Vetinen Wilson

Meidän kuuden tuhannin kilometrin road trip jatkui Phillip Islandilta Australian mantereen eteläisimpään niemennokkaan, jossa sijaitsee Wilson's Promontory. The Prom on kansallispuisto, jonka sadunomaisista ja tarunhohtoisista maisemista mulle on huokailtu jo pitkään. Moni victorialainen pitää The Promia maanpäällisenä paratiisina, jossa yhdistyvät sinivihreät vuoret ja kauniit sekä rauhalliset rannat. Näinhän asia näytti olevan.

Me köröteltiin Phillip Islandilta Wilson's Promontorylle aurinkoisissa maisemissa, vaikka säätiedotuksen mukaan piti sataa sataa ropista. Oli luvattu kovia tuulia, ukkosta ja ämpärikaupalla vettä, mutta koska meidän melbournelaiset kamut olivat tulossa meidän seuraksemme, reissu oli suoritettava viikonloppuna, olivat ilmat mitkä tahansa. Kansallispuiston portilla ranger vielä varoitteli, että alueelle on annettu vakava säävaroitus, ja kyseli, ihanko tosissamme tulimme vierailulle juuri nyt. Ihan tosissamme. Ranger vielä muistutti, että kannattaa sitten laittaa teltta korkealle eikä missään nimessä lähelle jokea, vaikka joen ympäristön hiekka ja heinikko vaikuttaakin oikein tasaiselta, pehmeältä ja mukavalta. Oli vissiin tulossa tulvia.

Mulla ja Anskulla loksahtivat leuat auki jo matkalla leirintäalueelle. Maisemat olivat tosiaan ihan mojovat. Vihreät vuoret sukelsivat valkoiseen hiekkaan, joka tuntui valuvan raukeana turkoosiin mereen. Pysähdyttiin muutamaan otteeseen mäkien päälle, ja katseltiin maisemia. Taivas oli harmaa, ja jotenkin kukkulat näyttivät kuin mustavalkovalokuvasta niissä kohdissa, joissa oli pensaspalo riehunut. Siellä täällä nokisista puista kasvoi kuitenkin vihreitä versoja. Matkalla nähtiin myös reissun ensimmäiset kengurut. Siinä ne taas rouskuttelivat aivan lähellä tietä, eikä niitä oikein tuntunut kiinnostavan taaskaan meidän läsnäolo. Mä napsin kuvia, sillä aikaa kun Grant huokaili autossa, "joko mennään, ei olisi kiva laittaa telttoja pystyyn kaatosateessa".  Siihen mennessä, kun saatiin teltat pystyyn, käytyä pikku kävelyllä, illalliset tehtyä, peseydyttyä ihanan kuumissa suihkuissa ja maisteltua vähän Grantin isoisän golfpelissä voittamaa viiniä, alkoikin uni painaa pollaa. Me Anskun kanssa kömmittiin pehkuihin eikä enää tajuttu teltan ulkopuolisesta maailmasta mitään. Meidän kamut Melbournesta, Bear ja Wilma, saapuivat iltasella jossain vaiheessa. Ei tajuttu, ei kuultu, ei herätty. 

Aamu valkeni jälleen harmaana ja tihkusateisena, mutta me lähdettiin köpöttelemään vuorien yli läheiselle rannalle nimeltä Squeeky Beach. Nimensä ranta on saanut siitä, että hieno hiekka narskuu varpaiden alla kuin tuore lumi. Aamulla oli vähän ripsonut vettä, joten hiekka oli märkää ja ihmeen vaitonaista. Me väännettiin hiekkalinnoja ja pelattiin rantakrikettiä meressä killuneella lankunpalalla. Likat lähtivät kävelemään rannan toiseen päähän, ja mä vielä harjoittelin mun syöttöä poikien kanssa. Ansku oli kuulemma löytänyt jostain rannan toisen puolen hiekkadyyneiltä kuivaa hiekkaa, astunut päälle ja säikähtänyt hiekan metelöintiä. Me lähdettiin muutaman tunnin kuluttua kohti leirintäaluetta vääntämään vähän lounasta, sillä mahassa alkoi kurnia. Paluumatkalla käytiin vielä näköalakukkulan kautta ja bongattiin kookaburra-lintunen.

Lounaan jälkeen alkoi taivas repeillä. Yhtäkkiä olikin aurinkoista ja suhteellisen lämmintä. Tuuli kyllä tuiversi, mutta meidän lounasviinit pitivät meidät melko lämpiminä. Tehtiin matkapullot ja mentiin leirintäalueen viereiselle lähirantsulle. Otettiin poikien pakkaamat krikettikamat mukaan, mutta pesäpalloksihan se siitä kääntyi. Mulla on ollut jo pitkään hirveä hinku päästä pelaamaan pesäpalloa, ja nyt meillä oli edes vähän sen näköisiä vehkeitä, että niillä olisi voinut muutamat juoksut ja palot vetäistä. Ensin pelattiin viidestään frikettiä (Finnish cricket), suomalaista krikettiä, fuusiosäännöin, sillä meitä oli niin vähän. Sitten me kaapattiin mukaan muutama rannalle ilmestynyt aussi ja saatiin ainakin jonkinmoinen peli aikaan. Tosin musta tuntui, että kummatkin joukkueet pelasivat eri säännöin. Hauskaa se silti oli! Siinä auringon lämmittäessä rannalle me sitten yllyttiin kokeilemaan myös muita rantalajeja. Kuten rantasumoa - tietysti.

Meille oli luvattu ukkosta, salamointia, myrskytuulia ja sadetta. Lopulta uhkailut jäivät tihkusateiksi, mikä ei sekään tietenkään ole kivaa, jollei ole liikkeella oikeilla pelivälineillä. Kuitenkin ilta oli kaunis ja aurinkoinen. Päivä ei juuri olisi paremmin voinut loppuakaan. Tai tietysti voi! Mehän päästiin rapsuttamaan villiä vompattia. Rannan läheisyyteen on rakennettu suihkuja, joissa auringonpalvojat voivat pestä suolan pois iholtaan, tai kuten vompatit sen ehkä näkevät, juoda makeaa vettä suihkun alla olevista lätäköistä. Siinä se lipitteli hookaksoota, ja me päästiin vähän taputtelemaan sen takapuolta. Aika jees, sanoisinko.

Seuraavana aamunakin meillä oli pieni villieläinspektaakketi aivan telttojen vieressä. Mä olin pakannut mukaan meloneita, jotka olivat sitten unohtuneet kylmälaukkuun ja maistuivat vähintäänkin epäilyttäviltä, joten me paiskattiin ne pusikkoon maatumaan. Melonit olivat sitten tuntuneet erään wallabin nokkaan oikein herkullisilta, joten hän uskaltauitui lähes kosketusetäisyydelle meistä ja poseerasi oikein mallikkaasti valokuvissa. Lisäksi telttojen ympärillä pyöri jatkuvasti värikkäitä papukaijoja kuten roselloja ja galah-kaijoja*. Olihan siellä tietysti myös niitä opossumejakin. Kaiken yleisin villieläin oli kyllä ehdottomasti lokki. Niitä oli muutama. Ne olivat kovaäänisiä.

*Jos nyt joku keksii, miten sana galah taivutetaan monikon partitiivissa, voisitko ystävällisesti ilmoittaa oikean muodon vaikka kommenteissa?

Sunnuntaina yritettiin sitten kävellä kansallispuiston toiseen päähän pienelle lenkille ennen Bearin ja Wilman lähtoä. Yritys jäi juuri siksi. The Promilla oli ollut muutama kuukausi takaperin mielettömät tulvat, jotka olivat vieneet mennessään suuren osan poluista, ja maanvyörymät olivat tehneet vuorien kyljet vaarallisiksi. Me käveltiin kolmannelle rannalle päin, kunnes tien katkaisi kanaverkkoaita ja varoituskyltit. No höh. Kiipeltiin sitten läheisillä kivillä ja toljotettiin samoja maisemia. Kyllähän niitäkin kelpasi toljotella.

Palattiin leirintäalueelle, ja melbournelaiset pakkasivat kamansa, jotta ehtisivät vielä seuraavaksi päiväksi töihin. Me ajettiin vielä yhdessä neljännelle rannalle, sillä aurinko jatkoi porottamistaan. Bear oli ainoa, joka uskaltauitui veteen asti. Vesihän täällä on kylmää. Aina. Oli ilmat mitkä tahansa. Merivirrat tuovat vettä mantereelle Antarktikselta, mikä meinaa sitä, että eipä siinä paljon tee mieli lillua ilman märkäpukua. Lisäksi Ansku harmitteli sitä, että tuuli viuhuu korvissa kovin. Täällä ei juuri ole saaria rannan edessä suojaamassa tuulelta, mikä merkitsee myös sitä, että aallot voivat olla päätähuimaavia. Eihän Australiaa turhaan pidetä surffauksen mekkana. 

Melbournelaiset lähtivät ajamaan kohti kotia. Me lähdettiin takaisin leirintäalueelle vielä yhdeksi yöksi - eihän meillä mihinkään kiire ollut. Iltasella vielä kiivettiin näköalakatsemusmäelle ihastelemaan auringonlaskua. Komiasti se mereen humpsahtikin. Vielä jaksettiin vetää iltasapuskat naamariin, mutta kyllä se niin taitaa telttaillessa mennä, että kun aurinko laskee, niin laskee päätkin.

Pinguja ja puljausta

Mun ja Anskun reissu Ballaratissa oli aika lyhyt, sillä yhden päivän kiertelyn jälkeen me kolme noustiin Grantin autoon ja lähdettiin pienelle ajelulle (yhteensä yli 6000 kilometriä - lopuista kilometreistä myöhemmin lisää). Ensin suunnattiin kohti etelää saarelle nimeltä Phillip Island. 

Saarelle houkuttelee turisteja eritoten eräät elukat. Joka ilta auringonlaskun jälkeen saaren rannat täyttyvät pienistä pingviineistä, jotka taapertavat meresta rannan poikki kohti kotopesiä. Pesäkolot sijaitsevat mäissä, jotka laskevat rannalle melko jyrkästikin. Pingviinit tarpovat jonossa merestä pesille tapaamaan tuttujaan, jotka ovat sinä päivänä päättäneet jäädä pitämään taloa pystyyn ja skippaamaan kaloilla herkuttelun. Loppukesästä pingviinit alkavat olemaan jo melko paksussa kunnossa, ja niiden taapertelu ja kompastelu on suhteellisen huvittavaa puuhaa. Mäen päällä ne syöttävät pentujaan ja näytti ihan siltä, että yrittivät hommata uusia tyttöystäviä.

Ennen pingviiniparaatia me kierreltiin saaren rantoja, mutta päivä oli aika kolea eikä rannalla lököilystä tullut oikein mitään. Urheasti me kuitenkin päätettiin käydä kastautumassa, että on sitten näyttää kotopuolessa, että on käyty Australiassa rannalla. Oli, sanoisinko, melko viileää. Me ajettiin saaren ihan toiseen päähän katsomaan, josko näkyisi jossain hylkeitä. Ei näkynyt, mutta me bongattiin muutama pingviini koloissansa. Räpsittiin kuvia, kihitettiin ja oltiin aika ihmeissämme, sillä nämä pingviinit olivat ensimmäiset ehkä noin viidestä sadasta, jotka illalla nähtiin. 

Aikamme pingviinejä pällisteltyämme me kurvailtiin pientä hiekkatietä itse pääkallopaikalle, jossa oli sitten illalla tarkoitus nähdä oikein kunnolla niitä siivekkäitä. Pienen tien ympäriltä pusikoista näkyi siellä täällä pieniä päitä ja pitkiä korvia. Wallabeita! Mäkin innostuin räpsimään kuvia ja bongaamaan pikkukenguruita. Niitä ei kauheasti tuntunut kiinnostavan meidän läheisyys, ja me saatiin jopa tööttäillä rauhassa auton torvea, jotta ne saisi edes vilkaisemaan kameraan päin. Olivathan ne aika herttaisia. Me yllätettiin kyllä yksi pikkuruinen wallabi-vauva juomasta tiensivusta. Parka säikähti niin pahasti, että lähti pöllämystyneenä pomppimaan autoa kohti. Itse pomppiminenkin oli aika onnetonta. Vähän kuin vastasyntynyt vasa yrittäisi kävellä. Jotenkin ei tuntunut wallabi-vauva muistavan, mihin järjestykseen koipia laitetaan. 

Itse pingviiniparaati oli aika laimea kokemus. Me oltiin paikalla aikaisin ja ehkä sitten hytisty kylmässä ilmassa pikkasen liian kauan - varsinkin Ansku, joka ei ollut äkännyt, että myös Australiassa sataa ja tulee, eikä siten ollut pakannut mukaan mitään tuulta tai sadetta pitävää - eikä pingviinien rantautuminen oikein tuntunut enää miltään. Oltiinhan me tietenkin nähty niitä jo päivälläkin. Me kyyhötettiin rantautumispaikalle rakennetuilla betonirappusilla tuhannen muun turistin kanssa aikamme, mutta lähdettiin pian katsomaan, mikä meininki mäen harjanteella sijaitsevilla pesillä oli. Siellähän olikin bileet! Pingviinit juttelivat ja riehuivat keskenänsä. Saatiin todistaa melko siveetöntäkin touhua. Aika veikkoja. Valitettavasti valokuvamateriaalia ei ole, sillä alueella valokuvaaminen oli ehdottomasti kielletty.

Suhattiin nopeasti takaisin telttapaikalle heti, kun oli varmistettu, ettei parkeeratun auton alle ollut eksynyt yhtään pingviiniä. Ei ollut. Vähän jännitettiin myös, osutaanko wallabiin. Ei osuttu. Väännettiin nopeasti iltasapuska kokoon ja painuttiin pehkuihin. Aamulla me herättiin aikamoiseen tuulen viuhuntaan ja sadepisariin. Ei näin! Australiassa pitäisi olla lämmintä sekä aurinkoista, ja nyt oli mennyt Anskun vierailusta jo viikko aivan hirveissä ilmoissa. Eikä siinä muuten mitään, mutta päiväksi oli luvassa vesileikkejä. Me varattiin etukäteen surffitunteja - siis jopa Grantkin, joka inhoaa vettä ja hiekkaa.  Pakattiin kamat, ja mä yritin lohdutella Anskua, että "saadaanhan me märkäpuvut, ei sinne kuole, voit vaikka pissiä pukuun lämmikkeeksi".

Kuin taikaiskusta me saatiinkin aurinkoinen aamupäivä ja kerettiin surffailla suhteellisen lämpimissä ilmoissa. Vesi Phillip Islandilla tulee kyllä Antarktikselta, joten se on aina kylmää, oli säät mitkä tahansa. Me saatiin hyvät ohjeet meidän nahkasohvalta näyttävältä surffiopelta, lämmiteltiin ja venyteltiin lihaksia hiekalla, tehtiin kuivaharjoituksia ja painuttiin aaltoihin. Oli kyllä pirun hauskaa hommaa! Meillä oli pieni veto pystyssä. Se, joka seisoo laudalla ensimmäisenä, voittaa jätskin. Tulokset olivat hieman kiistanalaiset, sillä mä olin pystyssä laudalla ensimmäisenä, mutta ohjaaja piti mun laudasta vielä kiinni. Grant oli pystyssä ilman avustusta ensin. Aivan sama, sillä mulla oli jo pingviininbongausjäätelö plakkarissa.

Surfausspektaakkelin jälkeen me vaihdettiin nopeasti vaatteet ja jatkettiin matkaa. Porukalla alkoi olla aikamoinen nälkä, joten me pysähdyttiin fish and chipseille meidän surffiopen suosittelemaan paikkaan. Hyvälle maistui. Käytiin vielä katsomassa tuulen pieksemää rantaa, jossa ne pro-surffarit lautailee. Hurjalta näytti. Ehkä sitten ensi kerralla, sillä meidän piti jatkaa matkaa kohti seuraavia seikkailuja.