellinen puutarha ja observatorio. Eipä olla missään tuppukylässä. Enää.

Nykyään kaupungista löytyy myös suklaatehdas. Mmmm.

Ballarat tunnetaan Aussilassa kultakuumeen lisäksi maanosan ainoasta "sisällissodasta", joka käytiin englantilaisten sotilaiden ja kullankaivajien kesken. Aussit pitävät kahakkaa pyhänä, sillä sen katsotaan olevan eräänlainen käännekohta australialaisen identiteetin synnyssä. Kullan löytymisen aikoihin Aussilassa alkoi jo olla täällä syntyneitä ihmisiä, jotka eivät olleet äiti-Englantia nähneetkään. Lisäksi kultakuumeen aikana Ballaratiin muutti paljon ihmisiä ympäri maailman mutta erityisesti kiinalaisia ja irlantilaisia, joilla ei ollut minkäänlaista tunnesidettä Englantiin. Kullankaivajat tunsivat tulevansa kohdelluksi väärin, sillä he joutuivat maksamaan kalliin kullankaivuuluvan ja veroja Englannille, mutta he eivät verotuksesta huolimatta saaneet sananvaltaa alueen poliittisissa päätöksissä tai oikeutta omistaa maata. Kullankaivajien omin sanoin: "that it is the inalienable right of every citizen to have a voice in making the laws he is called on to obey, that taxation without representation is tyranny". Ei äänestysoikeutta, ei vaikutusvaltaa. Monet pitävätkin Eureka Rebellion -nimellä tunnettua kahakkaa demokratian alkuna Australiassa. Kullankaivajat saivat kyllä takkiinsa aika roimasti, sillä engesmannit tulivat ryminällä häthätää kokoon väsätyn aidan yli ja käytännöllisesti näytti kullankaivajille, mistä kana pissii. Antautumisen jälkeenkin sotilaat tykkäsivät heilutella miekkaa ja listiä kapinallisia. Ei näin. 

Nykyään kullankaivajien suunnittelema lippu, jolle he myös vannoivat valan, on tärkeimmistä australialaisuuden symboleista. Lipun tummansinistä taustaa vasten koreilee Sothern Cross, tähtiyhdistelmä, joka näkyy näillä taivailla ja osoittaa etelän suunnan. Samaiset tähdet siis, jotka ovat Australian virallisessakin lipussa. Lipun sanotaan olevan maailman vanhin alkuperäinen vielä olemassa oleva lippu. Lippua näkee usein kaikenmoisissa tatuoinneissa, moottoripyöräkerhojen liiveissä, t-paidoissa jne. Monet harmittelevat, että lipusta on väännetty punaniskojen rasistinen symboli eikä sitä voi enää heilutella antamatta kuvaa ulkomaalais- ja maahanmuuttajavastaisuudesta. En mäkään koe, että voisin käyttää Suomen leijonaa missään, sillä sitä pidetään varsinkin nuoremman väen keskuudessa selvänä merkkinä suvaitsemattomuudesta. 

http://www.nfsa.gov.au/digitallearning/heritage/eureka.html

Mutta asiaan: Mä sanoin vissiin joskus jossain blogissa, että täällä on paljon söpöjä taloja. Tässä siis yleisön pyynnöstä Ballaratin söpikset talot:

Ai, mun pää-pää-pääsiäinen!

Ainakin Wilman nimi, jollei tyttö itse, on tullut tutuksi mun blogia vähäänkään lukeneille. Mä käyn silloin tällöin virkistätymässä Wilman nurkissa Melbournessa. Pääsiäisenä oli pitkä viikonloppu, joten mä pakkasin kassit ja lähdin Melbourneen tekemään tyttöjen juttuja, You know, syömään suklaata, maistelemaan viiniä ja tanssimaan pikkasen. Wilman kämppikseksi on muuttanut toinen suomalaisneito, Elina, joten me houkuteltiin Elina meidän rappiollisille reissuille mukaan. Pitkäperjantaina oli Wilman kavereiden tuparit, joihin mäkin tuppauduin. Elina oli vähän kuumeisenä ja jätti kemut väliin, mikä on näin jälkikäteen katsottuna ihan viisas ajatus, sillä seuraava aamu oli kohtuu rankka. Me tanssittiin yömyöhään ja lähdettiin vielä jatkoillekin. Pitäisi muistaa, että nykyään sitä ollaan jo kolmekymppisiä, eikä aamun pikkutunneille riekkumisesta enää toivuta yhtä helposti kuin ennen. 

Tanssivalle tapahtuu. Sattuu muuallekin kuin päähän.

Wilma meni reippaasti vielä lauantaina töihin, mutta mä jäin jumittamaan sohvalle Elinan kanssa. Mä olen yrittänyt seurailla suomalaisen televisiotuotannon antimia, mutta aina ei saa netti-tv:stä sitä suosikkimoskaa katsottua copyright-juttujen takia, kun ei ole suomalaista IP-osoitetta. Buu! Elina sai kuitenkin netti-tv:stä taiottua meille Viidakon tähtösiä ja Putousta. Oli kyllä niin parasta lääkettä siihen olotilaan. Me käytiin vielä hakemassa kaupasta naksuja ja keksejä eikä sitten oikein muuta sinä päivänä tehtykään paitsi katsottiin, kuinka silikonit pomppii etelän lämmössä. Kumma, että muhunkin upposi suomalainen sketsihuumorikin kuin kuuma veitsi voihin. Oiskohan sitten mennyt muutama aivosolu edellisenä iltana niin, että nyt kelpasi kyllä nauraa peruukki- ja tekohammasvitseille. Tuksu-dokkaria ei vain löytynyt mistään.

Sunnuntaina jatkui meidän hyvin vähäeleinen olo. Käytiin Wilman kanssa kiertelemässä läheisten hääputiikkien ikkunoita. Mun Susanna-serkku menee ensi vuonna naimisiin, ja me ajateltiin käydä katselemassa, millainen on Melbournen hääpukutarjonta. Kaupat oli tietenkin kiinni, sillä oli pääsiäisviikonloppu, mutta me vilkuiltiin aukioloaikoja, jotta sitten Sussun kanssa tiedetään, mihin aikoihin kannattaa mennä mekkoja tonkimaan. Kurkittiin ikkunoista sisälle Wilman kanssa ja ihasteltiin sekä kauhisteltiin kaikenmoisia klänninkejä. Aamupäivän kruunasivat vielä läheisen kahvilan herkut. 

Wilman oli tarkoitus mennä myös sunnuntai-illaksi hommiin, mutta pomolta tuli viesti "kiitos mutta ei kiitos". Me järkeiltiin, että, koska maanantai oli vielä vapaapäivä, kaupungilla saattaisi olla jotakin menoa, ja nyt, kun Wilmalla ei ollutkaan töitä ja Elinalla ei ollut kuumetta enää, olisi oiva hetki pitää pientä tyttöjen iltaa. Me väännettiin yhdessä hyvää ruokaa, nautiskeltiin viiniä ja pelattiin korttia Wilman ja Elinan kämppiksen kanssa. Otettiin ihan iisisti. Illalla lähdettiin vielä sheikkaamaan buutia keskustaan. 

Maanantaina mä rupesin miettimään kotiinlähtöä. Aamu oli ihan hirveän näköinen. Tuuli tuiversi ulkona ja kuulosti ihan susien ulvonnalta, vettä ropisi eikä yhtään huvittanut lähteä rautatieasemalle. Wilman autollinen kaveri tuli onneksi brunssille, ja mä sain kyydin juna-asemalle. Hyvä, että tuli brunssille paristakin syystä. Ensinnäkin mä olisin varmaan vieläkin Wilmalla, ellen olisi saanut kyytiä asemalle. Toiseksi me tehtiin makkaraperunoita. Makkispökkiksiä! Onneksi vedin navan täyteen, sillä kotimatka vain kesti ja kesti. Yleensä junareissussa menee vain vähän päälle tunti, mutta raiteita väännettiin koko pääsiäisviikonlopun ajan uuteen kuntoon, mikä meinasi sitä, että osa matkasta tehtiin bussilla. 

Meidät lastattiin busseihin ja vietiin Sunshinen asemalle, jossa me saatiin astua junaan. Sunshine on Melbournen varissuo. Joka kerta, kun mä menen Sunshinen ohi, asemalla notkuu teinejä ja poliiseja, joku itkee ja maassa on verta. Että näin. Nyt mulla oli bussin ikkunasta mahdollisuus nähdä Sunshinea enemmänkin. Karmea läävä! Kolme tuntia myöhemmin olin takaisin jäätävän kylmässä Ballaratissä. Laitettiin olkkarin kaasulämmittimet täysille, että täällä pysyisi hengissä. Yöllä huusivat sähköviltit hoosiannaa, mutta kyllä tuli uni silmuun aika nopeasti.

Hei, me golfataan!

Australia on melko suuri maa. Australiassa on melko vähän asukkaita. Australiassa on siis paljon tilaa golfkentille.

Mä en tiedä, miten nämä täällä ovat niin hurahtaneet golfiin. Joka kyläpahasessakin on paikallinen golfseura ja -kenttä, ja toisin kuin muualla täällä golfaaminen on pirun halpaa eikä kukaan kysele green cardien perään. Grant käynä aina tiistaisin isoisänsä ja isänsä kanssa golfaamassa, mutta mua ei ole kauheasti kiinnostanut tuppautua isä-poika-touhuihin mukaan. Nyt kun Grantin ja mun hyvä kamu, Bear, on lopettanut duuninsa ja muuttanut takaisin Ballaratiin, pojat ovat käyneet hakkaamassa golfia silloin tällöin keskenään, eikä tähän seuraan mun tuntunut kiusalliselta tuppautua. Joten mä tuppauduin kerran mukaan.

Jos mua vähänkään tuntee, niin tietää, että mulla on harvinaisen lyhyt pinna ja että mä olen todella kilpailunhaluinen ja että mä olen hyvin huono häviäjä. Nämä hienot luonteenpiirteet meinaavat sitä, että golf on just sopiva laji mulle. Pienen pallon hakkaaminen satojen metrien päässä olevaan piskuiseen koloon on kuin omiaan ihmiselle, joka hermostuu totaalisesti, jos kaukosäädin ei ole heti käden ulottuvilla tai jos avaimet eivät ole kassin oikeassa taskussa tai jos joku on liimannut teipin pään kiinni rullaan tai kaihtimet eivät nouse tasaisesti ylös vaan jäävät roikkumaan toisesta reunasta. Mun pitkäjännitteisyys ja kylmähermoisuus tekevät musta hyvän golffarin. 

Okei, mä olen tietoinen omista rajoistani, joten mä annoin poikien pelata rauhassa ja lähdin mukaan lähinnä vain kävelylle. Ballaratissä on ollut vuodenaikaan nähden yllättävän kivat kelit viime aikoina, joten mä ajattelin, että muutaman tunnin reippailu olisi mun mielenterveydelle suotuisampaa kuin kirjastoon hautautuminen. Pojat yllyttivät muakin kokeilemaan golfia, ja mä lupasinkin kokeilla sitten viimeisellä reiällä. Järkeilin asian seuraavasti: Mä voisin toki kokeilla golfia heti ensimmäisellä reiällä, mutta todennäköisesti mä en saa heti elämäni ensimmäisellä hutaisulla hole-in-onea ja sitten kiukuttelisin loppupäivän. Jos mä epäonnistun olemaan maailman paras golffari viimeisellä reiällä, mun ei tarvitse kiukutella kuin vain sen reiän ajan. A vot. Sitä paitsi golfkentän greenit olivat täynnä varjossa lekottelevia kenguruita, enkä mä halunnut syyllistyä kengurunmurhaan. 

Kenguruita oli puskat täynnä, ja puskiinhan ne mun pallot menivätkin silloin, kun edes menivät minnekään. En osunut onneksi mihinkään. Kenguruun tai reikään tai mailaan. Onneksi siellä oli niitä kenguruita kiinnittämässä mun huomiota totaalisesta epäonnistumisesta - noh - KENGURUIHIN! 

Vahtikoira, eikusiis, koiravahti

Grant ihastui heti oikeastaan Australiaan tullessa koiraan, joka oli hilkulla jäädä kodittomaksi. Angel on siperianhusky, jonka on noin seitsemän elinvuotensa aikana kiertänyt talosta ja perheestä toiseen ilmeisesti useammankin kerran. Angelin historiasta tiedetään ainakin sen verran, että koira on ollut jonkinmoisessa pentutehtaassa tuuttaamassa pesuetta pesueen perään. Sitten omistajat ihastuivat toiseen koiraan ja ottivat huomiinsa uuden tulokkaan. Ilmeisesti Victoriassa on jonkinmoinen laki, jossa säädetään, että tiettyä neliömäärää kohden saa olla tietty määrä elukoita ja jos niitä on enemmän, tarvitaan lupa. Uuden koiran myötä pentutehtailijat olisivat tarvinneet luvan, ja luvan myötä tulee tarkastajia, säädöksiä ja uusia kuluja. Joten Angel heitettiin ulos. Siitä alkoi kiertely kodista kotiin, ja jossakin näistä kodeissa koiraa on todennäköisesti lyöty, sillä, kun me ensimmäisen kerran tavattiin Angel, se luimuili nurkissa pelokkaana häntä koipien välissä. Me ei voitu adoptoida koiraa, sillä meidän talossa ei saa pitää elukoita, mutta saatiin me muilutettua koira Grantin vanhemmille, jossa Angelillä on melkoinen piha temmellettävänä. Angelistä on tullutkin kuukausien saatossa aika iloinen täti eikä se enää kulje nurkissa vaan juoksee iloisena portille aina, kun me tullaan vierailulle.

Grantin vanhemmat lähtivät viikonlopuksi reissuun, joten me jäätiin koiravahdeiksi. Angel on ulkokoira ja pärjää varmasti yksinkin, sillä Grantin vanhempien naapurit oli rekrytoity ruokkijoiksi, mutta me ajateltiin järjestää koiralle vähän toimintaa viikonlopuksi. Me käytiin käppäilyllä läheisellä Mt Beckworthillä ja ajateltiin kokeilla, miten Angel käyttäytyy, kun sen päästää hihnasta. Ihan hyvin meillä meni, sillä koira ei reagoinut mitenkään puskissa lymyäviin wallabeihin. Tuskin edes tajusi niiden olemassaoloa. Sitä me vähän jänskättiinkin, että kuinka käy, jos Angel lähtee jahtaamaan hyppijöitä. Eipä lähtenyt. 

Reissu meni ihan mutkitta, eikä koirakaan oikein kadonnut näköetäisyyttä kauemmas. Me oltiin kiivetty Mt Beckworthin rinnettä ylös, ja huippu oli jo muutaman kymmenen metrin päässä, kun me huomattiin, että koira oli jäänyt lusmuilemaan jonnekin. Mä sanoin Grantille, että nyt mennään piiloon! Okei, virhe. Olisi pitänyt hokata, että husky ei ole mikään jäljittäjä vaan juoksija. Angel lähti hirveätä vauhtia rinnettä alas kohti autoa. Ömm. Väärä suunta. Grant juoksi perään ja saikin juosta jonkun matkaa, ennen kuin koira tajusi, että matka olikin kohti mäen huippua. No, ei se mitään. Kiivetään sitten kaksi kertaa huipulle. Kuntoilustahan se menee. Koira olikin aika loppu, kun lopulta päästiin ihailemaan maisemia huipulta.

Lähdettiin lampsimaan takaisin autolle mutta ajateltiin kiertää toista kautta. Hypättiin polulta pusikkoon ja kuljettiin takaisin omia reittejä pitkin. Päivä oli yllättävän lämmin ja aurinkoinen, ja oli kiva päästä taas ulos pitkästä aikaa. Polvenkorkuisessa heinässä kulkiessa korsista lähti lentoon satoja perhosia. Koiraa ei oikein erottanut heinästä, mutta pilviryöppyinä taivaalle katoavat perhoset antoivat vähän vinkkiä siitä, missä Angel kuljeskeli. Päivä oli niin kaunis, että me päätettiin pysähtyä vielä läheiseen Clunesin kylään kahvelle. Angel lepäili kahvilan varjon alla varjossa, ja me törsättiin vähän leivoksiin. Voi, kun oli kiva päivä!

Meidän kävelylenkki meni niin hyvin, että päätettiin toisena päivänä lähteä lenkille toiselle mäen nyppylälle, Mt Buningyonille. Jätettiin auto taas parkkiin ja lähdettiin käppäilemään mäen rinnettä ylös. Polun varressa oli kyltti, jossa kehotettiin koiranomistajia pitämään hurtat hihnoissa. Höh! Kyltissä tosin ei kehotettu koiranomistajaa pitämään kiinni hurtan hihnan toisesta päästä, joten me päästettiin Angel menemään omia menojaan hihna perässä viilettäen. Meidän valitsema polku alkoi kaventua ja kaventua. Polku kulki jyrkän rinteen poikki, ja sillä oli vaikea pysyä leveimmissäkin kohdissa. Koiraa ei yhtäkkiä enää huvittanutkaan rymytä pusikoissa, vaan se heitti itsensä leveäksi puun juurelle varjoon eikä aikonut liikahtaa siitä hetkeen mihinkään. Näyttivät kahden päivän urheilut käyvän kunnon päälle. Yhtäkkiä meidän polkukin tyssäsi kuin seinään. Ihmeteltiin aikamme, mihinkäs nyt mennään, mutta Grantin kännykän GPS tiesi kertoa, että muutama kymmenen metriä rinnettä ylöspäin kulkee autotie, joten me lähdettiin tarpomaan ryteikön läpi sitä kohti. Hyvin oli maastoutunut tie, sillä sitä ei erottanut rinteen kasvustosta, ennen kuin astui asfaltille. Tietä pitkin olikin helpompi palata autolle. Taas oikein onnistunut päivä!

Grant pelaa aussifutista Clunesin joukkueessa, mutta loukkaantumisten takia tämän viikon matsi jäi väliin. Silti se suunnitteli menevänsä kentän laidalle hurraamaan muuta joukkuetta voittoon. Mulla ei ollut mitään suunnitelmia sille päivälle, joten mä päätin lähteä mukaan, mutta kävin hakemassa taas koiran seuraksi. Me käyskenneltiin ympäri Clunesin kylää ihastelemassa vanhoja rakennuksia ja, kun me osuttiin kahvipaikan kohdalle, koira kurvasikin saman varjon alle istumaan kuin pari päivää aikaisemmin. No, eihän mun auttanut muu kuin tilata kahvi ja leivos. Onneksi tuli kirja mukaan, joten kelpasihan siinä mykän seuralaisenkin kanssa istuskella. Tosin joka toinen ohikulkija kävi rapsuttelemassa ja ihastelemassa Angeliä, joten eihän mun siinä ilman ihmiskontaktia tarvinnut kauankaan olla.

Ihasteltuamme aikamme vanhaa arkkitehtuuria ja nuuskittuamme kylän koirat läpi me palattiin takaisin kentän laidalle. Mä istuin lukemassa kirjaa auringossa, ja koira lepyytteli koipiaan varjossa. Eipä juuri tullut kummankaan peliä seurattua.