Battambang. Battamboom. Temppelit oli niin nahty ja koettu, joten hypattiin botskiin ja jatkettiin matkaa. Battambang on pieni uninen kaupunki joen rannalla, missa ei ole juurikaan mitaan mainitsemisen arvoista. Jo tama fakta itsessaan tekee kaupungista kaymaveroisen, silla se merkitsee samalla myos sita, etta toisin kuin joka toinen kyla Kaakkois-Aasiassa siella ei parveile turisteja pilvin pimein. Huomaako, etta alkaa itsensa karrelle polttaneiden backpackereiden meri jo kyllastyttamaan?
Battambangin suurin houkutus on matka sinne. Valitsimme kahdesta vaihtoehdosta sen hitaamman ja kalliimman siina toivossa, etta saisimme samalla vilauksen Kambodzan maaseudun elamasta. Ja vilauksen saimmekin. Sellaisen yhdeksan tunnin vilauksen. Kambodzalaiset ovat oikein mukavaa ja ystavallista sakkia, mutta ollaan kylla huomattu, etta he tykkaavat antaa kysymyksiimme vastauksen, jonka he kuvittelevat meidan haluavan kuulla. "Kauanko matka Battambangiin kestaa?" "Nelja tuntia." Jepjep. Ei tullut mieleen, etta porukka paatissa saattaa hieman kyrventya, kun matka kestaakin yhdeksan tuntia. Oltiin kylla luettu netista, etta matka saatta kestaa kuusikin tuntia. Oli pylly vahan ruvella.
No mutta, se matka. Oli se kylla mielenkiintoinen. Yhdeksan tunnin aikana maisemat muuttuivat hiljalleen pienista joista, isoksi jarveksi ja lotuskukkien suoksi. Jokien varrella oli useita kelluvia kylia, joiden asukkaat kayttavat kulkupeleinaan jos jonkinlaisia veneita ja lauttoja. Pikkulapset kulkivat kavereidensa luokse naapuritaloihin kelluen pesuvadeissa ja meloen kasillaan. Oli kylla soottia. Talot on rakennettu joko todella korkeiden jalkojen varaan tai taysin kelluviksi bambulauttojen ja ponttoonien varaan, silla Kambodzan jarvet ja joet paisuvat monikertaisiksi aina monsuunikauden aikana.
Battambangiin saavuttuamme loimme hynttyyt yhteen sveitsilaisen reppureissaajan kanssa, ja vuokrasimme tuk tukin paivaksi. Kavimme vilkaisemassa paikallista bambujunaa ja temppeleita. Joo joo, bambujunaa. Bambuinen lautta on laskettu junan pyorien paalle kiskoille ja peraan isketty jonkinmoinen moottori. Nailla sitten paahdetaan kiskoja pitkin tuhatta ja sataa. Ma en ois ikina uskonut, miten lujaa bambujunat kulkivat. Aivan mieleton meno. Kun vastaan tuli toinen bambujuna, kevyempi purettiin ja siirrettiin kiskoilta syrjaan ja paastettiin painavampi ohi. Ma kikattelin koko matkan. Aivan alytonta. Mutta niin kivaa.
Muita matkan "kohokohtia" oli Killing Cave. Kambodzalla on jarjettoman verinen lahihistoria. Khmer Rouge, maolainen vallankumouksellinen liike, pisti melkein koko maan sileaksi muutamassa vuodessa. Kaikki kaupunkilaiset muilutettiin maalle riisihommiin, alymysto tapettiin (kaikki yliopistokoulutetut; kaikki, jotka puhuivat enemman kuin yhta kielta; kaikki, joilla oli silmalasit) ja muiden annettiin periaatteessa kuolla nalkaan. Niskoittelijat hakattiin hengilta, silla luoteja ei auttanut tuhlata, jos tuhlaamista (ei tappamista) vain suinkaan voi valttaa. Ruumiit ja puolikuolleet matkaistiin luolan katossa olevasta aukosta luolan lattialle. Saastyivatpa haudankaivuulta. Sairasta sakkia. Siina me sitten toljoteltiin ihmiskalloja, jotka oli keratty alttarille muistoksi.
Phnom Penh. Sama meno jatkuu. Kaytiin Kambodzan paakaupungissa Khmer Rougen aikaisessa vankilassa ja pienen matkan paassa kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla tappopellolla, Killing Field, tutustumassa naitten leppoisten veikkojen touhuihin. Moderni teknologia, laaketiede, koulutus ja sanomalehdet julistettiin laittomiksi. Laakarit tapettiin ja kouluttamattomat ja lukutaidottomat maajussit siirrettiin sairaaloihin hommiin. Jarkiveto. Perhe julistettiin yksikkona tarpeettomiksi. Lapset vietiin vanhemmiltaan ja puolisot erotettiin toisistaan. Perheen ikavoiminen johti kuolemantuomioon. Lapsia kehotettiin ilmiantamaan lahiperheensa koulutetut ihmiset. Jos he eivat suostuneet, koko perhe saattoi menettaa henkensa. To keep you is no benefit, to destroy you is no loss, kuului Khmer Rougen motto. Vauvoja tapettiin repimalla raajat irti torsosta, raskaana olevia naisia murhattiin leikkaamalla vatsa auki ja tonkimalla sisuskalut ulos. Khmer Rouge -sotilaiden tiedetaan keittaneen ja syoneen uhrien sisaelimia, jotka oli veistelty viela elavan ihmisen vartalosta.
Vankila S-21
Kolmen vuoden aikana Kambodzan vaesta kuoli 25 prosenttia. Se on paljon se. Kun maassa lopulta hiljeni ja kansainvaliset joukot paasivat Kambodzaan, he olettivat satelliittitietojen perusteella paljastavansa noin 200 joukkohautaa. Vaarin. Joukkohautoja oli useita tuhansia. Khmer Rouge -joukot itse myonsivat murhanneensa 20 000 ihmista "vahingossa". Tahan mennessa joukkohautoja on avattu 20 492, ja niista on paljastunut 1 112 829 teloituksen uhria. Tamankin jalkeen on loydetty tuhansia uusia hautoja, mutta niita ei ole viela avattu, joten uhriluku tulee viela kasvamaan. Killing Field -pellolla mekin nahtiin, miten sateen jalkeen maasta paljastui luita, hampaita ja vanhoja vaatteita. Teloitettujen lisaksi satoja tuhansia ihmisia kuoli nalkaan ja kulkutauteihin. Teloitusten arvioidaankin kattavan vain noin 30-40 % kaikista kuolleista. Allistyttavaa. Kun muutamat onnekkaat kambodzalaiset paasivat pakenemaan Thaimaan puolelle, heidan kertomuksiaan ei uskottu tosiksi. Muun muassa Noam Chomsky (!!!) totesi tarinoiden olevan oikeiston poliittista propagandaa.
Vankeja
Aivan sairaan tapahtumista tekee se seikka, etta tama porukka on viela hengissa. Vaikka natsi-Saksan meno kuulostaa aivan samalta, se ei jotenkaan kosketa samalla tavalla kuin Kambodzan historia. Siita on jo sen verran aikaa, etta ma koen sen olevan jo menneiden sukupolvien touhuja, mutta Kambodzassa jokaisella yli kolmikymppisella on omakohtaisia kokemuksia sodasta ja kidutuksesta. Joko uhrina tai kiduttajana. Hommasta tekee viela tupla karmean se fakta, etta kovinkaan moni - ei edes Khmer Rouge johto - ole joutunut vankilaan. WHAT!? Joo-o. Nama kaverit kulkevat vapaina kaduilla.
Me juteltiin Khmer Rouge -vankilan ulkopuolella kerjaavien ihmisten kanssa heidan perheensa historiasta ja nykytilanteesta. Eraskin mies kertoi, etta hanta kiduttanut vanginvartija asuu nykyaan saman kadun varrella. Milta tuntuisikaan lahtea kotoaan toihin, kun tietaa, etta voi tormata naapuriin, joka on yrittanyt hakata sinut kirveenperalla hengilta? Tai syonyt lounaaksi vaimosi maksaa? Tai paiskannut vastasyntyneen lapsesi puun runkoa vasten? Ma jain miettimaan ohikulkijoiden mahdollista taustaa. Kumpi tuo oli? Hyvis vai pahis? Ja onko silla mitaan merkitysta, jos on rekrytoitu kuoleman ja kiduttamisen uhalla pahikseksi? Tai jos on kahdeksanvuotiaana varastettu vanhemmiltaan lapsisotilaaksi?
Sihanoukville. Vahan eri meininki. Taalla kukaan ei muistellut menneita. Sihanoukville, S-Ville, tarjosi juuri sellaista mieletonta ja sisallotonta viihdetta, jota ihminen kaipaa sen jalkeen, kun on tullut kasvotusten aivan sairaan ja kasittamattoman vaikean asian kanssa. S-Ville on paikka, jossa viskia myydaan ampareissa. Taalla oli helppo unohtaa Kambodzan vaikea historia.
Me oltiin Kambodzan-reissun aikana tormatty samoihin naamoihin useamman kerran eri hostelleissa, ja niinpa me paatettiinkin yhdistaa voimat. Reissattiin ja rallastettiin yhdessa englannittarien, Natashan ja Annan, kanssa muutama paiva S-Villessa. Vuokrattiin fillarit ja poljettiin laheisille rannoille, illalla syotiin merenelavia rannalla auringon laskiessa niin, etta napa rutisi. Meidan neljan dollarin hotellihuoneessa oli jopa telkkari. Sekin tuntui aivan ihmeelliselta taas pitkasta aikaa.
Natasha lahti meidan kanssa viela laheiselle Bamboo-saarelle. Tarkoitus oli yopya siella vain yksi yo, mutta yksi yo venyi kahdeksi, ja sitten kolmeksi, ja niin edelleen. Me plutattiin Natashan kanssa meressa ja maattiin rannalla kirjoja lukien. Grant, joka inhoaa vetta ja hiekkaa, makasi meidan merenrantahokkelin terrassilla riippumatossa ja hakkasi Natashan Gameboyta. Kylla kelpasi.
Kampot. Jatkoimme kahdestaan matkaa Kampotiin, silla Natasha jai S-Villeen palattuamme Bamboo-saarelta jarjestamaan itselleen viisumia Vietnamiin. Kampot on tunnettu pippuristaan. Siella sita kasvaa. Ettas tiedatte, sitten kun teidat kasketaan painumaan sinne, missa pippuri kasvaa. Eika se ole ollenkaan pollompi paikka. Kampot laiskottelee ohi lipuvan joen varrella. Ranskalaiset tykkasivat hengailla alueella aikoinaan, ja Kampotin katujen varsilla seisoo hiljalleen rapistuvia Ranskan vallan aikaisia taloja. Liikennetta on tuskin nimeksikaan. Kampot oli kiva, oikein peruskiva.
Rapu ja Kampotin pippuria
Oudoin silta ikina. Koottu kolmesta sillasta.
Kampotin takana nousee yhtakkia Bokorin kansallispuisto, jonka vuoret ovat sademetsan peitossa. Ylangolla huojuvat vanhat Ranskan vallan aikaiset rakennukset, jotka hylattiin, kun Khmer Rouge nousi valtaan. Ranskalaiset rakensivat ylangon viileyteen kasinon, katolisen kirkon ja hotelleja, joihin he pakenivat Kambodzan kuivien kuukausien kuumuutta. Nyt ne pilkottavat sumusta aika pelottavina ja itsekin pelastyneen nakoisina kirkkaanvihrean ja kirkuvan oranssin sammaleen peitossa. Illalla putputeltiin hiljalleen jokea ylos alas ja ihailtiin maisemia.
Hyppasimme tuk tukiin ja saimme tutustua pippuriplantaaseihin. Taytyy tunnustaa, etta mulla ei ollut hajuakaan siita, miten pippuri kasvaa. Pippurikasvi nayttaa ihan viinirypaleiden tapaiselta kiipeavalta kasvilta. Lehtien alta loytyy vain huomattavasti pienempia pippuriterttuja mehukkaiden viinirypaleiden sijasta. Sitakaan en tiennyt, etta kaikki pippurit, mustat, punaiset, vihreat ja valkoiset, tulevat samasta kasvista. Toiset ovat vaan poimittu kypsempina kuin toiset, toisia taas kuivataan kauemmin kuin toisia. Olivathan ne aika makoisia raakoinakin.
