Honkkari - ei se kauppa vaan se toinen

Mulla oli välilasku ja muutama päivä Hong Kongissa paluumatkalla Suomesta Aussilaan. Lento meni yllättävän nopeasti, nukuinkin aika hyvin ja kaupunki vaikutti jo metromatkalla kentältä keskustaan todella mielenkiintoiselta ja kauniilta. Mä en osannut ollenkaan olettaa, että Hong Kong olisi niin vihreä. Asutus keskittyi mielettömän korkeisiin ja tiheästi rakennettuihin kerrostaloihin, jotka olivat veden äärellä, mikä jätti saarien keskellä olevat korkeat mäet lähes koskemattomiksi.

Mun majoitus oli pienessä hostellissa Kowloonin alueella. Mun hostellin lähikadut vastasivat paremmin mun käsitystä Hong Kongista. Ihmisiä oli joka puolella, liikenne takkuaa, ympärillä on tuhansia ja tuhansia valokylttejä sekä pelkästään betonia. Aurinko alkoi jo laskea, valokyltit hehkuivat kirkkaina lämpimässä yössä. Jotenkin tuli sellainen olo, että Hong Kong on samalla sekä kaunein että yksi rumimmista kaupungeista, jonka olen nähnyt. Mielettömät vuoret, meri ja upea valoloisto teki kaupungista kauniin, mutta korkeat elementtitalot tekivät kaupungista myös todella ruman.

Ensimmäisenä iltana mä vain kiertelin lähialueen markkinoiden kojuja. Lähinnä tavara on sitä samaa sontaa kuin Aasiassa yleensäkin myydään toreilla. I-phone-kuoria, nokkelia T-paitoja, kopiokasseja. Mulla oli muutenkin matkatavarakilot täynnä, joten en sortunut ostoksiin. Eikä oikeastaan tehnyt mielikään. Mä keskityin ennemminkin maistelemaan markkinoiden ruokakojujen herkkuja. Kaikki oli lähinnä uppopaistettua kamaa. Niin suolainen sapuska kuin jälkiruokakin. Ilmankos maistui.

Seuraavana päivänä mä kävin kuuluisalla buddha-patsaalla. Luostari mikä-sen-ny-olikaan sijaitsi viereisen saaren korkeimman mäen päällä, ja sinne mennään hiihtohissin näköisellä vehkeellä. Alhaalla oli niin pitkät jonot, että mä päätin hypätä bussiin. Samalla mä sain kiertoajelun ympäri saaren kyliä, mikä oli oikeastaan ihan mukavaa. Luostari tunnetaan lähinnä julmetunkokoisesta buddhastaan, jolle johtavat korkeat portaat. Mä kiipesin portaat ylös pyhiinvaeltajien ja muiden turistien kanssa. Pyysin turistisetää nappaamaan kuvan - sen sellaisen samanlaisen kuin kaikilla Hong Kongissa käyneillä on.

Mä olin lähinnä vaikuttuneempi patsaalta aukeavista maisemista kuin itse patsaasta. Lisäksi munkkien johtama ilmainen ravinteli oli kiinni kunnostustöiden takia. Mjääh. Mä päädyin tilaamaan jotain möykkyjä kastikkeessa suurimpaan nälkääni. Oli muuten sitten ehkä karmeimmista asioista, joita olen ikinä syönyt. Taisi olla suolaista tofua kastikkeessa, joka maistui ja näytti siltä mansikkakastikkeelta, jota laitetaan jäätelön päälle. Yök. Ei auennut tämä sweet and sour.

Mä jatkoin matkaa. Vuorelta palatessani alas alkoi tihutella. Metroasemalla oli kylttejä, jotka tiesivät varoittaa, että sykloonivaroitus on tasolla 1. Ketään ei tuntunut juurikaan kiinnostavan. En mäkään osannut hätääntyä. Kai se yksi on sitten se kaikkein lievin taso. Mä palasin takaisin keskustaan, ja metrosta maan pinnalle noustessa hokasin, että vettä tuleekin jo sen verran, että ei tee mieli kävellä kaupungin katuja päämäärättömästi. Napsin kuvia prameista kaupoista ja suuntasin kohti rullaportaita.

Maailman pisimpiä rullaportaita. Portaat veivät kaupungin keskustasta kohti mäen huippua. Niiden tarkoitus on saada keskustan työntekijät nopeasti ja kätevästi - ja ennen kaikkea kuivin nahoin - töihin aamulla ja kotiin illalla. Niinpä aamuisin portaat kulkevat mäkeä alas ja muuten mäkeä ylös. Kyllä ne olivat pitkät. Sen verran pitkät, että paluumatkalla piti pysähtyä kahvitauolle Hong Kongin SoHoon.

Mä olin päättänyt järjestää itseni illaksi Hong Kongin -saaren näköalamäelle. Järkeilin, että jos menen mäelle hieman ennen auringonlaskua, näen maisemat ja kaupungin sekä valoisaan aikaan että silloin, kun miljoonat valot on sytytetty. Taas oli tällekin mäelle vievällä ratikalla sellaiset jonot, että mä olisin saanut seistä niissä tuntitolkulla. Mä järjestin itselleni ja kahdelle ruotsalaisturistille taksikyydin perille. Min en jonoissa seiso, ellei ole pakko. Perillä olikin kyltit, joissa varoiteltiin sykloonitason olevan nyt 3. Ja kyllä se tuuli aikalailla viuhoikin.

On se Hong Kong vaan kaunis kaupunki. Ennen auringonlaskua minä ja lauma muita turisteja saatiin todistaa, kuinka yhtäkkinen sade nielaisi puolet kaupungista. Maisema peittyi kokonaan harmaiden pilvien ja raskaiden pisaroiden alle. Onneksi tuuli ja sade oli lämmin. Auringonlaskun jälkeen sade hävisi mutta tuuli jäi. Yhtäkkiä olikin jo pimeää ja Hong Kongin valot loistivat kaukana allamme. Kaupungin kokoa ja valtavaa ihmismäärää on vaikea ymmärtää, mutta miljoonat ja miljoonat kaukaisuudessa loistavat valot antoivat jonkinmoista osviittaa kaupungin koosta. Mieletön.

Seuraavana päivänä mä totesin, että olin jo kerennyt näkemään kaiken, minkä halusinkin. Ilma oli vielä mälsä, joten piti keksiä sellaista puuhaa, jota voisi tehdä säältä suojassa. Mä en ollut vielä käynyt ihastelemassa Hong Kongin siluettia Kowloonin puolelta, joten se tuntui järkevältä vielä, kun ei satanut kaatamalla. Mä tepastelin edestakaisin rantakadulla, ja kyllähän kaupunki näyttikin mahtavalta. Sitten alkoi säiden herra taas temppuilla. Yhtäkkiä vastaranta katosi taas sadepilviin. Mä etsin suojaa ja katselin, kuinka miljoonakaupunki katosi. Onhan tämäkin aika hienoa.

Mä päätin jatkaa matkaa vesibussilla. Niissä kas kun on katot. Ei mulla ollut aikomustakaan nousta vesibussista määränpäässä pois, joten oli aika yhdentekevää, mihin vesibussiin mä nousin. Laivan reitti kulki Hong Kong -saaren toiselle puolelle. Sieltä paljastui toinen miljoonakaupunki. Miten näitä taloja voi olla näin paljon! Sitten me saavuttiin määränpäähämme, joka vaikutti ennemminkin pieneltä kalastajakylältä. On tämä vaan outo paikka.

Loppupäivän mä pyörin eri ostoskeskuksissa. Ajattelinpa, että pääsen kätevästi sateelta pakoon, jos vielä oli tarve. Kyllä nämä täällä tykkäävät shopata. Kauppojen määrä oli päätä huimaava. Mä huomasin nopeasti, että Hong Kong ei ole mitenkään äärettömän edullinen paikka. Hintataso oli samaa luokkaa kuin Suomessa. Jälleen mä keskityin enemmän töllistelyyn kuin shoppailuun. Ostin mä uuden adapterin matkoja varten. Hurjaa.

Taas mä vain odottelin lähinnä auringonlaskua, sillä samaiselta rantakadulta, jolla mä aloitin päiväni, näkee illalla jonkinmoisen valoshow'n vastarannalla. Ilmeisesti pilvenpiirtäjien valot vilkkuvat musiikin tahdissa, mikä on sitten vaikuttava kokemus. Tai sitten ei. Susanna-serkku ja Teemu viettivät matkallaan Aussilaan mua moikkaamaan pari päivää Honkkarissa ja totesivat, että valoshow ei ole mikään turistien must-see. Onneksi. Sillä sykloonivaroitusta oli taas nostettu ja show peruttu. Ei edes harmittanut.

Mä palasin mun lähimarkkinoille. Viimeinen ilta. Mitäs sitä sitten tekisi? No, vedetään kupu täyteen tietenkin paikallista sapuskaa. Markkinoilla oli tänäänkin mun lisäksi kymmeniä tuhansia ihmisiä. Ruoalla herkuttelun lomassa mä pällistelin lähinnä muita ihmisiä. Löysin mä kyllä mielenkiintoisen kadun markkina-alueelta. Kaikkien Louis Vuitton -kopioiden ja muovisälän joukosta löytyi parin korttelin pituinen kultakalakatu. Jea. Pelkkiä kultakaloja ja akvaariotarvikkeita. Osaavat nämä aasialaiset olla outoja.

FINSKI Kesähäät

Serkku-Sussu kävi tahtomassa kirkossa itselleen miehen. Meitä kaasoja oli kolme. Mä olin Aussilassa suurimman osan suunnitteluajasta, joten musta ei ollut kauheasti käytännön apua pukujen, kukkien ja kakkujen valkkauksessa. Kyllä me morsion kanssa rupateltiin paljon feisbuukin chätissä kaikistä hääjutuista, mutta ei musta mitään oleellista apua oikein ollut. Sitten Suomessa ollessa mulla oli kalenteri aika pirun täynnä kaikenmoista ohjelmaa - vieraiden viihdyttämistä, mökkeilyä, kavereiden kanssa kahvittelua.

Viimeiset kaksi viikkoa lupasin morsiamelle. Me askarreltiin kaikenmoisia vessakylteistä paikkakortteihin. Ansku totesi, että hän on pirun kätevä käyttämään nitojaa, ja mä opin, että mä ja liimapyssy ei tulla toimeen. Eve on pirun kova silittämään pöytäliinoja. Saatiin me kyllä kasaan hirveä nippu lautasliinoja, kortteja ja kylttejä. Onneksi morsian ruokki meidät hienoilla herkuillaan, niin pysyi sormissa voimat.

Maistraatti. Ei me juhlittu tapausta oikein ollenkaan. Vähän nyt hississä viskottiin riisiä.

Sitten oli tietysti se varsinainen hääpäivä. Sulhanen potkittiin edellisenä iltana bestmanin luokse iltaa viettämään, ja me kaasot majoituttiin morsiamen ja sulhon yhteiseen kämppään. Morsian venytteli juhlakenkiä imuroidessaan. Me syötiin likkojen kanssa aivan törkeä määrä ribsejä. Onneksi mahtuivat koltut vielä seuraavana päivänä päälle. Sitten me vetäydyttiinkin kauneusunille. Mä olin ihan varma, ettei se uni sieltä tule, mutta kyllä aika nopeasti aloin vedellä hirsiä kaikesta jännityksestä huolimatta.

Muut eivät sitten nukkuneetkaan niin hyvin. Morsian itse alkoi oksennella noin aamuneljältä. Huonosta olosta ja oksennuksesta ei oikein ollut tulla loppua, mutta show must go on. Meille kaikille järkättiin naamat ja tukat kuntoon. Kun terveyskeskus aukesi, oli morsio jo puhelimessa tutulle lääkärille. Sieltä vastasikin joku, joka ei tuntenut tapausta ja arveli morsiamen vain jännittävän. On se mukavaa, kun otetaan tosissaan. Siinä se sitten oksenteli pitkin aamua. Mä soitin sulholle, että voisiko se ottaa yhteyttä pappiin ja leikata seremoniasta kaiken turhan pois, jotta morsian pysyisi tolpillaan. Voihan se.

H-hetken lähestyessä morsian näyttikin jo melko pirteältä. Mä soitin sulholle uudestaan, että elä sie hötkyile, morsio on iha kunnossa. Mutta eihän se sitten ollutkaan. Me napattiin hermoihimme kirkon takahuoneessa Jägeriä, ja elämä näytti valoisalta. Me jätettiin morsian takahuoneeseen isänsä kanssa ja lampsittiin alttarille. Sitten alkoi uruista kuulua häämarssi, kirkon ovet lävähtivät auki ja morsian hoippui alttarille isänä käsipuolessa. O-ou. Se oli aikas kalpea. Onneksi kuvat ovat mustavalkoisia.

Sulho oli myös aika katatonisessa tilassa. En tiedä jännittikö sitä oma performanssi vai morsiamen kunto, mutta jotenkin oli sellaiset vibat, että nyt ei tiedetä, miten päin olla. Sulhasen omin sanoin:

"Alkumarssi. Jännitys ja se kaikki tuskailu. Kun ovet aukesivat meinasin purskahtaa vollottamaan sen kaiken keskellä. Sain kasattua itseni noutamaan morsiantani käytävältä, mutta tärinä ei lakannut. Kun appi luovutti tyttärensä, huomasin, että jännitys ja tärinä on ihan molemminpuolista. Koko seremonian olin täysin katatonisessa tilassa ja onnistuin tuijottamaan vain alttarin seinää. Aina kun piti polvistua, vaimoni veti minut alas. Tai kun piti nousta ylös, hän veti minut mukaansa. Hyvä kun muistin sanoa tahdon. Kaiken sen lisäksi, että vaimoni piti minut koossa, hän itse oli pyörtyä."

Morsian ja sulho pääsivät alttarille, mutta morsian huojui puolelta toiselle aikamoisesti. Missään lähistöllä ei näkynyt edes tuolia, jonka olisi voinut lykätä lähes pyörtyvän morsiamen pyllyn alle. PRKL. Eikös se pappi sanonut, että sellainen järjestetään? Lisäksi pappi oli karsinut seremoniasta pois lauluesityksia ja meidän kaasojen raamatunlukua, mutta hänen oma saarnansa kyllä kesti ja kesti. Murr. 

Morsian pysyi kyllä sittenkin tolpillaan joten kuten. Julmettomassa kesähelteessä kyllä vaihdettiin sormukset polvistuen alttarin edessä eikä seisoen. Luulisin, että sulhanen se oli,  joka piti morsiamen topillaan karhumaisella otteellaan. Mä en edes ehtinyt herkistymään seremonian aikana, sillä mua jännitti se, pysyykö se pystyssä vai oksentaako se puvulle. Sitten se vasta ottikin ohrainen.

Morsian on kuolettavan allerginen ampiaisille. Meillä hääseurueen naikkosilla oli kaikilla isot kukat tukassa, ja eikös morsiamen kukasta sitten ropsahtanut helvetin iso amppari laahukselle. Jaiks. Mitäs nyt? Morsianta lähinnä ollut kaaso kääntyi mua kohti ja sihisi mulle hampaiden välistä, että nyt äkkiä nessu tänne. Eihän mulla mitään ollut. Mä sihisen sitten hampaiden välistä kolmannelle kaasolle, että nyt äkkiä nenäliina tänne. Mitäh? Nenäliina! Mikä? Nenäliina! Hetken me leikittiin rikkinäistä puhelinta, ja sitten se jostain tempaisi nenäliinan. Mä muilutin sen ensimmäiselle kaasolle, joka kävi kaappaamassa ampiaisen. Sitten se lyttäsi sen mun kouraan. Mä yritin vielä rutistaa sitä hengiltä mun hikisissä näoeissä. Apua, mikä vielä voisi mennä pieleen?

"Tänne se nessu ja vähän äkkiä!"

Morsian olisi voinut a) pyörtyä, b) oksentaa puvulleen tai c) kuolla, mutta mitään näistä ei tapahtunut. Vielä sen morsiuskimppu hajosi miljooniksi osiksi, mutta se tapahtui vasta kuvauksessa. Ei sen enempää onnettomuuksia. Juhlapaikalle saapui ihan toinen morsian. Sillä oli enemmän väriä naamassa. Elämä näytti hymyilevän. Me ainakin hymyiltiin.

Loppubileistä voi sanoa sen verran, että ruoka oli taivaallista, seura pirun hyvää, meininki leppoisa ja tunnelma taivaallinen. Niinhän me puhuttiinkin etukäteen, että häistä muistetaan tunnelma, ruoka, juomat ja musiikki. Juhlapari oli järjestänyt kaiken itse, ja kaikki meni aivan nappiin. Hirveästi siihen oli mennyt aikaa ja vaivaa, mutta vaiva maksoi myös palkan. Kemut olivat prikulleen sellaiset, kuin pari halusi. Tunnelma oli välitön. Vierailla oli tervetullut olo, jokainen tunsi itsensä tärkeäksi. Tilassa ei murjottanut kukaan naama nurin päin.  Toisilleen tuntemattomat ihmiset rupattelivat keskenään, kaikilla tuntui olevan hauskaa, ja se ruoka! Ahhhh. Paljonko mahtuu yhteen napaan hirvenpaistia ja merenelukoita? Huh. Paljon.

Itselläni oli todella hauskaa. Täytyy kiittää syvästi hääparia, joka osasi ottaa rennosti ja nauttia päivästään. He olivat järjestäneet itsensä näköiset kemut ja pirun hyvin. Lisäksi täytyy muistaa vielä kaasokavereita, joiden kanssa ei ollut kertaakaan sukset ristissä. Anskun kanssa mä olen ollut lukioajoista asti parhaita ystäviä, ja näiden kemujen kautta mä tutustuin Eveen, joka voisi olla todella hyvä ystävä kemujen jälkeenkin. Harvoin sitä tuntee olevansa näin onnellinen.

(Kiitos kuvista kuuluu JS Disainille. Osa on omia. Arvaattekin varmaan mitkä.)