FLORES. Paratiisisaari.

(Ei nyt ihan enää Flores, sillä tämä mesta oli Timorin-saaren eteläkärjessä. Mutta siis samaa reissua edelleen.)

Meillä oli vielä puolitoista viikkoa lomaa jäljellä, mutta se tuntui liian vähältä Borneoon reissaamiseen, joten me etsittiin uutta matkakohdetta. Surffaripoika, jonka maailmankatsomus oli vähintäänkin rajoitteinen, oli meille suositellut Rote-saarta, joten sinnehän me sitten haluttiin. Eipä ollut pitkä lentomatka. En mä tiedä, miksi me kuunneltiin surffaripojan ehdotuksia alunperinkään, mutta mä olen aika tyytyväinen, että niin tehtiin. Rote oli parasta.

Mä en ole ikinä kuullut saaresta mitään keneltäkään ennen surffaripoikaa, ja ollaanhan me sentään aika lailla Indonesiaa koluttu. Saari oli paratiisi. Siellä oli lukemattomia rantoja, ja juuri niitä sellaisia rantoja, joista mä tykkään. Niillä oli valkoista hiekkaa, palmuja, turkoosia vettä, pieniä aaltoja ja tuskin sieluakaan.

Me vuokrattiin taas skootteri pariksi päiväksi ja suhattiin ympäri saaren eteläosia. Ei sitä meinannut oikein uskoa silmiään. Joka mutkan taka paljastui lisää rantoja. Aurinko porotti. Ei turisteja missään. Selkeästi kukaan muukaan ei ollut kuullut saaresta mitään.

Paikka oli kyllä suosittu surffajien keskuudessa. Rannasta jonkun matkan päässä oli riutta, jolle kaatui isoja aaltoja, jotka ovat houkutelleet saarelle surffareita jo useamman kymmenen vuotta. Ilmeisesti, kun Aussilan kantaväestö löysi Balin, elämyssurffajat siirtyivät tälle saarelle. Bilesurffaajat jäivät Balille. Hyvä niin.

FLORES. Kantoja vedessä.

Takaisin rannalle. Me laskeuduttiin vuoristosta viimeisen kerran meren äärelle. Meidän majatalo oli Maumere-kaupungista pikkaisen pohjoiseen. Joku reissaaja jossain oli meille paikkaa suositellut, joten me reissattiin sinne ensin bussin katolla, sitten pienessä pakussa, jonka takaosa oli muutettu yökerhoksi, jossa soivat parhaimmat ysäri teknobiisit.

Onneksi meidän majatalo oli rauhallinen ja hiljainen. Me vaan relattiin ja luettiin kirjoja monta päivää. Ei vuokrattu skootterin skootteria. Kaksi kertaa käveltiin viereiseen ravintolaan illalliselle. Kerran käytiin snorkkelointireissulla.

Me vuokrattiin paatti ja kapteeni meidän majatalosta ja käytiin hollantilaisen kanssareissaajan kera läheisillä saarilla. Snorklailu oli keskivertoa. Täällä on selkeästi viskottu dynamiittipötköjä veteen. Se kun nostattaa kalansaalista.

Parasta reissussa oli kuitenkin ehdottomasti delfiinit. Onhan delfiinejä ennenkin nähty (en ole tainnut vielä päästä ikinä niiden kanssa uimaan, vaikka Sussun kanssa Aussilassa kovin yritettiin), mutta nämä delfiinit nukkuivat. Kai mä jotenkin olen aina tiennyt, että myös merenelävät nukkuvat jossain vaiheessa, mutta en mä ole ennen nukkuvia delfiinejä nähnyt. Siinä ne köllöttivät meren pinnalla, ja meidän kapteeni vain osotteli, että tuolla ne ovat. En mä mitään nähnyt, kun siinä edessä oli jotain möykkyjä tai kantoja vedessä. Sitten välähti, että ne möykyt OVAT niitä delfiinejä. Oho. SMRT.

FLORES. Värien kirjo.

Kapteenien kanssa neuvoteltua oli sellainen olo, että ei tehnyt mieli neuvotella yksityisten auton kuljettajien kanssa hinnoista seuraavaan paikkaan, joten me sitten noustiin taas bussiin. Tällä kertaa pakattiin rahat omiin taskuihin eikä bussin katolle. Katsottiin bussia ja todettiin, että tänään varmasti matkustettaisiin vuohien ja kanojen kanssa. Katolta löytyi vuohi ja mun penkin alta pari kanaa.

Me matkattiin viimeisen kerran takaisin vuorien korkeuksiin. Me haluttiin nähdä Kelimutu-tulivuori, joka on tunnettu kraaterijärvistään. Tulivuoren huipulla on kolme järveä, joiden väri vaihtelee. Ei nyt mitenkään yhtäkkiä, mutta esim. yön yli. Valokuvissa nähtiin pinkkiä, vihreää, turkoosia, sinistä ja mustaa.

Me vuokrattiin jälleen skootteri, jolla surautettiin vuoren huipulle ennen auringonnousua. Kuulemma tämä on se auvoisin aika nähdä järvet ja ympäröivät maisemat, sillä pilvet eivät ole vielä ehtineet kerääntyä huipulle. Kuulosti ihan hyvälle suunnitelmalle. 

Tunnin me köröteltiin tulivuoren rinnettä ylös, ja heti kun me päästiin näköalatasanteelle, alkoi sataa. Eikä mitään pientä tihuttelua vaan vettä tuli ihan urakalla ja horisontissa välähtelivät salamat. Tuuli tuiversi niin maan perkeleellisesti, ja vaikka merenpinnan tasolla olisi ollut 30 astetta, meillä oli ihan aidosti kylmä.

Juostiin sitten pika pikaa julkisiin vessoihin piiloon sateelta. Ja seisottiin siellä kusenkatkuisessa ilmassa kolme tuntia odottaen sateen loppumista. Ennen sadetta multa loppui pinna, huumori ja kärsivällisyys. 

Lisäksi koska oli Ramadanin loppumisen jälkeinen loma, koko hiton Flores oli Kelimutun huipulla kerjäämässä valokuvia musta ja Grantista. Ei oikein kehdannut kieltäytyäkääm, sillä mulla on itsellä tapana työntää oma kamera paikallisten naamaan ja napata valokuvia.

Tuntien kyyhöttelyn jälkeen me kiivettiin uudestaan näköalatasanteelle ja nähtiin vihdoin ne hiton järvet. Ne olivat väreiltään vihreä, enemmän vihreä ja savinen.

FLORES. Parasta peeärrää.

Me oltiin riekuttu noin viikko Floresin vuoristossa, ja alkoi olla sellainen fiilis, että vois taas löhötä vaikka rannalla ja snorkkeloida ajan kuluksi. Me sitten päätettiin lätheä kohti rannikkoa paikkaan nimeltä Riung. 

Kylän edustalla on saaria, joita ympäröi valkoinen hiekka ja komeat korallit, minkä vuoksi alue on julistettu kansallispuistoksi. Saaria on yhteensä 20, joten Indonesian viranomaiset ovat kaikessa viisaudessaan lätänneet kansallispuistolle nimen 17 Islands National Park. Ilmeisesti indonesialainen nainen on kauneimmillaan 17-vuotiaana, ja saaret ovat kauniit kuin mitkä, joten nimi on sitten mitä sopivin.

Me saavuttiin kylään iltasella, ja meille selvisi hyvin nopeasti, että ainoa tapa päästä saarille on yksityisen veneen vuokraus. Hinta oli 150 dollaria. Kuulosti Indonesiaksi aika korkealta hinnalta, joten mä sanoin, että kiitsa mut ei kiitsa. 

Seuraavana aamuna toinen kapteeni sanoi, että ajaa meidät saarille 80 dollarin maksua vastaan. No, kerta tänne nyt on tultu ja meillä on ne aikuisten ihmisten oikeat duunit. Kapteeni halusi maksun saman tein käteisellä, ja tapaaminen olisi sitten satamassa parin tunnin kuluttua. En ole eilisen teeren poika, joten sanoin, että maksan mielelläni sitten satamassa, kun ollaan veneessä. Okei. Kättä päälle. Kapteeni ei ikinä saapunut satamaan. Ylläri. Yhtään en osannut arvata. (<-- No, tää on nyt sitä sarkasmia.) 

Meitä lähestyi toinen kapteeni, joka sanoi ajavansa meidät saarille ja että hinta on 15 dollaria. Ok. Kapteeni selitti, että paikallisilla oli nyt Ramadanin loputtua lomapäiviä pari ja että monet muutkin haluavat saarille, joten hän ajaa koko päivän edes takaisin. Hän heittäisi meidät ensimmäiselle saarelle, ja sitten parin tunnin päästä seuraavalle, ja niin edelleen. Auringonlaskun aikoihin meidät ajetaan sitten himaan. Kuulosti ihan käyvältä kaupalta. Sitä paitsi 15 dollaria oli parempi kuin 80 dollaria ja hitosti parempi kuin se 150 dollaria.

Saaret olivat ihan kivat. Ei sitä auta kieltää. Mutta meille valkeni hyvin nopeasti, että me jaettiin saarien ranta satojen ja satojen paikallisten turistien kanssa. Paikalliset turistit harvoin näkevät valkonahkoja, joten näistä sadoista ja sadoista turisteista muutama sata halusi jutella meidän kanssa ja ottaa meistä valokuvia. Ei ollut sellainen fiilis, että tekisi mieli löhötä bikineissä rannalla, kun muut ovat burqinit päällä – ja kamerakännykät kourassa.

Sitä paitsi Grant ei löytänyt koralleja lainkaan. Tällä mestalla on varmasti paras PR-firma ikinä.

FLORES. Tuparit.

Wae Rebon jälkeen me matkattiin seuraavaan kohteeseen, joka sekin on tunnettu perinteisistä kylistä. Eikä meitä edes ryöstetty matkalla.

Me vuokrattiin skootteri ja lähdettiin seikkailemaan. Aamu oli aurinkoinen, ja horisontissa loisti komea tulivuori. Ei oikein voinut olla muuta kuin helvetin hyvällä tuulella. Me suhattiin pieniä vuoristoteitä ylös alas, puljattiin kuumissa lähteissä, ihasteltiin upeita vuoria sekä mielettömiä rotkoja.

Tarkoitus oli käydä useammassa alueen kylässä katsastamassa tämän seudun perinteistä elämää, mutta eihän me päästy ensimmäistä kylää pidemmälle, kun tämän seudun perinteinen elämä lävähti niin päin pläsiä, että ei oikein tiennyt miten päin olisi. Ensimmäisessä kylässä oli nimittäin tuparit.

Kyseessä ei ollut ihan mitkään simppelit tuparit tyyliin Estrellan naksupussii ja kaljaa ennen kuin mennään baariin a la ensimmäiset vuokrakämpät Turussa. Kyseessä oli enemmänkin talon synttärit ja ensimmäiset kemut kylässä yli neljäänkymmeneen vuoteen.

Aikaisin aamulla talon edessä oli teurastettu kaksitoista vesipuhvelia. Sanoisin, että uhrattu, mutta vesipuhvelit toki syötiin, joten kai kyseessä oli enemmäinkin teurastus. Tosin vesipuhvelin veren piti valua maahan talon eteen. Joten ehkä sittenkin “uhrattu”? Joka tapauksessa puhvelit olivat veivinsä heittäneet, kun me päästiin perille, mutta kylän miehet hakkasivat puhveleitä pienemmiksi paloiksi edelleen. Ja hakkasivat puhveleita paloiksi koko sen ajan, kun me kylässä viivyttiin eli useamman tunnin ihan helposti. Se on paljon lihaa se.

Puhvelit paloiteltiin, sitten lihaa keitettiin, sitten lihat kaadettiin isoon – siis ISOON – aitaukseen uuden talon omistajien ja kylän vanhimpien eteen. Sapuskaa oli monta kuutioita. Eikä tässä vielä kaikki!

Kylän laitamilta alkoi ilmestyä miehiä, joilla oli kiljuvia sikoja hihnassa. Varmaan osaat arvata, miksi siat kiljuivat. Mulle alkoi valjeta, mistä sanonta “kiljua kuin pistetty sika” on saanut alkunsa. Jumankauta, meteli oli korvia huumaava. Siat kuljetettiin noin neljä kerrallaan uuden talon eteen kontilleen ja sitten niitä tempaistiin kalloon machetella. Aika nopeasti kiljunta lakkasi. 

Sitten ne tuikattiin tuleen, jotta karvat saatiin kätsysti pois. Sitten palasiksi ja pataan! Kun korvia huumaava melu lakkasi, kylän täytti aivan älyttömän herkullinen tuoksu. Meidät kutsuttiin syömään edellisen päivän possua, ja hyvältä se maistui.

Me hengattiin kylässä useampi tunti. Meille kerrottiin, että meidän pitää jäädä kylään, kunnes tämänpäiväiset teurastukset on syöty. Siihen menisi vielä noin kuusi tuntia. Me oltiin kylässä jo oltu varmaan kuusi tuntia. Jos me lähdettäisi livohkaan, uudelle talolle lankeaisi kaikenmoisia kaameuksia ja kirouksia. Yhm.

Me ei oltu tuotu vettä mukanamme, kun oli tarkoitus vain käväistä katsomassa paikkaa – ei jäädä vuosisadan suurimpiin bileisiin. Mua jo huimasi, sillä mä en halunnut juoda paikallisten vettä. Kerran sitä kokeilin Intiassa vahingossa, ja sitten mä ripuloin puoli vuotta. En mä mikään nopea oppija ole, mutta silloin meni kerrasta viesti perille. Onneksi kylän vanhimmat sitten päättivät, että tämä sääntö koskee sittenkin vain paikallisia, joten me päästiin livohkaan.

Me surruteltiin takaisin majataloon ja kitattiin ainakin kolme litraa vettä (ja olutta) kumpainenkin. Meidän majatalon asukkaat olivat kateellisia meidän tarinoista kunnes me näytettiin niille video sikojen teurastuksesta. Surffaripoikakin oli siellä. Yhtäkkiä sitä ei kiinnostanutkaan elää “simppeliä elämää”.

FLORES. Simppeliä elämää.

Päästiinhän me bussimatkan jälkeen kohteeseemmekin. Oltiin vuorilla kaupungissa nimeltä Ruteng. Itse kaupungissa ei ole juurikaan mitään ihmeellistä, mutta se on lähellä aika erikoista kylää. Wae Rebo on juuri sellainen kylä, josta länkkärit sekoavat. Maisemat sen ympärillä on kuin postikortista. Kylän rakennukset edustavat perinteistä arkkitehtuuria, ja kyläläiset itse kulkevat vielä perinteisissä vaatteissaan.

“Jes, täältä saa Facebookkin kätevästi sellaisia kuvia, mitkä vaikuttavat siltä, että on nyt hengattu primitiivisen kulttuurin edustajien kanssa ja näillä on varmasti joku maaginen yhteys maahan ja ainakin vähintään nämä on henkisesti paljon meitä edellä ja ei nä hei ainakaan elä samassa materiaalisessa kulttuurissa, joka on tuhonnut kaiken kauniin ja alkuperäisen meidän omassa maassa. Anna mä hei otan tällä mun iphonella kuvan näistä lapsista, jotka ovat kouluttamattomia mutta niin yhtä maailmankaikkeuden kanssa, mutta kyllä tyttöjenkin pitäisi päästä kouluun, ja voi ei nyt mulla on ristiriitaisia tunteita kehityksestä ja koulusta ja länsimaalaisen kulttuurin leviämisestä ja imperialismista. Tyttöjen ympärileikkaus, buu.”

Ja sitten seuraavassa hengenvedossa: “Ai kun tekisi mieli lattea ja mä en ainakaan voi käyttää kyykkyvessaa ja eiks täällä muka ole suihkua tai ainakin lämmintä vettä. Miks tolla kylän vanhimmalla on kännykkä? Tunnelma menee ihan pilalle ku sil on kännykkä. Kauhee kun näitten kulttuuri nyt laimentuu. Missä mä voin ladata tän mun iphonen? Ai, me nukutaan lattioilla?! En mä voi syödä riisiä ku mä oon paleo ja glutard.”

Meitä on niin moneen junaan. Eivätkä ihmiset näe oman hyvin etuoikeutetun elämänsä ulkopuolelle. Ainoa syy, miksi valkonahkaturistit ovat kylässä kännykkäkameroineen on se, että heillä on ollut koulu, jota käydä, ja terveydenhuolto, joka toimii. Sitten on ollut vielä työpaikkakin, josta saa rahaa, jolla voi ostaa asioita ja kokemuksia. Sillä välin maailman toisella puolella on viljelty maata, ja eletty kädestä suuhun. Ilman rahaa. Siis viljelty, mitä syöty.

Että mua hävetti, kun kuulin erään parikymppisen surffaripojan selostusta siitä, miksi kyläläisten pitäisi olla onnellisia, että saavat elää näissä maisemissa tätä elämäntapaa. Luuleeko se perkele, että nämä farmarit käyvät iltaisin surffaamassa? Että ensin vedetään pellolla 16 tuntia putkeen noin nelivuotiaasta kunnes kuolee ja sitten iltaisin käydään surffaamassa? 

"Ei ku just meinasin lähteä surffaan, hei."

FLORES. Law and Order.

Labuan Bajossa lutraamisen jälkeen me lähdettiin seikkailemaan Floresin sisäosiin. Vaikka sitä ollaankin aikuisten ihmisten oikeissa töissä, me ajateltiin reissata bussilla. Aikamme me seistiin tien varressa, mutta saarta ympäri ajavat autot olivat jo täynnä matkalaisia. Bussissa oli tilaa.

Me heitettiin reput katolle ja istuttiin bussin takapenkille. Matka oli mutkainen – hyvin mutkainen. (Jos et usko, niin kehotan etsimään Floresin Google Mapistä ja zoomaamaan saaren sisäosan teihin.) Onneksi maisemat olivat mielettömät ja liikenne hyvin rauhallista sekä turvallista. Muusta Indonesiasta poiketen Floresin jengi on jossain vaiheessa hokannut, että jos tiet on näin kiemuraiset ja pudotus vieressä useamman sata metriä, niin ei ehkä kantsi hurjastella.

Yhtäkkiä meidän bussikusksi kuitenkin läimäytti jarrut pohjaan. Sitten hän tuli meidän ikkunalle muovipussin kanssa. Muovipussista löytyi Grantin paita, joka me tunnistettiin tietenkin Brisbane Lions –logosta. Muovipussi ei kyllä ollut meidän.

Grant kiipesi heti bussin katolle katsastamaan, onko repuista kadonnut jotain muutakin. Tietenkin oli. Joku pässi oli samana aamuna nostanut automaatista muutaman sataa länsidollaria ja jättänyt ne repun etutaskuun. Rahat olivat kadonneet.

Sitten alkoi tapahtua. Bussikuski juoksi heilutellen machetea käsissään. Bussikuskin edelleä loikki pakoon nuori sälli kädet täristen. Sitten hirveästi floresinkielistä huutoa nuorelta sälliltä, bussikuskilta, bussilastilliselta paikallista jengiä ja parilta sattumalta paikalle sattuneelta nunnalta.

Ahaa. Syyllinen oli vielä bussin kyydissä. Tai siis nyt hän oli jonkin matkan päässää tiellä bussikuskin saattelemana.  Sälli vakuutteli (ilmeisesti), että oli vain varastanut paidan, mutta kenellekään ei juolahtanut tsekata klopin taskuja. Joten mä sitten juoksin sällin ja kuskin perässä. Jotenkin mä kuvittelin koko spektaakkelin taakse jotain Monty Python –musiikkia.

Mä sain kummatkin aika nopeasti kiinni. Onneksi on tultu käytyä lenkillä. Mä kävin klopin taskut läpi. Ei mitään. Sitten mä käskin sitä ottamaan paidan pois. Ei mitään. Sitten mä käsin sitä ottamaan shortsit pois. Ei suostunut. Ha! Luuliko sitä, että mua nolottaisi kopeloida sen intiimialueita? Pah. Kalsareista sitten löytyi paksu setelitoppa. Täysin sileitä, aivan präniköitä seteleitä suoraan automaatista. Ylläri.

Mä otin rahat takaisin. Bussilastillinen paikallisia pyöritteli päitään ja oli selkeästi tyrmistyneitä. Nunna papatti sällille ilemisesti aika tulikivenkatkuista tekstiä. Grant oli jo ehtinyt bussin katolta alas ja laski setelinipun. Kaikki tallella. Ryppyiset setelit hän antoi takaisin varkaalle.

Sitten kaikki nousivat takaisin bussiin. Siis kaikki. Myös varas. Siis. Anteeksi. Mitä. Vittua?

Mä olisin antanut ryppyiset setelit bussikuskille kiitokseksi ja maksuksi varkaan bussimatkasta. Ja mä olisin ehdottomasti laittanut varkaan kävelemään.

Mutta bussikuskilla oli suunnitelma. Hän nimittäin tiesi, missä kylässä sälli asui. Oli imeisesti aikaisemmin kysynyt, mikä on matkan määränpää. Me sitten ajettiin kylään, sällillä välähti, mikä on tuleman ja hän otti koivet alleen. Läpärit jäivät bussiin. Ja machete. Ilmeisesti bussikuskin viuhtoma machete olikin ollut varkaan.

No, tuntomerkkien kanssa me sitten ajeltiin ympäri kylää, kunnes löytyi varkaan kotitalo. Ja varkaan perhe. Bussikuski posotti taas jotain Floresin kieltä, ja viittoi mut luokseen. Mä olin napannut varkaasta kännykällä kuvan. Kuvan nähdessään varkaan äiti melkein pyörtyi, isä alkoi kirota (ilmeisesti) ja sisko itkeä. Taisi olla pahempi rangaistus kuin poliisi. Tai eihän sitä tiedä – Indonesian poliisi ei ole kauhean ymmärtäväinen ja suopea.

Bussikuski halusi vielä viedä mut ja Grantin printtaamaan kuvan, jonka kuski olisi sitten kiikuttanut poliisille. Tai näin yksi nunnista minulle kertoi englanniksi. Paikallisen Karhukopion koneet eivät vain sattuneet toimimaan mun kännykän kanssa. Nunna tiesi vielä kertoa minulle, että kuski oli nähnyt sivupeileistään varkaan kopeloimassa kasseja. Siksi kuski tiesi painaa jarruja.

No, huono alku lomalle, mutta päällimmäiseksi mulle jäi kuitenkin positiivinen fiilis. Koko bussillinen porukkaa oli selkeästi meidän puolella ja täysin tyrmistyneitä tapahtuneesta. Bussikuski pyyteli kauheasti anteeksi ja kertoi nunnan välityksellä, ettei hänelle ole ikinä käynyt moista ennen. Jä kyllä mä sen uskoin, sillä kuskin reaktio oli niin totaalinen, ettei kyseessä voinut millään olla jokapäiväinen juttu.

Ihana saari. Ihania ihmisiä. Vain Indonesiassa voi tulla ryöstetyksi ja silti tykätä maasta vain entistä enemmän.