Otteita Grantin matkapaivakirjasta: Angkor what, where, who and how?

SIEM REAP     SUN   17.7.2011

Slept incredibly well, so well that I just did not want to get up after 11 hours of the good stuff. We/I had to get up though, so we packed our bags, grabbed some breakfast and jumped on a bus to the [Bangkok] bus station. Once we got off the bus the fun began, as we thought it would be a short walk but turned out to be a long, labourious, hot walk through parks with long fences and not so many gates. We eventually found the bus, got tickets, grabbed lunch (as it took us so long to find the place) and jumped on the bus to Cambodia. Roads were near perfect, bus was comfortable and the trip took about 4 1/2 hours. 

We got to the border, and knew we had to avoid anyone telling us anything about anything to do with anything concerning anything related to visas, taxis, passports, money, etc. We found the places we needed, even the uniformed police officers tried to make a little extra cash out of us (didn't happen), then the taxi fun began. We knew we would get hounded and that commission guys were a plenty. We had a guy follow us for ages and eventually we gave into him and paid the $10 US each for the trip to Siem Reap, $2 more than we should, oh well. Everything here works in US dollars even though the local currency is riel.

We reached Siem Reap in the dark but were amazed to see enormous five star hotels lining the main road. The place is packed full of tourists and we headed off to find a guest house. We had a specific one in mind from LP [Lonely Planet], so, we found that, got a room for $4 a night and then had $0,50 beers, steamed fish curry and some dessert. Came to about $5 each. Awesome. Doubt we will be heading to the main attraction of Angkor Wat tomorrow, more likely the next day. Pretty pumped about it though!

SIEM REAP     MON   18.7.2011

Slept rather well although a mozzie worked his way inside my net.

We needed to get some money and it was a little strange to have American bank notes come out. We went and paid our room and food and got change in American and riel currency making it a little confusing. The best approach I can think of is using the riel as "cents" for the American dollars.

We didn't have much planned for the day except that we had decided to see two groups of temples that are a fair distance away so the only way to see them is by tuk-tuk. We asked our guest house and they quoted $25 for the day, so we went to the drivers directly as there would be no commission, and it was soon $20 but Saara knew she could do better. We bummed around for a bit, got some lunch with a couple of beers [and margaritas] and then headed back. We were stopped by the tuk-tuk guy and Saara worked her magic again getting the guy down to $15. Nice work. So, we will be meeting him at 8:30 tomorrow morning.

Excited to get our first taste of the Angkor temples tomorrow. We are going in order of age supposedly and working up to the big guys. Should be good.

SIEM REAP     TUE   19.7.2011
Alarm went off at 7 but the body was not interested in getting up at all as I was sleeping so well. Went for breakfast, sorted a few things out and met our tuk-tuk guy. It's not really a tuk-tuk but a motorbike with a trailer with very comfortable seats. Firstly we went to get our tickets that cost us $40 each but they are valid for 3 says. We even got our photo taken to go on the ticket. Saara's looked awesome.

We then took a fairly lengthy drive to the oldest of the temples, some 1200 years old. As suspected they were pretty run down, but I think it is good to see where all this building began. We then zoomed off to a larger temple on a big platform of 5 sections. It had the more classic centre piece and was pretty interesting to look at. Next was another crumbling temple surrounded by buddhist temples.

We then took a long drive to what is considered the "jewel"in the Angkor temples. It was a small three towered temple with decorations that were incredibly delicate and super impressive. We couldn't help but to compare them to Khajuraho in India [click here to read] with the Indian temples probably coming out ahead, but this one was definitely good.

It was then a quick drive to the landmine museum which was the life work of a man who was a kid soldier for the Khmer Rouge [Khmer Rouge in Wikipedia] laying many a mine, he then defected to the Vietnamese army to fight the Khmer Rouge and, once the war was over, he dedicated his life to finding and defusing landmines. A pretty interesting little museum and one incredibly brave man. [Landmine museum website & The founder in Wikipedia]

Got a nice taste of the temples today, looking forward to some big guns tomorrow.




SIEM REAP     WED   20.7.2011
Saara was pretty keen on getting 12 hours sleep and the magic number was 9.05, but we fell a little short of it, but a good nights sleep anyway as we knew we would need it for the big day ahead. We went and grabbed some breakfast, packed some stuff in the backpack, hired some one gear bikes from the guesthouse and headed off. The traffic wasn't too bad, but this was the first country on the trip that drives on the right hand side of the road, so I had to make a quick adjustment or two. The road was incredibly flat making for very easy riding even on our old clunkers. We got our ticket holes punched at the ticket counter and continued on. Our plan was to "build-up" to the bigger and more famous temples as the day went on, and it worked quite well. Our first temple was 10 km of riding from the start but it hardly felt like we had done anything, although humidity was pretty high, but not really the temperature.

At the first temple we got our first taste of Cambodian ladies desperately trying to sell us scarves, magnets, other nik-naks but the most famous cry of the day was "Hellooooo Sir/Ladyyyy! You want cold driiiiiiink!? Two, one dollar!" We got it going to temples usually from multiple vendors and then the same on the return trip to the bikes. Thankfully they weren't too persistant and just asked one or twice.

We visited Prasat Kravan, a small three towered temple that was one of the older ones (10th century), then moved on to Banteay Kdei which was a larger temple complex with a long walkway/corridor down the centre with other corridors leading off it. Here we got our first look at temple "rubbings". Guys trying to sell prints and claiming they are rubbings from the temples. It would be impossible to get rubbings from the walls as it is illegal to touch any of the carvings. Saara did some inquiring to one salesman about how it is possible to get the "rubbings" if you are not allowed to touch them. "There is sign, but not for Cambodians" the shifty salesman replied referring to the numerous signs saying "Do not touch the carvings". Oh well, we saw two tourists walk away with a rubbing. If they really were rubbings, which they're not, why would one want to encourage the practice as it would no doubt be doing damage to the most important of places. Back to the temple, one of the best parts of the temple was the gate leading in as it had 4 of the famous huge stone faces with the creepy grin on it.

We then rode a couple more kilometres to a large temple called Pre Rup. It was a multilevel temple with three towers at the top. They were stripped right back to the bricks and there were a lot of "extra" stones lying about but it was still an interesting place, and from the top it gave us a great view of the surrounds, and showed just how flat the place really is. Another few kilometres to Ta Som which was another "corridor temple"  but the main highlight was one of the famous trees that has taken over and grown on top of one of the gates.

We jumped on the bikes again but as we were riding the humidity was really picking up, then all of a sudden a blast of wind came through the trees, as did a cold blast of wins and we knew it meant one thing, rain. We knew we were only a kilometre from the next temple but we barely made it 500 metres before the rain absolutely poured down. It was more important for the cameras, book and money to be dry so our rain jackets covered them, whilst early on in the downpour we took cover under trees, but this was useless after about 1 minute as the rain was so heavy there was nothing the trees could do [plus there land mines around, so I wasn't interested in venturing too far off the road]. The rain absolutely thundered down for about 10 minutes and I even gave up standing under the trees and instead stood on the road to watch the incredible downpour. I was drenched already anyway. We eventually moved on once the rain had calmed, but it was still spitting. Saara did a little puddle dance before we got on the bikes again and finally her thongs [flip flops] that had walked her to 4500 metres in the Hima-freaking-layas broke, but she still used them for riding.

The next temple called Preah Neak Pean was a single tower in the middle of a circular man made island. It was definitely unique compared to the others, but as we were still drenched and it was still raining a little we didn't take too much interest in it, except for the four spouts that used to move water from the larger pool to smaller ones as they were in the shape of a lamb, lion, elephant and human.

Next was Preah Khan, an absolutely massive complex with everything I came to expect from these temples. Long entrance ways, a bridge over a moat highly decorated, a big stone archway gate, then another walk to the entrance to the temple, the famous "engulfing" trees, a ridiculously long corridor with many corridors and courtyards coming off the centre, and then more corridors and courtyards coming off those. We spent a good hour wandering around the very impressive complex and I am sure we only saw a small percentage of it. There was a particularly strange building that looked like a Greek building with its many rounded columns holding up a second level of more columns. Seemed somewhat out of place compared to all the other buildings but still pretty cool.

We stopped for some food of noodle soup for me and friend noodles for Saara. Amazingly they were so desperate for patronage that they brought down the prices on their menus without a lot of hassle. The $3,5 meal was $2 in no time [even without asking]. Pretty amazing really.

Then we rode on to the super important area of Angkor Thom which is a 10 km2 area that houses many stone structures and used to house a suspected 1 million people at the time London had 50 000. We went through a huge gate (20 m tall) with the famous faces again and large elephants also. We rode past many stone towers and terraces and also past a truly huge building but it was closed at the time. That meant we could carry on to one of Angkor's main attractions and one that I was very excited to see, Bayon.

This is the temple with lots of towers and each tower has the 4 smirking faces pointing in each direction of the compass. We were virtually alone at the temple [apart from two German backpackers who were playing hide'n'seek] and with the dark sky, dark stone, silence and being surrounded by huge unblinking eyes, the place was creepy to say the least, and I loved every bit of it. I went particularly snap happy here as the angles, shapes and silhouettes were just great and I was really happy to be at a place I had wanted to visit for a long time, and it was so good that we had it all to ourselves.

The day was wearing on and we could see there was no chance of a sunset but we did pass the hill where hundreds of tourists were trying to get a sunset view. That's where they all were whilst we had Bayon to ourselves. We then made the 10 km or so ride back to the guesthouse just as it was getting dark. I had a real hankering for beer, so I got a couple. After a long but not so tiring day we headed to bed. Tomorrow will be a rest day, not that we really need it, but we are going to Angkor Wat for sunrise and after all the beers, that could be difficult as we would need to leave at almost 4.30 on our bikes again.

Today was a brilliant day and really reminded me about how awesome travelling can be. The bike idea was great, even if we did get a little wet at one point. Really looking forward to getting on the bike again to see the star of the show, Angkor Wat, and also some more places we didn't manage to get to today.





SIEM REAP     THUR   21.7.2011
[Did sweet F-A today.]

SIEM REAP    FRI   22.7.2011
The alarm rang at 4.00 and we were a little slow in getting up, but we got going eventually when we saw that there was a possibility of a sunrise due to some clear sky. We hired the same two bikes as 2 days ago and headed off in the dark towards Angkor Wat. We had the last hole punched in our ticket and then rode a it faster than usual to make sure we didn't missing anything.

We arrived in time and also arrived with many tuk-tuks and tour buses and this was when the temple was supposed to be quiet. We walked over the long wide stone bridge throught the gates and the enormous open grassed area appeared as did the three towers that the Cambodians so proudly sport on their flag. The only downer was the scaffolding covered in green shade cloth, but it is good to see they are making sure the temple is looked after and using palm trees or different angles to usual meant the photos wouldn't be too filled with said cloth.

We stood near a pond and watched as the sun came up behind the temple but the clouds had returned, so it wasn't the greatest experience ever, but it was still nice. We then made our way into the temple proper and saw the incredibly long corridors shooting off as we passed through to the main courtyard that housed the three towers representing Mt. Meru and the smaller nearby mountains.

We wandered around the complex especially the level with sculptured wall of a famous Cambodian epic that ran the length and width of the four corridor walls. Each corridor had to be at least 200 metres long. The enormity of the project may have been lost on us a little due to tiredness of the early morning but the thought that every stone had been transported from 50 km away up a river was a truly unbelievable feat.

We waited until the tower area opened to the public so we could get a closer look at them and also get a look at the surrounding landscape as it is the highlight of the temple. The view is flat! But good nonetheless. We made sure we checked all the sides and the walls of the grand structure before leaving. We thought initially that there were quite a lot of tourists in the temple grounds and wondered how this could be considered the quietest part of the day. Well, this hit home as we were leaving the temple and it seemed as though thousands were pouring in over the bridge and up the causeway. The guy manning the gate to allow people up to the towers said that if you are not in line by 3 o'clock you may not get in as they close at 5. Popular place.

After about 2 1/2 hours in Angkor Wat we decided to go to Phnom Bakheny, the temple on top of a small hill that supposedly is the best sunset point but we would just go for the view. The walk up was easy enough as long as we avoided the elephant crap and the long thick lines of angry looking ants. The temple on top was okay with its ridiculously steep stairs which are a common theme here, and we got another good view over the surrounding area, and we could see Angkor Wat but it was very small off in the distance. We got a better view of it from a nearby platform that looked through the trees.

We headed down, jumped on the bikes, paused by the many faced Bayon temple with elephants walking tourists around and stopped at the temple Baphuon. This temple had been carefully taken apart with detailed records of what goes where, then the Khmer Rouge ruined those records so it is now an enormous jigsaw puzzle. They have done a pretty good job so far as the temple is enormous, but there are thousands of blocks still lying around the grounds of the temple and they are in for a long though job working that puzzle out.

World's largest puzzle

Some red arrows pointed us past some more temples shaped a bit like pyramids and then up the Elephant Terrace, which is a large, long raised stone platform adorned with many carved elephants. It was the former viewing platform of the king amongst others to watch parades go by. We walked along it moving ever further away from our bikes and realized the  arrows and the "no exit" signs lead us into the lion's den of Cambodian ladies selling food, hats, bangles, fruit, scarves, magnets, anything really. With their high pitched nasal voices it sounds like a set of bagpipes warming up. We quickly ran the gauntlet and then made our way back to the bikes before heading to some more temples we had not seen.

Well, we thought the only one left was Ta Phrom, one of the more famous ones, but as we were riding many other temples appeared. Some we stopped at such as the cathedral shaped Thom Manon and the robust, incredibly steep staired, tall and rather unexpectedly good Ta Keo.

We then made our way to our final stop, Ta Phrom, famous for a couple of things; one, it's where Tomb Raider was filmed (amongst other movies) and two, the enormous, white trunked trees that have grown up from temples, roofs down walls and have also sent their roots down trying to reach the ground in odd twisting shapes making for a dramatic battle of nature vs human. We walked through and around the temple which was the long, low styled temples but the trees were the star of the show. They kept getting bigger and the root system more impressive. Saara went snap happy so I really got to enjoy the surrounds although there were a lot of tourists but it didn't take away from the spectacle too much.

Bayon took the prize for my favourite temple and I think Saara liked Ta Phrom the most due to the trees [and you would be right to think so]. The Angkor temples are truly amazing in their scale and detail and worth the $40 we paid to see them. Very, very happy to have seen them as they are something I have known about for a long time and they did not let me down!

Bakkanaalien Bangkok

Ma oon kaynyt Bangkokissa kerran aiemmin noin seitseman vuotta sitten matkalla Aussilaan. Ensimmaisesta visiitista mulle on jaanyt hataria mielikuvia ja muistoja likaisesta, kaaottisesta ja kovaaanisesta kaupungista, jonka katuja ei pysty ylittamaan ilman itsetuhoisia tunteita. Oh, Bangkok. Where half the women are pros and half the men are cons. Muistan Khao San Roadin, selkareppumatkaajien ghetton, ja sen viinan ja halvan hajuveden tuoksuiset kadut ja kujat. Muistan eraan irkkubaarin, jossa tuli kumottua muutama rommikolaampari. Muistan eraan irkkubaarin maksulliset tytot ja ladyboyt. Muistan kaameat krapulat. Ja muistan, miten meilla oli hirvea kiire paasta pois Bangkokista.

Joku on siivonnut Bangkokin. Tai sitten mulla on tosi huono muisti. Missaan ei ollut roskia. Kadut olivat aivan puhtoiset - paljon puhtaammat kuin minkaan kylan tai kaupungin Suomessa. Mua on aina huvittanut, miten suomalaiset pitavat Suomea jotenkin puhtaana maana. Oletteko ikina kiinnittaneet huomiota siihen, milta asfaltti ja kivetys nayttaa bussipysakkien ja ostoskeskuksien sisaankayntien edessa? Suomi puhdas ja siisti? Ha! Bangkokin kaduilla ja kujilla ei nakynyt tupakan tumppeja tai sylkilantteja, ei purtuja purkkia tai koiran kakkaa. Bangkok oli mun muistikuvia siistimpi myos muilla tavoin. Toki yomyohasella nuudelikojulla notkui edelleen humalaisten turistien kanssa tyoskentelevia tyttoja ja muutama ladyboy, toki tuk tuk -kuskit olisivat edelleen halunneet vieda meidat ping pong -show'hun, mutta palveluntarjoajien maara on kylla vahentynyt.

Kaikki muu onkin sitten kasvanut. Khao San oli aikoinaan taynna ravintoloita, baareja, pubeja, hotelleja ja hostelleja. Nyt backpacker-slummi on kasvanut edelleen ja paisunut laheisille kujille, ja alueen yleisilme on siisti ja kovin lansimaalainen. Ehka oikea Bangkok on viela kauempana kuin ennen. Me yovyimme hostellissa, jossa toimi valot, jonka suihkuun uskalsi menna paljain jaloin ja jonka lakanat oli vaihdettu. Viime kerralla muistan olleeni kiitollinen, etta valot eivat toimineet. Enhan halunnut nahda tarkemmin, mita lakanoissani oli tai mika se oli, joka rusahti kantapaan alla lattialla. Tosin talla kertaa kaikki oli myos vahintaan kaksi kertaa kalliimpaa.

Talla kertaa meilla ei ollutkaan kiiretta pois Bangkokista. Ensimmainen paiva meni vaan toipuessa reissaamisesta. Seuraavana paivana suuntasimme Bangkokin paanahtavyydelle, joka multa jai edellisella kerralla katsastamatta, silla meilla oli niin kova hinku pois kaupungista hiljaisille saarille ja niiden leppoisille rannoille, etta mitkaan kuninkaalliset palatsit tai taivaalliset temppelit eivat olisi voineet pidatella meita. Bangkokin vanha kuninkaallinen palatsi oli sittenkin aika muikea. Suuri palatsi on vanha muurien ympäröimä kuninkaallinen palatsialue, joka sijaitsee Rattanakosinin saarella vanhassa kaupungissa. Palatsialueella sijaitsevat Thaimaan arvostetuimmat uskonnolliset ja hallinnolliset rakennukset, joista tärkein on Wat Phra Kaeo, jonka sisalla asustaa pieni vihrea buddha, smaragdia. Alue on noin neliökilometrin suuruinen ja sisältää yli sata rakennusta. Palatsin lukuisia temppeleita koristivat komeat mosaiikit ja kirkkaat varit. Pienet, noin sentti kertaa sentti, laatat kiipesivat pitkin ulkoseinia ja kupoleita aina taivaisiin asti. On siina ollut hommaa. Kuninkaallinen palatsialue oli aika pimpin'.

Mahan sanoin: "Pimpin'"

Suurin nahtavyys oli kylla edelleen Bangkokin ihmiset. Illalla istuskeltiin taas katujuottoloissa ja katseltiin, kun maailma valui ohi. Bangkok oli niin taynna turisteja, etta ma huomasin valilla etsivani tuttuja kasvojen meressa. Ja tuttujahan loytyi. Tormasimme toiseen niista israelilaisista, jotka tapasimme Nepalissa Annapurnan juurella. Yllatys oli sikali suuri, etta tiesimme heidan matkustaneen seuraavaksi Intiaan. Avihai kertoi kylla menneensa Intiaan, mutta hanen kihlattunsa oli ollut kovin apeana Israelissa, joten han oli paattanyt hypata lentokoneeseen ja menna viikonlopuksi Israeliin. Siis, viikonlopuksi Israeliin! Sama, jos ma olisin lahtenyt Ruisrockiksi Turkuun. Oishan se ollut ihan kivaa, saada puhtaita vaatteita ja kayttaa lansimaalaista vessaa, mutta kohtuu kallista. Joka tapauksessa... poistuttuaan Intiasta Avihai ei enaa voinut palata viisumiongelmien vuoksi, joten han paatti lentaa Bangkokiin. Ja loppu on historiaa. Lisaksi me treffattiin taas Dave, englantilaisheppu,.johon tutustuimme myos Annapurnalla ja jonka kanssa juhlistimme sivistyksen pariin paluuta bissein ja pihvein.

Seuraavana paivana kiertelimme yhdessa Avihain kanssa Chinatownin katuja. Chinatown oli taynna uskomatonta roinaa kannykkakoruista, Obama-sandaaleihin, koiranpennuista vaarennettyihin henkkareihin. Tallasimme kaduilla, jotka tayttyivat illan tullessa mielenkiintoisista tuoksuista tatien rullatessa katukeittionsa tien poskeen. Kavimme kurkkaamassa temppeliin, jossa piileskeli 5500-kiloinen umpikultainen buddha. 

Paatilla Chinatowniin

Auringon jo laskiessa suristimme tuk tukilla tuhatta ja sataa takaisin Khao Sanille, silla Avihailla alkoi sapatti. Han on ortodoksijuutalainen, joka ottaa juutalaisuuden saannot todella tosissaan ja toteuttaa seka tulkitsee Tooran lakeja tiukimmin. Perjantai-illalla alkaa pyha, joka paattyy lauantaina auringon laskiessa. Taman pyhan aikana han ei saa syoda mitaan eika koskea mihinkaan, mika toimii sahkolla. Tapasimme lauantai-illalla kylman kaljan merkeissa, ja han valitteli nukkuneensa yon kovin huonosti, silla han oli unohtanut valot paalle perjantaina iltapaivalla eika han voinut sammuttaa niita nukkuakseen paremmin. Eika han myoskaan voinut pyytaa ketaan muutakaan sammuttamaan valot, silla se olisi ollut huijaamista. Muita sapatinaikaisia kiellettyja puuhia ovat muun muassa autolla ajaminen ja patikointi. Matkustaminen on ollut muutenkin hankalaa, silla han kertoi, etta kosher-ruuan loytaminen on lahes mahdotonta. 

Han saa syoda vain elaimia, jotka marehtivat ja joilla on kaksiosainen kavio. Umm, what? Eli siis sika ei kay, koska vaikka silla on kaksiosainen kavio, se ei marehdi. Mutta esimerkiksi kameli ja kirahvi ovat kosher. Linnuista voidaan syoda niita, joilla on ylimaarainen varvas, ja kaloista niita, joilla on suomut. Maito ja liha eivat tietenkaan saa koskea toisiaan, olla samoissa kipoissa, samassa jaakaapissa, tuskin samassa keittiossakaan, minka vuoksi Avihai yleensa kipaisee ravintolan keittiossa katsomassa, mika siella on meininki. Lisaksi hanen on tutkittava jauhot, jotta ne ovat puhtaita. Yleensa eivat ole. Mitas siina sitten enaa syot? Et lihaa, et maitoa, et leipaa, et pastaa. Et yhdessakaan ravintolassa, jossa on joskus valmistettu lihaa. Pelkka kascisvaihtoehto menulta ei kay. Huh. Oli mukava tavata ihminen, joka on todella tiukka uskontonsa suhteen mutta muuten niin leppoisa ja suvaitseva. Tosin han ei voi katella minua hyvasteiksi.

Meidan visiitti Bangkokiin oli talla kertaa aika lyhyt, silla me jatkettiin matkaa melkein samantein Kambodzaan. Tosin meidan on tarkoitus kylla palata viela Thaimaahan ja jatkaa etelaan, joten eikohan Bangkokiin tule viela palattua. Bangkokissa oli jotenkin etela-aasian jalkeen helppo olla. Ei tarvitse peittaa polvia ja olkapaita, ja ma uhosinkin pukeutuvani mahdollisimman pieniin ja epasovinnaisiin vaatteisiin nyt, kun siihen on taas mahdollisuus. Tosin ketaan ei tunnu kiinnostavan laisinkaan, mika tuntuu uutuudelta ensimmaisten reissukuukausien jalkeen. jolloin jokainen paikallinen silmapari seurasi meita niin pitkalle kuin katse kansi. Uutta on taas iloiset ja avuliaat paikalliset, jotka eivat hamua lompakomme sisaltoa. Heti ensimmaisena paivana samaan bussiin sattunut vanha mummo luopui parista tunnista vain auttaakseen meidat poloiset turistit perille. Han vaihtoi bussia kanssamme, jai pysakillamme pois ja viela kavelytti meidat melkein kadesta pitaen perille. Kiitokseksi kavi hymy ja kadenpuristus. Viela mun tulee vahingossa hoettua namastea, mutta enkohan ma pian paase yli siitakin.

No niin, Nepal, jatketaan!

Hirvean kavelyurakan jalkeen oli aika makoisaa vain relata Pokharassa ja syoda hyvin. Me istuskeltiin kahviloissa pari paivaa ja lojuttiin hostellissa lukien kirjoja. Tosin mulla oli taas mahatauti, joten ei me paljon muuta olisi voitukaan tehda. Yhtena yona herasin yhtakkia siihen, kun mahaa vaansi niin pirusti. Sitten taas juostiin aika ripakassa tahdissa vessaan ja takaisin, vessaan ja takaisin. Mulla on nyt ollut kaksi ja puoli kuukautta sama intialainen mahatauti, jonka kanssa ma olen jo oppinut elamaan, mutta nyt mulla oli sille viela ruokamyrkytys kaveriksi. Grant oli jo sita mielta, etta nyt ostetaan lentoliput Suomeen ja laitetaan likka kuntoon. Paivan paasta oli jo parempi olo, ja me uskallettiin jatkaa matkaa.

Sen parin paivan aikana, jotka me vietettiin Pokharassa elaen leveasti, oli satanut aika paljon aika useasti. Viimeiset kaksi vuorokautta satoi putkeen. Liioittelematta. Satoi jatkuvasti ja tauotta. Aamulla lahdettiin rinkat suurinpiirtein vesitiiviiksi pakattuna kohti bussiasemaa. Ma kaaduin tietysti matkalla sateen liukkaaksi hiomalla polulla. Polvi auki. Loydettiin onneksi bussi, tai oikeastaan bussi loysi meidat niin kuin busseilla on tapana tehda naissa maissa, aika nopeasti, ennen kun oltiin taysin lapimarkia. Matkan aikana huomattiin, etta oli nakojaan satanut muuallakin. Tie oli ihan takussa, pitkat autojonot jurrasivat teilla ja lopulta pysahdyttiin kokonaan. Ma en viitsinyt edes vilkaista ulos. Yleensa tiella on nimittain lehma tai joku muu elukka, joka ei suostu liikkumaan. Nyt meilla kesti ja kesti, joten ma raotin vahan ikkunaa ja tungin paan ulos sateen uhallakin. Oho. Mitaan tieta ei ollut. Sade ja tulvat olivat vieneet tien mennessaan jonnekin-ties-minne, ja nyt tien paikalla virtasi koski. Ma puoliksi odotin, etta kohta sita on laskemassa lauma extreme-turisteja. Siita me kuitenkin lapi mentiin. Vesi ei oikeastaan ollut kovin syvaa, mutta nopeasti se kulki. Meidan matka katkesi yhteensa viitisen kertaa vesiesteisiin.

Loputtomaksi venyneen bussireissun jalkeen me hypattiin jeeppiin, jonka oli tarkoitus kuljettaa meidan aikamoisen kukkulan laelle Bandipur-nimiseen kylaan. Jeeppi hyppi edestakaisin tiella meidan rinkat katolla kaatosateessa noin kymmenen minuuttia ylamakeen ja sitten reissu tyssasi siihen. Maanvyorymia. Sade oli vienyt mennessaan paljon maata, eika meidan jeepilla ollut mahdollisuuksia paasta yli tai ympari. Ainoat vaihtoehdot oli palata alas tai kulkea viisi kilometria ylamakeen rinkka selassa sateessa mahataudin jalkivaannoissa ja polvi auki. Grant ehdotti, "Mita jos mentaisi Katmanduun?" "Sopii." Palattiin jeepilla takaisin alas, napattiin kupit teeta ja mietittiin, mita tehtaisiin. "Niin, ma kylla sanoin ihan vitsilla, etta mita jos mentaisi Katmanduun." Aha. No, ei sitten mitaan. Hypattiin takaisin jeepin kyytiin, rullattiin samaan kohtaan kuin viimeeksikin ja alettiin lampsia ylamakeen. Vai etta vitsilla! Mun mielesta ehdotus, etta ma mahatautisena ja toinen polvi rikkinaisena kannan 15-kiloista rinkkaa Himalajalla ylamakeen kaatosateessa maanvyorymien uhatessa seka yla- etta alapuolella, olisi ollut vitsi. Niin sita mentiin.

Tie oli tosiaan poikki ja useammasta kohtaa. Suurin osa maanvyorymista oli tuonut mukanaan mutaista maata tielle isoiksi keoiksi, mutta muutamassa kohtaa maanvyorymat olivatkin vieneet tien mukanaan. Uskomatonta kyllakin, tie oli ajokunnossa jo seuraavana paivana, ja ma kun olin arvellut, etta remonttihommissa olisi mennyt ainakin kuukausi. 

Pitkan ja maran nousun paatepisteessa meita odotti Bandipur, joka yllattaen naytti jotenkin italialaiselta kylalta. Bandipur oli sopo. Ma en oikein edes keksi parempaa adjektiivia kuvaamaan Bandipuria - ehka sootti. Ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen. Bandipur on ihan kuin ihka elava ulkoilmamuseo vahan kuin meikalainen Kasityolaismuseo, mutta ihmiset ihan oikeasti asuvat ja elavat siella, kayvat kauppaa, paimentavat vuohia ja viljelevat maata.

Italia?

Me yovyttiin piskuisessa majatalossa, jota emannoi vanha Newari pariskunta, jonka lapset olivat jo lentaneet pesasta ympari maailmaa. Lapsien tyhjaksi jattamat makuuhuoneet olivat nyt turistien vuokrattavissa. Oli jotenkin kivaa yopya taas pitkasta aikaa jonkun kodissa. Seinilla oli perhepotretteja, koulutodistuksia ja vanhoja piirroksia. Ehka osaksi mieluisan ympariston takia, ehka osaksi jatkuvan sateen vuoksi, me ei tehty juuri mitaan Bandipurissa. Maleksittiin kahviloissa seka ravintoloissa, ihailtiin kylan yllattavaa arkkitehtuutia ja katsottiin, kun koko kylan vaki valui hiljalleen meidan ohi.

Happy birthday, girl in pink!

Kolmen aarimmaisen hyvin nukutun yon jalkeen oli aika taas siirtya seuraavaan pisteeseen, joka oli Chitwanin kansallispuisto. Siirtyminen seuraavaan pisteeseen merkitsi jalleen bussimatkaa. Me ollaan parhaamme mukaan valtelty bussilla kulkemista, silla se ei ihan aikuisten oikeasti ole turvallista Nepalissa. Me ollaan ihan omin silmin nahty yksi bussi sapaleina rotkon pohjalla, ja uutisissa on harvasen paiva jotakin liikenneonnettomuuksista ja niista romuista siella rotkon pohjalla.

Nain meita varoitti Lonely Planet: "Bus travel poses a significant risk of accident. It's uncommon to drive for more than an hour on any strech of road without passing the burnt-out shell of a public buss crushed like tin foil into the canyon below. Travelling on an overnight bus trip is probably the most dangerous thing you can do in Nepal, and is certainly a bigger risk than currently posed by the Maoists and even more dangerous than the bungee jump (only kidding on that one). You are more than 30 times more likely to die in a road accident in Nepal than in most developed countries. During the research of this guide we passed ten fatal bus crashes in one ten-day period, which between them killed over 200 people. The message is clear; keep bus travel to a minimum."

Me istuttiin taas bussissa rystyset valkoisina, ja ma yritin olla katsomatta vastaan tulevaa liikennetta tai rotkon pohjaa. Onneksi me oltiin talla kerralla vuoren puolella tieta, ei rotkon puoleisella kaistalla. Perille paastyamme me kummatkin tunnustettiin, etta tuli matkan aikana etsittya bussista kaikki mahdolliset ulospaasytiet. Ma valitsin ikkunat, jotka olisi helppo lyoda rikki ja melkein jopa ihmiset, jotka olisi helppo tyontaa kumoon. Mutta hengissa ja ehjin nahoin paastiin taas perille.

Chitwan. Sademetsasuojelualue, jolla rymyaa lauma villeja elefantteja, aasialaisia sarvikuonoja, bengalintiikereita, alligaattoreita, pikku krokoja ja makean veden delfiineja. Suurin vetonaula on ehdottomasti sarvikuonot. Mentiin metsastamaan sarvikuonoja elefanttisafarille. Ei sarvikuonoja.

Mentiin metsastamaan sarvikuonoja kanoottiretkelle. Ei sarvikuonoja.

Kytattiin joen vierustaa kylasta. Ei sarvikuonoja.

Viimeisena iltana uskaltauduttiin kansallispuistoon kahdestaan ilman opasta, mika ei ole kauhean fiksua. SARVIKUONOJA! Vihdoinkin. Katseltiin niita muutaman kymmenen metrin paasta, mutta eikos eras nimelta mainitsematon halunnut testata kameraansa ja saada lahikuvaa kuonoista. Hiivittiin lahemmas ja lahemmas. Lopulta oltiin kymmenen metrin paassa sarvikuonoista. Toinen joessa plutaavista sarvikuonoista nosti katseensa suoraan mun silmiin, heilutti korviaan ja murahti. Mulle tuli kiire. Sydan kurkussa lahdin pinkomaan enka uskaltanut katsoa taakseni. Onneksi se oli vain varoitus, eika sarvikuono lahtenyt seuraamaan meita. Eras nimelta mainitsematon passi olisi halunnut menna takaisin viela lahemmas, mutta siihen ma vedin rajan. Joten pahoittelen: kuvat kuonoista ei ole kauhean selvia. KVG, jos kiinnostaa enemman.

Yhta suuri nahtavyys ovat paikalliset norsut, jotka lontystavat omaa tahtiaan keskella kylan raittia. Elefantteja kaytetaan seka ihan jokapaivaisissa hommissa etta turistien kuskina. Viidakon villielaimet kah kun eivat ole moksiskaan, jos vastaan tulee elefantti, mutta kirmaavat kylla karkuun, jos turisti tulee vastaan jeepin kyydissa. Toisaalta kaveleminenkaan ei ole turvallista keskella sademetsaa. Villinorsut, sarvikuonot ja alligaattorit hoitelevat vuosittain muutaman henkilon hengilta, joten elefantin selasta luonnon tarkkailu ei ole ollenkaan huono vaihtoehto. Lisaksi bonusta elefantilla ratsastamisessa on se, etta saa ratsastaa elefantilla.

Norsut vaan tuppaavat kovasti likaantumaan puuhassa, ja ne taytyy pesta. Elefantin pesu on ehka hauskinta, mita ma olen ikina tehnyt. Ma en vaan oikein tieda, kumpi loppujen lopuksi pesi kumpaa, mutta ma kikatin kuin pieni lapsi.

Itku pitkasta ilosta. Meilla olisi vastassa viela yksi bussireissu Katmanduun. Se meni ihan ookoo. Meidan kuski taisi jopa olla selvin pain. Meita oltiin varoiteltu, etta Katmandu on likainen, polyinen ja meluisa. Mua ei huvittanut ajatus Katmandusta patkaakaan nyt, kun olin patikointireissun jalkeen vihdoin unohtanut Intian ja alkanut olla taas suht rento. Itse asiassa Katmandu on oikein kiva paikka. Jep, likainen, polyinen ja meluisa, mutta ei mitaan verrattuna Intiaan. Katmandun uber turistikaupunginosa Thamelkin tuntui kivalta, silla me ei oltu nahty muita turisteja viikkoihin.

Me tultiin Katmanduun hyvissa ajoin, silla meidan oli tarkoitus jarjestaa viisumit ja lennot Bangladeshiin taalta kasin. Ma herasin aamulla kauheassa kuumeessa ja rakataudissa (ihan niin kuin naissa mahataudeissa ei olisi jo tarpeeksi), mutta raahauduin puolikuolleena Bangladeshin suurlahetystoon. Taytettiin liput ja laput, annettiin passikuvat jne. "96 dollaria, kiitos", sanoi suurlahetystotati. "Tah? Niinku yhteensa vai?" "Erikseen." Jaha. Netissa kylla sanottiin 30 dollaria. Kiitos kuulemiin. Bitakaa Bangladeshinne, me mennaan Bangkokiin. 

Laskeskeltiin, etta Bangladeshin reissusta tulisi pikkasen liian kallis, silla lennot sinne ja sielta edelleen Bangkokiin olivat jo valmiiksi kalliit. Lisaksi se suurin syy, miks me haluttiin Bangladeshiin, Sundabarnsin kansallispuisto, saattaa olla kiinni monsuunin vuoksi. Toisaalta jos kulkeminen on Nepalissa maavyorymien vuoksi hankalaa, mita se on sitten Bangladeshissa - kaikkien monsuunien ja sykloonien isanmaassa. Kaikkein painavin syy lentaa suoraan Bangkokiin oli kuitenkin se fakta, etta meidan opaskirjanen varoitti Bangladeshista, etta matkustaminen siella on viela hankalampaa kuin Intiassa. Ihmiset tuijottavat, koskettelevat, kerjaavat, huijaavat, puijaavat ja nipistelevat. Ma en jaksa just nyt yhtaan olla mikaan sirkuselain. Eli ostettiin lennot Bangkokiin. Huomattiin myohemmin, etta meilla on seitseman tunnin valilasku Delhissa. Ei nain.

Mutta se Katmandu. Ma muistan, kuinka ma pienena luulin, etta Katmandu on jonkinlainen mielikuvituspaikka - vahan kuin Timbuktu. Kylla hammastys oli suuri, kun maantiedon tunnilla kartalta loytyi Katmandu - ja vahan myohemmin se Timbuktukin. Mutta mun puolustuksena: kummatkin ovat suunnilleen siella, missa pippuri kasvaa. Ma olin ensimmaiset kaksi ja puoli paivaa suurlahetystokeikan jalkeen sangyn vankina. Oli kuumeinen ja voimaton olo. Nokka vuosi kuin Wikileaks-informantit. Grant kavi yksinaan tutustumassa Katmanduun, ja ma koetin kovasti parantua. Kolmantena aamuna makin jo pystyin nousemaan, ja me suunnattiin kohti apinatemppelia.

Apinatemppelille ei ollut oikeastaan matka eika mikaan, kukkulakaan ei ollut kovin korkea, mutta tossu ei vaan noussut. Ylhaalta aukesivat muikeat maisemat Katmandun laaksoon, mutta mulla oli keskittymiskyky nollassa, enka ma pystynyt kuin ajattelemaan vaan omaa sankya. Matkalla takaisin hostellille ma aloin piristya ja Grant voida huonommin. Loppupaiva me vain lokoiltiin.

Seuraavana paivana raahauduttiin laheiseen kaupunkiin Pataniin, silla siella olisi tiettavasti hienoja rakennuksia. Me kummatkin kuljettiin kuin zombit. Mitaan ei oikein rekisteroitynyt sarveiskalvoja pidemmalle. Me paastiin kuninkaalliselle torille, istuttiin paikallisten elakelaispappojen kanssa temppelin varjossa eika oikein muuta tehtykaan. Tulipa kaytya sitten siellakin.

Paluumatkalla hostellille me paatettiin kiepata Katmandun kuninkaallisen torin kautta. Grant oli kaynyt siella jo aiemmin silloin, kun ma olin kipeana. Paasymaksu oli 300 rupiaa, mutta reippaana poikana Grant kirjoitti paasylippuun mun nimen ja kansallisuusen, joten ma paasin sisalle ilmaiseksi. Hahaa. Saastettiin huimat kolme euroa. Silla aikaa, kun Grant odotteli ulkopuolella, ma kipaisin vilkaisemassa, milta Katmandun torit temppeleineen nayttivat. Ne nayttivat suurinpiirtein talta:

Katmandun tori oli paljon vilkkaampi kuin Patanin. Autot ja moottoripyorat surrasivat ja tuuttasivat. Taisin jopa sanoa, etta "it's nothing more than a glorified junction". Vahan niin kuin Raisio. Selkeasti ma olin viela kuumeinen.

Katmandun laaksossa on eniten Unesco-suojelukohteita kuin missaan muualla. Eika ihme! Joka sisapihalla, joka risteyksessa, joka torilla on temppeli tovereineen. Patanissa yksistaan on 785 temppelia. Katmandussa helposti tuplat. Nailla on jopa ihka elava jumalatar, jota he palvovat. Jumala syntyy aina uudelleen noin nelivuotiaan tyttolapsen ruumiiseen. Tytto tunnistetaan 35 tarkan fyysisen piirteen perusteella, ja han kay lapi kilpailijattarien kanssa viela rituaalin, jolla varmistetaan, etta loytyy varmasti se oikea flikka. Muksut laitetaan pimeaan huoneeseen, jossa on 108 teurastetun vesipuhvelin paata ja jossa aikuiset miehet pukeutuneina hirvittaviin asuihin ja naamareihin pelottelevat tyttoja. Se tytto, jonka ruumiissa jumala asuu, ei tietenkaan pelkaa. Helppoa kuin heinanteko! Kuitenkin tama jumala tuntuu pelkaavan verta, silla heti, kun valittu tytto saa ensimmaiset kuukautisensa tai menettaa esimerkiksi onnettomuudessa paljon verta, valitaan uusi tytto. Tytto saa ikaan kuin eropakettina kuitenkin sievoisen summan rahaa. Nailla neitokaisilla on kuulemma vaikeuksia loytaa aviomiehia. Ei kai ihme. He saattavat olla hieman hankalia ja vaativia persoonia, jos on viettanyt lapsuutensa miljoonien palvomana jumalattarena.

Vahan harmitti, etta meilla ei ollut kuntoa eika kestavyytta nahtavyyksista nauttimiseen. Nyt juostiin parissa paivassa lapi Katmandun nahty - valokuva - jatketaan! -periaatteella. Tosin ma olen satavarma, etta Nepal on maa, jonne ma palaan viela uudestaan. Kunhan nyt ensin selvitaan niista seitsemasta tunnista Delhin lentokentalla!