30. maaliskuuta 2017

Tontut

Joulu on taas, joulu on taas, ja se meinaa sitä, että viimeinen viikko koulussa on mennään meiningillä leikkaa-liimaa-laula-maalaa-ipädit-tietokoneet-olkaa lapset hiljaa, opettajalla on krapula. 



Me väännetiin toimistotädin kanssa hassun hauskoja jouluaiheisia selfie-propseja, sillä kummallakin oli sellainen fiilis, että teki mieli vältellä varsinaista työntekoa. Kyllä te varmaan tiedätte ilmiön. Silloin, kun pitäisi lukea kokeisiin, sitä tekee ihmeellisellä innolla kaikenmoisia siivoustoimia, mitä ei muuten ikinä tekisi.


Sitten me laitettiin meidän askarteluvermeitä päälle ja otettiin valokuvia. Kelatkaa, että me saadaan tästä vielä palkkaakin. Vähän kyllä hävetti. Mutta ei niin paljon, että oltaisi lopetettu.


Joulutoimiin kuuluu tietenkin myös pakollinen joululounas, josta opettajat kohkaa innoissaan monta viikkoa. Lapset syövät lihan ja heittävät kaiken muun roskiin.



Meillä Grantin kanssa oli kaikenmoisia rojuja, joiden me arveltiin olevan kummitytön mieleen, joten me kutsuttiin heidän konkkaronkka kylään illaksi ja juhlittiin joulua pienellä porukalla. Mä en mitään tarjoillut, kun olin juuri nähnyt, miten kokonainen kinkku meni koulussa roskiin, kun se ei oikein kenellekään kelvannut.



Koululaisten juhlan taisi kruunata lahjat. Yleensä viimeisenä päivänä mukulat saavat mukaansa kirjan eivätkä juuri muuta. Ehkä jotain tusseja. Tänä vuonna etelässä oli kerätty lahjoja meidän kylän muksuille. Niitä tuli melkein rekkatolkulla. Kyllä oli kakaroilla naamat messingillä. He saivat valita lahjaröykkiöistä mieleisensä lahjan ja lähteä himaan. Mä kans!






29. maaliskuuta 2017

Neljäs jakso

Kai meillä jotain tapahtui Bali-loman ja seuraavan loman välillä, mutta näistä asioista ei ole juuri mielikuvia. Jotenkin mä arvaisin, että ainakin me ollaan käyty kirkossa. Lisäksi meillä koulussa on varmaanki stressattu sitä, mistä revitään seuraavalle vuodelle opettajat, kuka muuttaa mihinkin asuntoon, kuka opettaa mitäkin luokkaa jne. Yleensä helpomman luokan ja kivemman asunnon saa olemalla mahdollisimman hankala ihminen. 


Näillä ausseilla on sananlasku vinkuvista saranoista ja siitä, että yleensä ne rasvataan ensin. Meillä on jonkun verran näitä vinkuvia saranoita duunissa. Ja ei siinä mitään, kyllä asioista vinkua saa ja pitkääkin vinkua, muuten ei muutu mikään. Mutta sitten on näitä tyhjästä vinkujia. Toisaalta on ihailtava ihmisiä, jotka näkevät mahdollisuuden ja ottavat sitä suoraan sarvista. 


Meitä ei tänä vuonna kauheasti liikauttanut vinkujat. Ennen mulla on keittänyt aika säännällisesti yli neljännessä jaksossa, mutta tieto siitä, että me ei olla täällä ensi vuonna on saanut kyllä aikamoisen tyyneyden mun mielenterveyteen. Ei kiinnosta, ei jaksa. Olkaa keskenänne. Meille riitti.


Kun on ollut duunissa meidän kylässä neljä vuotta putkeen, työnantaja maksaa puolen vuoden palkallisen opintovapaan. Voin sanoa ihan rehellisesti, että neljän ihan helvetin pitkän vuoden jälkeen tekee ajatus opintovapaasta aika gutaa. Palkan eteen on toki opiskeltava, mutta missään ei lue, että sitä opiskelua on tehtävä hyvin. 






24. maaliskuuta 2017

Bali, ilmasointi ja mojito

En tiedä, oletteko huomanneet, että viime aikoina on ollut pieni vanne pään ympärillä. Pari numeroa liian pieni, siis sellainen, että pikkasen kiristää ohimoilta. On ollut miesten seremonioita ja konfirmaatioita. On aika lähteä Balille.




Me vuokrattiin mökki Ubudista muutaman työkaverin kanssa. Avainsana on tässä taas muutaman. Ei haluttu, että koko koulu lähtee mukaan, joten täytyi teeskennellä, että ei tiedetty, että opettajainhuoneesta lähti kolme muutakin tyyppiä mun ja Grantin mukaan. "Ai jaa, Conor ja Janellekin on menossa Balille. Ja Genkin. Ihan tosi. En tiennykää. Hah. Aikamoinen sattuma. Anyway. Mä tästä nyt sit lähdenkin."




Meidän majoitus oli aivan taivaallinen. Meillä oli sademetsän peittämän rotkon reunalla oma mökki, josta avautui upeat maisemat joka suuntaan. Oma kokki väänsi aamiaiset ja tarvittaessa muutkin sapuskat, jos me sille päälle satuttiin. Siivoojat jopa viikkasivat mun alusvaatteet. Wut? Tänne me tullaan toistekin. Ubudin majoitustaso on kyllä ihan mieletön. Muutamalla kympillä saa elää kuin plantaasinomistaja.






Oltiin kaikki vähän sillä päällä, että duunijuttujen ja seremonioiden jälkeen ei juuri kiinnostanut muu kuin uima-altailu ja drinksut. Käytiin me yhtenä päivänä temppeleillä, mutta muuten oltiin kuin Torremolinoksessa. Ubudin raakasuklaahipit olivat aivan hoo moilasena, kun me raivattiin ravintolaan tanssilattia ja jorattiin Peter Andren kovimpien hittien tahtiin. Ei jaksanut kiinnostaa kylttyyri. Sitä on jo omasta takaa ihan kivasti. 




Musta on tullut turisti. 25-vuotias Saara olisi kauhuissaan. Siis kelaa, silloin mä olin bäkpäkkeri, joka oikein rypee halvalla matkustamisessa. Eihän elämästä opi mitään, jos kokemuksista on maksettu enemmän kuin 3 dollaria. Kokemus on kaupallinen - ei aito, ei paikallinen, ei näin. Nyt mä mieluiten koen kokemukseni ilmastoidussa tilassa mojito kourassa. Kunnon Bali-päivässä on oltava myös vähintään yksi kokovartalohieronta. Vieläkään en kyllä tilaa lihapullia ja muusia. Ja vieläkin vähän kirpaisee, jos mulle sanotaan madam.





Joo, arvostele vain. Mutta sinäpä et ole ollut vähän vajaata viittä vuotta maailman perslävessä töissä. Ja nyt en puhu Turusta.





22. maaliskuuta 2017

Konfirmaatio

Meillä on ollut kylttyyriä viime aikoina. On ollut seremoniaa seremonian perään. Ihan kuin ei olisi ollut jo tarpeeksi koulunkäyntiä haittaavia askareita, ihan kuin ei olisi ollut jo tarpeeksi kasvamiseen liittyviä riittejä - oli sitten pakko vielä järkätä se konfirmaatiokin. 



Konfirmaatio on urheilupäivän jälkeen toiseksi ärsyttävin vuodenaika. Sanoisin, että maailman ärsyttävin asia, mutta holokausti, nälänhätä ja teippirullan kadonnut pää vie siitä voiton. Eli pitäydytään tässä toiseksi ärsyttävimmässä vuodenajassa. Urheilupäivä, konfirmaatiota edeltävät viikot ja Valentine's Day.



Konfirmaatio on yllättäen koulun ja opettajien vastuulla. Onhan meillä toki uskonnonmaikka, mutta uskonnonmaikka istuu usein tuntien aikaan ulkona röökillä, kittaa teetä taukohuoneessa tai pelaa bubbleshooteria toimistossa. Sitten siinä käy niin, että viime hetkenä itku kurkussa joku muu järjestää asian. Joku hyvä ihminen. Siis joku muu kuin minä. Mä en enää jaksa pitää löysäilijöiden selustaa.



Niin siinä sitten käy, että kolmisen viikkoa ennen konfirmaatiota seiskaluokkalaiset eivät tee muuta, kun värittävät kuvia Jeesuksesta. Ei matikkaa, ei enkkua, ei muuta kuin Jeesusta. Ja tässä muutama totuuden sananen: Jeesus ei pelasta. Enkku pelastaa. Matikkakin pelastaa. Jeesus-kuvien värittäminen ei ole se juttu, millä saadaan työpaikka, josta tulee rahaa, jolla voi ruokkia muksut. Erinomainen Jeesus-kuvien väritystaito ei juuri ole CV-kamaa.



Okei, no mut nyt on sitten kieltäydytty saatanasta ja syöty niitä pieniä keksejä, mitä saa sunnuntaisin.






15. maaliskuuta 2017

Super salainen seremonia

Nyt oli taas ihan super hauskaa elää ryteikössä. Ainahan täällä on ainakin vähän hankalaa, mutta sitten on näitä aikoja, kun tekisi mieli vetää porukkaa turpaan. Tuolilla.

Meillä oli nimittäin miesten seremonia. Se, mitä miesten seremoniaan kuuluu, on sen luokan salaisuus, että siitä ei puhuta. Enkä mä saisi näyttää kenellekään valokuvia seremoniasta. Enkä ainakaan videoita. Mutta silti useampi ihminen tuli multa pyytämään, josko mä voisin tulla ottamaan valokuvia ja videokuvaa tapahtumista. What? 




Eli saako niitä kuvia ottaa vai ei? Riippuu, keneltä kysyy. Kylän herra isokiho sitten sai, että Saara saa ottaa kuvia. Hah! Vain minä (ja valkonahkasetä, joka on asunut kylässä kuusikymmenluvun lopulta ja jolla on paikallinen vaimo ja perhe). Ei muut. Ha! Kyllä näytti tekevän hankalaa pitää älypuhelimet taskussa. Nyt olin ihan rehellisesti vahingoniloinen.



Mistä siinä miesten seremoniassa sitten on kyse? No, yksityiskohdat ovat salaisuus, mutta periaatteessa seremoniassa pojista tulee miehiä. Miehillä ei ole esinahkaa. Snip snip. 



Pari viikkoa ennen snip snipiä pojat viedään ryteikköön oppimaan miesten asioita. Iltaisin heidät tuodaan takaisin kylään, ja sitten alkaa maailmanluokan food fight. Mä olen tulkinnut tilanteen niin, että nyt on poikien viimeset hetket käsillä olla vielä lapsi. Käyttäytyä lapsellisesti. Tosin kyllä ne ovat ne vanhemmat miehet, jotka eniten ruoan heittelystä innostuvat. 



Noin viikon ajan julkisilla paikoilla liikkuminen tarkoitti sitä, että niskaansa sai raakaa kananmunaa, parranajolitkuja, maalia, bensaa, ketsuppia, oikeastaan mitä tahansa märkää ja haisevaa. Kaupasta myytiin tuhansien dollarien edestä kananmunia. 



Onneksi seremonioiden aikana ei tarvitse julkisilla paikoilla liikkua kovinkaan paljon. Naiset ovat kotiarestissa muutoin paitsi aamukahdeksan ja neljän välillä. Neljän jälkeen on oltava kotona neljän seinän sisällä ja verhot ikkunoiden edessä. Eli viikonloppuisin ei esimerkiksi vierailla kavereilla tai grillailla ulkona. Ulkoilu ja kuntoilu on kiellettyä. Käy vähän maailma pieneksi ja mökkihöperöityminen saa sille tuulelle, että tekisi vedellä ihmisiä korville. 



Ja mikä tärkeintä, pitää olla hameet päällä. Kuutisen viikkoa siinä sitten meni, kun oltiin koltuissa joka päivä. Me nyrkkeiltiin hameissa, käytiin salilla hameissa, töissä tietenkin hameissa, pyykkinarulla hameissa, leikkaamassa nurmikkoa hameissa jne.

Ja miksi kuusi viikkoa? No, siksi että kukaan ei oikein tuntunut tietävän, koska seremoniat alkavat. Sitten pomo käski meidät varmuuden vuoksi hameisiin. Seremoniat viivästyivät varmaan kahdella viikolla, mutta me oltiin silti koltuissa ihan varmuuden vuoksi. Sitten seremoniat kestivät pari viikkoa pidempään kuin piti. Edelleen koltuissa. Tämän jälkeen naapurikyläkin halusi seremonioida, joten me ollaan edelleen hameissa. Tiätsäniinkuiha varmuuden vuoksi. Ei alkanut kiristää yhtään, ei.



Koko ruljanssi sitten huipentuu upeisiin tanssiseremonioihin. Kylän miehet tanssivat tanssiryhmissään perinteisiä tansseja, joiden aikana pojat, joista miehiä leivotaan, saatetaan viimeisen kerran perheen naisille, jotta naiset voivat hyvästellä poikansa. Seremonian jälkeen pojat eivät enää kuulu äideilleen, vaan he ovat nyt osa miesten maailmaa eivätkä enää saa puhua siskoilleen eikä naispuolisille serkuilleen. 



Ei tainnut muuten olla viimeistä seremoniaa seuranneena maanantaina yhdelläkään mimmillä hametta päällä. Tuntui se omituiselta. Ihan kuin lakia olisi rikkonut. 






10. maaliskuuta 2017

Futisfinaali

Nämä ovat täällä futiskansaa - sitä ei auta kieltää - mutta käsite fair play on kyllä aika hukassa.



Pelien lopputuloksista tapellaan päivätolkulla pelin loppumisen jälkeen. Ja kun mä sanon, että "tapellaan", mä tarkotan että tapellaan kirveillä ja keihäillä. Tapellaan niin, että Darwinista lähetetään poliisien erikoisjoukot. Tapellaan niin, että koko yön poliisikoneet viuhovat edestakaisin Darwinin vakilan ja Wadeyen väliä.




Grant ei ole osallistunut kylän futiskarkeloihin enää moneen vuoteen juuri edellä mainitusta syystä. Ja siksi, että polvet eivät kestä. Niinpä me ei olla käyty peleissä. Tosin aina on niin pirun kuumaa ja pölyistä, että aivan rehellisesti tykkään ennemminkin kitata viikonloppuisin viiniä ilmastoiduissa sisätiloissa.



Käytiin kuitenkin katsomassa futisfinaali. Ja olihan se ihan kivaa. Hankala touhusta olisi ollut olla innostumatta. Porukka oli ostanut ihan hirveät määrät fanikamaa, maalannut autot ja ostanut kaikenlaisia tööttimiä ja kalistimia.

Tässä tulos.






7. maaliskuuta 2017

Uusi elukka

Käytiin lenkillä, ja reissulta löytyi yksi tällainen. 


Ryteiköstä kuuluin mouruamista, mutta oli niin pimeään, että ei pysähdytty katsomaan, mistä oli kyse. Mä olin jo unohtanut koko jutun, kunnes paluumatkalla kuului edelleen maukunaa mutta tällä kertaa siitä suunnasta, mihin me oltiin kävelty. Katti oli selkeästi lähtenyt seuraamaan meitä.

Me pysähdyttiin tutkimaan asiaa, sillä aurinkokin oli jo horisontin yläpuolella. Ei ehditty oikeastaan ottaa askeltakaan ryteikön suuntaan, kun katti pinkaisi puskista ja kapusi Grantin syliin. Ei sitten muu auttanut, kuin viedä se kotiin. Koko matkan se puski Grantin partaa vasten ja nuoli naamaa. 


Kotona mä nappasin siitä kuvan ja laitoin sen nettiin. Kissa kun ei oikein käyttäytynyt kuin paikallisten lemmikit. (Käytän nyt sanaa lemmikki tässä hyvin väljässä mielessä, sillä kylä on täynnä kapisia koiria, joita ei ruokita ja joita on potkittu tai joiden päälle on heitetty kiehuvaa vettä.) Ehkä se oli karannut joltakulta. Työpäivän ajaksi me laitettiin se varastoon pahvilaatikon ja juomien kanssa. Päivän aikana se oli ripuloinut melkein koko lattian piiloon. Seuraavan yön se sitten nukkui ulkona.

Kukaan ei ikinä tunnustanut kissaa omakseen. Sitten se jäi asustamaan meidän taloyhtiöön. Naapuri Darwinissa käydessään hankki sille kirppu- ja punkkikaulapannan, ja mä hain Darwinista kynsimisalustan ja leluja. Kyllä tämä on nyt meidän kissa.


Nimestä ei päädytty yhteisymmärrykseen. Grant kutsuu sitä nimellä Chip, sillä murrinh-pathaksi sana musta on chipmam. Naapuri kutsuu sitä nimellä Kukitty, sillä murrinh-pathassa eläinsanojen eteen tulee ku ja elukka on selkeästi kissa eli kitty. Toiset naapurit taas tuntuvat kutsuvan sitä lähinnä nimillä Shithead ja Fuckin' beast.





1. maaliskuuta 2017

Meistä tulee pomoja II

Parin viikon päästä oli aika lentää takaisin Darwiniin suorittamaan kurssi loppuun. Tällä kertaa mentiinkin vähän henkselit paukutellen kaupunkiin ja kurssille. Oli selvästi kasvanut itsetunto ja itseluottamus. Eihän se väärin ole. Ja toisaalta sitähän me haluttiinkin, mutta jotenkin se ilmenee aina pomottamisena eikä itsestään vastuun ottamisena. 




Case in point. Aamulla jengi (paitsi yksi) kävi syömässä aamupalaa aikaisin aivan kuin joka aamu ennenkin, sillä bussissa oli istuttava kello kahdeksan. Yksi tänttärä tuli aamiaispaikalle viittä vaille yhdeksän, jolloin mä totesin, että nyt ei ole aikaa aamiaiselle, sillä muut istuvat jo bussissa:


- Mut kaikki muutkin sai käydä aamiaisella.

- Kaikki muut olikin ajoissa syömässä. Et sä millään ehdi. Bussi on jo lähtövalmiina.
- Mut muut sai ruokaa.
- Kaikki muut olivat vastuuntuntoisia ja söivät ajoissa. Mä herätin sutkin samaan aikaan kuin muut. Nyt on oma moka, että et tullut ajoissa syömään. Juo vaikka yliopistolla iso kuppi kahvia. Se pitää nälän poissa.

... bussimatkan jälkeen yliopistolla...


Tänttärä kailottaa kovaan ääneen puhelimessa, tulee mua kohti yksi sormi pystyssä, törkkää sormen mun naamaan ja sanoo:


- Bacon and eggs.


Ei pliis. Ei thank you. Ihan kuin mä muka lähtisin hänelle jostain etsimään pekonia ja kananmunia. Jos ei ole itse saanut itseään - sentään helvetti aikuista ihmistä - ajoissa aamiaiselle, niin ole nälissäsi. Miksi tämä on aina tällaista ruoan kanssa?






Tosin yksi täti otti päivän vapaata kurssilta, sillä hän sai päähänsä ostaa auton. Hän kysyi kyllä ihan lupaa, mutta ilmeisesti muilla alkuperäiskansaan kuuluvilla (erityisesti ehkä heillä, jotka asuvat kaupungissa ja puhuvat englantia) on vaikeuksia sanoa ei näin tummaihoisille alkuperäiskansaan kuuluville. Sitten kurssin vetäjät huokailivat mulle, että olisi tärkeää olla paikalla joka päivä. Hetkinen. Hän kysyi teiltä lupaa. Ja te sanoitte, että sopii. Nyt ei auta itku markkinoilla.






Onneksi oli valmistujaiset ihan tuloillaan. Ja onneksi kaikki olivat valmistumassa. Tilaisuuteen kuului pukeutua tyylikkäästi, joten reksi antoi meille koulun luottokortin mukaan, jolla me saataisiin kaikille kledjut. Sekin oli aikamoinen operaatio, mutta ei siitä enempää.




Täytyy sanoa, että kaikista vastoinkäymisistä huolimatta oli hymy mullakin aika herkässä, kun laitettiin juhlavaatteet päälle. Vielä enemmän hymyilytti, kun mimmit saivat diplomit kouraan. 





Kaikista eniten hymyilytti, kun vihdoin päästiin takaisin himaan ja omaan rauhaan. Nyt näille jutuille voi jo varovaisesti nauraa. Silloin ei kyllä naurattanut.