Mä niin tykkään, kun meitä tullaan neuvomaan. On kiva kuulla mielipiteitä siitä, mikä menee pieleen, varsinkin sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät ole ennen abolassa käyneetkään. Varmaan sama tunne, kun mä lapsettomana ihmisenä tulen neuvomaan sua lasten hoidossa. Ei ku, ootas! ENHÄN MÄ TULE NEUVOMAAN! Onnistuneita konsulttikeikkoja ovat tehneet tähän mennessä muun muassa
1) rokkipappi, joka lauloi lapsille One Directionia,
2) meidän persoonallisuuskonsultti, joka totesi, että mä olen dominoiva ihminen (kiitos tästä itsestäänselvyydestä ja mielettömästä ajanhukasta - eihän tähän mennytkään kuin neljä kokonaista työpäivää) ja
3) hyväntekeväisyyspellet, jotka tulivat jakamaan kylän lapsille ilmaisia polkupyöriä keskellä päivää, mikä merkitsi sitä, että kaikki ne muksut, jotka lintsaavat päivästä toiseen saivat fillarit ja ne muksut, jotka tulevat joka päivä kouluun, eivät saaneet mitään. Helvetti, että laittoi kiukuksi. Missä muualla ihmiset muka tekisivät samoin. Vaikea kuvitella, että Turun torilla jaettaisi ilmaisia sykkeleitä keskiviikkoiltapäivänä muksuille, joiden pitäisi olla koulussa. Voi, kura!
Tällä kertaa meille piti kirjaston multimediahuoneessa matikan opetuksesta esitelmää eräs rouvashenkilö. Esitelmä oli kerrankin siitä erinomainen, että se oli napakka ja aiheesta. Yleensä meille jeesustellaan vartti ja hössötetään teoriasta tunti. Tällä kertaa rouva ymmärsi, että meitä ei kiinnosta muu kuin se, mitä me voidaan tehdä luokassa. Esimerkkejä, aktiviteetteja, ideoita. Rouvan aktiviteetit sisälsivät vain hirveän määrän nippeliä ja nappelia, palloa ja noppaa, lippua ja lappua. Kaikki hirveän kivoja juttuja, joilla voi normaaleissa kouluissa tehdä matematiikan opiskelusta hauskaa. Mutta ei täällä.
Mä olen poistanut mun luokasta kaikki värikynät, sillä niitä heitellään toisten niskaan. Mulla ei ole enää yhtäkään liimapuikkoa jäljellä, sillä teinien mielestä on kivaa syödä liimaa. Kaikki mun tussit ovat hävinneet, sillä tytöt maalaavat niillä huulensa punaisiksi, pinkeiksi, liiloiksi, miksei vihreiksi ja sinisiksikin. Nastat olen myös takavarikoinut, sillä niillä tehdään kesken tunnin lävistyksiä. Sinitarrat on revitty julisteiden takaa, sillä niitä jauhetaan kuin purkkaa. Kaikki, millä voi rummuttaa pulpettia tai lyödä toista kuten viivoittimet ja lyijykynät, olen laittanut lukkojen taakse. Tietokoneet lähtivät viime viikolla, kun työskentelystä ei tullut mitään, kun kaikkien piti päästä YouTubeen katsomaan, kun krokotiili syö kengurun, krokotiili syö koiran, krokotiili syö antiloopin, krokotiili syö hevosen. Nyt, kun luokasta on poistettu kaikki ylimääräinen, jotta muksut keskittyisivät oleelliseen, he ovat alkaneet kuristaa itseään kaulasta. Tarkoitus on katkaista hetkellisesti verenkierto, jotta päässä sumenee ja tulee hetkellinen euforian tunne. Eilen yksi oppilas pyörtyi ja tippui tuolilta.
Joten ei - en ajatellut tuoda luokkaan niitä nippeleitä ja nappeleita, palloja ja noppia.
Tänään aamulla mulla oli kirjastotunti, ja mun huomaamatta eräs oppilas oli livahtanut lukitsemattomaan multimediahuoneeseen, jossa oli vielä tavarat leviällään, ja napannut sieltä itselleen pienen vaahtomuovinopan. Parin tunnin päästä konsulttirouva tuli itku kurkussa kertomaan mulle, kuinka häneltä oli varastettu vaahtomuovinoppa. Vaahto-muovi-noppa. Mä en ollut kovinkaan tyrmistynyt, sillä meillä on tähän mennessä varastettu opettajainhuoneesta kaikkien kassit sisältöineen, Kränän puhelin ja tällä viikolla meni yksi Ipad. Nyt juuri ei kiinnosta sun vaahtomuovinoppa, jonka olit jättänyt vartioimatta huoneeseen, jonka ovea et ollut lukinnut.
No, vaahtomuovinoppa saatiin takaisin. Oppilas oli syönyt siitä yhden kulman. Rouva oli silminnähtävästi itkun partaalla. Hän kehotti mua keskustelemaan oppilaan kanssa, ottamaan oppilas puhutteluun. Tätä oppilasta oli jo puhuteltu samana päivänä viitisen kertaa. Mä sanoin rouvalle, että jos oppilas kuulee asian vieraalta ihmiseltä, sanoman sisältö saattaisi upota kalloon paremmin. En jäänyt kuuntelemaan, kuinka kävi.
Törmäsin rouvaan vielä uudelleen, ja hän jaksoi vielä muistuttaa, miten harmissaan oli, että hänen vaahtomuovinoppansa oli nyt pilalla. Mun sisäinen ääni sanoi jauhoi mun päässä "älä sano mitään, älä sano mitään, älä sano mitään", joten mä sitten päätin sanoa jotain. Ajattelin ottaa ammattimaisen otteen asiaan ja totesin, että tämä on hyvin yleistä meidän koulussa. Hän ei kuulemma ole ikinä uransa aikana törmännyt vastaavanlaiseen käytökseen. On se onnellista, jos on ollut noin viaton elämä. Ajattelin vielä mainita, että juuri tästä syystä mä en - eikä kukaan muukaan - voi luokassani käyttää konsulttirouvan opettamia nippeliaktiviteettejä, sillä liput ja laput tungetaan joko taskuun, nenään, korvaan tai oppilaat ihan oikeasti syövät ne. Ehkä konsulttirouva voisi ensi kerralla huomioida tämän ja näyttää meille erilaisia aktiviteetteja.
Tähän rouva vastasi minua selästä silittäen: "En minä sinua tästä syytä." Jep, omaa syyllisyyttäni lieventääksenihän mä sulle tästä asiasta puhuinkin.
Mulle on ihan muutaman kuukauden sisällä moni ihminen puhunut siitä, miten Northern Territoryssä on uskomattomat taivaat. Mä en ole jotenkaan kiinnittänyt asiaan enää huomiota, vaikka kieltämättä asia näin on. Ei tule niistä kenguruistakaan enää otettua valokuvia. Täytyy kyllä myöntää, että taivaan suuruus on silmiinpistävää. Victoriassakin heti kaupungista päästyä ei voi muuta kuin suu auki möllötellä, miten paljon sitä taivasta on. Mistä sekin sitten johtuukin… Optinen harha.
Näin monsuunikauden aikana varsinkin auringonlaskut ovat mahtavia, sillä muhkeat pilvet paisuvat oransseiksi, punasiksi ja fuksianvärisiksi pumpulimöykyiksi. Mä en ole ennen nähnyt taivaalla fuksiaa.
Vietin kuusi viikkoa Indonesiassa. Enkä ollut suomalaisuuteni kanssa yksin.
11. SUOMALAISIA KIRJOJA Ei varmastikaan suuri ylläri Suomesta suoraan Indonesiaan matkaavalle, mutta mä olen niin kauan ollut yksin suomalaisuuteni kanssa, että oikein hätkähdin, kun indonesialaisen kirjakaupan vaihtohyllystä löytyi finskaa.
12. SUKELLUSKURSSI Suomi on kaukana, mutta Finnairilla näköjään pääsee. Kuulin suomea paratiisisaarilla ehkä noin joka toinen päivä. Jouluaattonakin soi rantabaarissa suomenkielisiä virsiä. I know. What? Samassa paikassa mainostettiin myös sukelluskurssia sujuvalla suomella. Kyllä länsidollarilla näköjään saa.
13. MARIMEKKO Tämä newyorkilaisneito kuvitteli kävelevänsä japanilaisen design-varjon kanssa. Väärin. Häpeä.
14. HELSINKI MARATHON Rantojen mies kauppasi mulle päivästä toiseen helyjä. Ennemminkin mua innosti t-paita. Aivan mieletön. Oli kuulemma koruja myymällä säästänyt lippurahat ja osallistumismaksut, ja lentänyt Suomeen juoksemaan. Tai sitten saanut turistilta second hand -paidan.
15. XYLITOL Ei ollut ihan jenkkiä, mutta silti! Xylitol on ilmeisesti Aussilassa kielletty, tai sitten he vain pitävät sokerimössöstä, sillä missään en ole xylitolia nähnyt. Paitsi Indonesiassa! Hyvä, Indonesia! Hyvä, Indonesian hampaat!
Sumatra. Mites me tänne päädyttiin? Ei meillä ollut tarkoituskaan käväistä pohjoisella pallonpuoliskolla, mutta lähimmät orangit olivat tavoittamattomissa, joten me ostettiin halvat lennot Balilta ja hypättiin päiväntasaajan tutummalle puolelle viikoksi etsimään niitä oransseja serkkujamme Sumatran sademetsistä.
Lentokoneen istuimen taskusta loytyi rukouksia uskonnolle jos toisellekin.
Mun on pakko sanoa näin sivuhuomautuksena, että missään muualla en ole törmännyt niin hyvin organisoituihin lentokenttiin kuin Indonesiassa. Ja Indonesia saattoi jopa olla viimeinen paikka, jossa olisin uskonut olevan hyvin organisoituja lentokenttiä. Likaisia, meluisia ja kummallisia ne olivat (esim. Jakartan ulkoilmaodotustilat olivat hämmentävät), mutta tiedä sitten, johtuuko halvasta työvoimasta vai mistä, mutta yhdessäkään jonossa en joutunut seisomaan. Kertaakaan. En check-innissä, en turvatarkastuksessa, en passintarkastuksessa, en vessajonossa. Halleluja! Ottakaa oppia, maailma.
Lentokenttasapuskaa. Sokeria, sokeria, sokeria.
Lisäksi paluulennolla meillä oli välilasku, jonka lentokenttävirkailija oli töpännyt, mutta hienosti sekin korjattiin. Virkailija oli vahingossa laittanut meidät aikaisemmalle jatkolennolle Jakartasta, joten vaihtoon meillä ei ollutkaan aikaa kahta tuntia vain noin 10 minuuttia. Me ei edes huomattu mitään erikoista, ennen kuin meidät haettiin ensimmäisestä lentokoneesta yksityisautolla ja ajettiin suoraan jatkolentokoneen sisäänkäynnille läpi kansainvälisen lentokentän kiitoratojen. What? Kymmenen pistettä, Indonesia, ja papukaijamerkki. Siinä me sitten istuttiin uudessa lentokoneessa ja ihmeteltiin, että eikös meidän koneen pitänyt lähteä vasta iltakymmeneltä. Mitä tapahtui? Miksi me ollaan täällä? Meneekö tämä kone Balille? Keretäänkö me vielä happy houriin?
Java. Tiheimpaan asuttu saari.
Mutta se Sumatra. Me lennettiin kaupunkiin nimeltä Medan, ja meidän matkaopaskirja tiesi kertoa, että Medanista kannattaa suksia suolle mahdollisimman nopeasti. Medan oli ruma, kuuma ja kauhean kovaääninen. Me tingattiin itsellemme taksi lentokentältä bussiasemalle, ja bussiasemalla tinkaamisen ja jankkaamisen jälkeen me saatiin bussiliput kymmenesosalla sademetsään. Bussilippu on hieman väljä käsite tässä yhteydessä. Lähinnä kyseessä oli pakettiauto, johon oli tungettu mahdollisimman monta istuinta ja helvetillinen äänentoistojärjestelmä. Siinä me sitten istuttiin neljä tuntia matkalla vuorien viileyteen huivipäisten muslimimummojen ja partasuisten muslimipappojen kanssa kylki kyljessä, kun stereoista pauhaa If you wanna be my friend, put my dick in your hand. Dick, dick, dick, dick, dick, dick, dick, dick, dick, dick, dick, dick, dick, dick, dick, dick, dick, dick, dick-ki-ty-dick-ki-ty, DICK, DICK, DICK, DICK, DICK, DICK, DICK, DICK, DICK, DICK, DICK, DICK, DICK, DICK, DICK, DICK, DIIIIIIIIIICCCCCCCKKKKKK-AAAAAAAAAARGH!!!!
Lopulta lähes vuorokauden matkustamisen jälkeen me päästiin pieneen kylään, josta voi palkata oppaan näyttämään sademetsää ja orankeja. Meidän bussiin nousi paikallinen opas, joka halusi näyttää meille hyvän majatalon ja rupesi selittämään meille tarjouksiaan. "Tää on niin tätä", mä ajattelin. Ei hetken rauhaa, ja taas on sedät kauppaamassa meille kaikkea älyttömään törkyhintaan. Toisin kävi. Mies olikin todella mukava, näytti meille älyttömän hyvän ja halvan majatalon, ei yrittänyt vedättää meitä hinnoissa ja palveluissa. Ennenkuulumatonta. Joten me päädyttiin palkkaamaan Ling meille oppaaksi.
Me sovittiin, että lähtö olisi vasta ylihuomenna, sillä me haluttiin levätä pitkän matkustamisen jälkeen. Tämä sopi myös Lingille, sillä hänellä olisi aikaa rekrytoida muutama muukin reissuun ja tienata hieman enemmän mammonaa. Hän varoitti meitä kyllä, että sunnuntait ovat aika hurjia päiviä vuorilla, silla medanilaiset tulevat viettämään työviikkonsa ainoaa vapaapäivää vuorien viileyteen. Voi luoja, mikä meininki! Kylään saapui tuhansittain ihmisiä puljaamaan kirkkaassa vuoristojoessa. Ja he saapuivat äänentoistolaitteidensa kanssa. Dick, dick, dick, dick, dick. Eräs perhe oli vielä mennyt palkkaamaan kosketinsoittajan ja maailmanluokan kaiuttimet, ja sitten he lauloivat indonesialaisia iskelmiä epävireessä niin, että koko laakso raikui. Ah, tätä idylliä.
Seuraavana päivänä me lähdettiin patikoimaan sademetsään. Me oltiin sovittu neljän päivän reissusta. Mukana oli kaksi irkkua, yksi venäläinen, yksi sveitsiläinen ja me. Hyvä meininki, askel kulki. Me käveltiin tunti tunnilta syvemmälle sademetsään orankien toivossa. Mitään ei näkynyt tai kuulunut. Muita apinoita kyllä vilisi vaikka kuinka paljon. Yhtäkkiä eräs gibboni nosti häntäänsä parin kymmenen metrin korkeudessa, ja opas yritti törkätä mua polulta syrjään. Onneksi. Kuuma noro keltaista nestettä valui oksista noin viiden sentin päässä mun nenästä. Jes. Tätä mä olen aina halunnut.
Muutaman tunnin päästä löytyivät ne orangitkin. Wuu! Villejä orankeja. Voiko mitään siistimpää ollakaan. Mutsioranki ja vauvaoranki roikkuivat oksissa ihan kosketusetäisyydellä. Ei niitä meidän touhu kauheasti kiinnostanut. Osasivat oikein poseeratakin nätisti. Me tuijoteltiin niitä varmaan tunnin verran. Pieni veitikka opetteli kiipeilemään oksissa, ja mutsi relasi isommalla puunrungolla. Näistä kavereista on varmaan satoja valokuvia. Myöhemmin nähtiin vielä toinen samanlainen porukka. Äiti-vauva-duo.
Illan hämärtyessä me lähdimme kohti majapaikkaa. Sademetsään oli pystytetty yöpymistä varten leiri, joka koostui muutamasta jätesäkkilaavusta ja keittokatoksesta. Sekä noin viidestäkymmenestä makakista ja kolmesta kärttyisästä varaanista. Ja ruokamyrkytyksestä. Grant alkoi ravata pusikossa joskus puolenyön jälkeen. Tahti alkoi kiihtyä aamunkoittoa kohden. Mä heräsin yöllä kolmen-neljän maissa siihen, että tuntui, kuin maha meinaisi revetä. Maha oli aivan kivikova pallo, enkä mä pystynyt nukkumaan sen kanssa mitenkään päin. Sitten me kummatkin alettiin ravata ryteikössä oikein kilpaa. Meidän leirissä ei ollut vessaa, joten me saatiin yön pimeydessä tarpoa sademetsän syvyyksiin. Mä yritin kovasti olla miettimättä kaikkia örkkejä, mitä matkan varrella voisikaan olla.
Kohtalokas illallinen
Me kummatkin laatoitettiin viidakon lattiaa aika kovalla teholla. Sitten mä aloin vielä suihkumaalaamaan seiniäkin. Kränä oli todella huonossa kunnossa eikä jaksanut enää kävellä. Peli oli selkeästi menetetty, ja Kränän oli pakko jättää patikkareissu kesken ja kääntyä takaisin kohti kylää. Mä vielä mietin, että olo on ripuloinnista huolimatta ihan hyvä, että voisihan sitä vielä jatkaa, jos Grant vaan pääsee turvallisesti takaisin majataloon. Onneksi en jatkanut matkaa. Kahden tunnin sisällä munkaan jalat eivät enää kantaneet. Vesikään ei pysynyt sisällä. Ja vessapaperi loppui. Ei hitto! Lisäksi leirin ympäristö alkoi olla todella hyvin miinoitettu, ja mun alkoi tehdä mieli sänkyä ja sisävessaa.
Syyllinen saattoi olla tämäkin.
Ling järjesti meille paluun kylään. Me ei oltaisi kumpikaan pystytty kävelemään enää metriäkään, ja housuihin paskominen oli hyvin varteenotettava riski. Lingin kaverit kantoivat kylästä meille leirille ilmalla täytetyt traktorin sisäkumit, jotka köytettiin toisiinsa. A vot! Meillä oli lautta. Me laskettiin jääkylmää jokea alas kohti kylää eikä siinä kauan nokka tuhissutkaan, kun oltiin takaisin sisävessojen maailmassa. Me palattiin samaan majataloon ja linnoittauduttiin huoneeseen. Grant nukahti melkein samantein. Mä en saanut unesta kiinni, ja olo alkoi olla kamala.
Mä olin Intiassa ollessa harjoitellut kipeänä olemista. Hommasin siellä itselleni lavantaudin, ja aloin olla jo aika mestari ripuloija, mutta Intia olikin vain lämmittelykierros. Mulle nousi kova kuume, mä olin lisäksi aivan kuiva, sillä vessassa tuli käytyä muutaman minuutin välein. Sitten tuli hirveän kylmä. Mulla oli kaikki reissussa mukana olleet vaatteet, pyyhkeet, peitot ja lakanat päällä. Lisäksi mä vielä kääriydyin sadeviittaan, jotta täriseminen loppuisi. Kroppa kramppasi aivan holtittomasti. Grant yritti lämmittää mua hieromalla mun raajoja ja halaamalla. Siltä valui hiki selästä. Ulkona oli 30 astetta, mutta mulla vain kalisi hampaat kylmästä.
Sitten mä näin, kun majatalon seinillä kiipesi kilpikonnia. Hallusinaatioita.
Vai tästäkö se tuli...
Kränä kävi puhumassa majatalon respassa, josko paikalle voisi soittaa lääkärin, sillä mulla ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä sairaalaan tai lääkärin vastaanotolle, kun vessassa piti käydä muutaman minuutin välein. Muutaman tunnin kuluttua englantia puhumaton lääkäri saapui paikalle. Lääkäri kysyi kysymyksen, respan pojat käänsivät sen englanniksi, mutta eivät kehdanneet puhua mulle, joten Kränä kuunteli poikien kysymykset ja ohjasi ne sitten mulle. Mä puhuin tässä vaiheessa kielillä. Kränä yritti siitä päätellä, mikä vastaus mahtaisi olla, kertoi sen respan pojille, ja nämä käänsivät sen lääkärille. Mä en oikein vieläkään ole varma, mitä kaikkea lääkärin vierailun aikana tapahtui, mutta mulle törkättiin kankkuun piikki. Mä luulisin. Tai sitten sekin oli hallusinaatio. Joka tapauksessa mä sitten nukahdin melko pian lääkärin vierailun jälkeen.
...tältä se ainakin näytti.
Seuraavaksi mä heräsin mielettömään kipuun. Ulkona oli pimeää, ja Kränäkin oli unten mailla. Mun horkassa kramppaaminen ja tärinä oli saanut mun kierukan pois paikoiltaan. Voi helvetti! Kun oli muutenkin jo niin mukava olo. Hirveä kipu ja kramppaaminen. Hyvä täällä keskellä viidakkoa järjestää kaikenlaisia terveysdraamoja. Lähin sairaala on ties missä. Kränä heräsi mun ulvontaan, eikä sekään oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Ei kun respaan vaan, ja lääkäri takaisin paikalle. Respan pojat meinasivat kuolla häpeään, kun Grant yritti selittää heille, mitä nyt oli tapahtunut. Jes, nä muslimimaat on niin mun suosikkipaikkoja gynekologisille ongelmille!
Ironista, että näistä ruoista on näin paljon kuvia.
Lääkäri kutsuttiin paikalle, mutta hänellä oli muita kiireitä. Mun kramppailut kestivät muutaman tunnin. Jossain vaiheessa mä olin taas nukahtanut, ja aamulla me herättiin siihen, että lääkäri nakuttelee ovella. Mun kipu oli jo loppunut. Kaipa krampit olivat saaneet vehkeet takaisin paikoilleen. Lääkäri kyseli vointia, joka alkoi olla ihan ok. Ok on kyllä niin suhteellinen käsite. Lähinnä kai kyseessä oli ennemminkin henkiin jäämisestä johtuva euforian tunne kuin se, että mä olisin ollut lähelläkään ok.
Me paranneltiin itseämme muutama päivä, mutta jatkettiin sitten reissua vuoristojärvelle. Muutaman tunnin bussimatkan päässä oli romahtanut tulivuori, jonka kraateriin oli muodostunut valtava järvi. Paikka oli todella kaunis. Me majoituttiin vanhaan perinteiseen taloon, jonka katto näytti kanootilta. Aivan meidän ulkorappusilla oli järven ranta, palmuja ja kirkkaat taivaat. Mieletön paikka. Kyllä siellä kelpasi parannella itseään.
Me vietettiin pari päivää keskellä järveä sijaitsevalla noin Singaporen kokoisella saarella. Me vuokrattiin skootteri ja suhattiin ees taas saarta. Temppeliltä toiselle, näköalakukkulalta -kukkulalle. Törmättiin vielä meidän sveitsiläiseen viidakkokamuunkin, joka tiesi kertoa, että meidän sairastumisen jälkeen sademetsässä ei enää näkynyt orankeja. Ei niin harmittanut, että piti lopettaa reissu kesken.
Me syötiin hyvin, juotiin hyvin, nukuttiin hyvin, puljattiin alueen kananmunan tuoksuisissa kuumissa lähteissä ja maailma alkoi taas olla hieman parempi paikka. Seuraavana päivänä me eksyttiin skootterin kanssa saaren pikkuteille. Keskellä saarta oli korkeahkoja vuoria, ja kartan mukaan saaren toiselta puolelta toiselle puolelle pääsi vuorten yli tietä pitkin. Pääsi kyllä. Mutta reissuun meni monta tuntia. Lisäksi vuorilla oli helkutan kylmä. Ei oikein varpaita tuntenut. Lisäksi bensa meinasi loppua, eikä me tiedetty, kumpaan suuntaan kannattaisi mennä. Eteenpäin, mutta ei tiedetä, kuinka kaukana seuraava bensapiste olisi? Vai taaksepäin, josta tiedetään, että edellinen bensapiste olisi useamman kymmenen kilometrin kävelyreissun päässä? No, ei kuoltu. Ei loppunut bensa. Mutta ei paljon myöskään naurattanut.
Nauratti kyllä sitten, kun oltiin takaisin Balin ostoskeskuksissa ja lämmössä. Nauratti vielä silloinkin, kun kotiin tulon jälkeen kävin terveyskeskuksessa jättämässä ulostenäytteet. Nauratti vielä silloinkin kun tuli tulokset takaisin. Giardia. Ha! Sitten me löydettiin seuraavaksi lomaksi taas halvat lennot Indonesiaan ja ostettiin ne. Onko mulla päässä jotain vikaa?
