Bush break: Japanin Alpit

Meillä ei ollut Kioton jälkeen suunnitelmissa oikein mitään muuta kuin Tokio jossain vaiheessa ja paluulento Sapporosta. Vielä olisi kaksi viikkoa lomaa. Mietittiin Koreaan lentämistä, mutta siellä oli päällänsä juuri joku SARS, lintuinfluenssa tai ebola. Koreasta olisi voinut olla vaikea päästä takaisin Japaniin. Niin me sitten mentiin metsään - siis landelle.

Japanissa on yllättävän paljon ryteikköä pieneksi maaksi, jossa asuu kuitenkin miljoonittain jengiä. Me matkattiin Kiotosta pikkukaupunkiin nimeltä Takayama sieltä kun pääsee kätevästi Japanin Alpeille. Takayama itsessään oli ihan näkemisen arvoinen. Kaupunki oli täynnä kapeita suloisia katuja, joiden varrella myytiin kaikenmoisia herkkuja. Erityisen tunnettu Takayama on sake-panimoistaan ja naudanlihasta. Panimoita olikin aivan vieri vieressä. Illalliseksi teki mieli vetää Takayama-pihvi, mutta se olisi ollut melkein satasen lihaköntsä, joten me tyydyttiin tilaamaan puoliksi yksi lihavarras ja vedettiin muuten maha täyteen nuudeleita.

Seuraavana päivänä me sitten jatkettiin sinne Alpeille. Tyypilliseen eurooppalaiseen tapaan täälläkin oli joskus käynyt joku valkonahka, nähnyt vuoria ja päättänyt nimetä ne Alpeiksi – kuten Australiassakin. Joo, eihän näillä vuorilla tuskin mitään nimeä ennen ollutkaan. Onneksi me valkonahat ollaat reissattu ympäri maailmaa, että ollaan saatu paikoille kunnon nimet. Alpit, perkele.

No, vuoret olivat kyllä komeat. Mä en oikein omista enää mitään lämpimiä vaatteita, joten mun oli pakko vetää repusta oikeastaan kaikki vaatteet päälle, sillä yllättäen mitä korkeammalle menee sitä kylmempi siellä on. Me käytiin katselemassa vuoria kuuluisalta näköalapaikalta nimeltä Kamikochi. Täällä käymisestä kaikki japanilaiset kuulemma unelmoi. Ja hieno paikka, ei siinä mitään. Oltaisiin oltu varmaan enemmän tohkeissamme, ellei olisi tullut patikoitua siellä Nepalissa pari vuotta sitten. Hiton Nepali, ku on pilannut kaiken.

Meillä kävi tuuri säiden suhteen, joten me päätettiin kokeilla näköaloja myös toisesta suunnasta. Viimeiset kaksi viikkoa oli satanut melkein putkeen, ja juuri sinä päivänä, kun me oltiin ihastelemassa maisemia, sade loppui ja me nähtiin vuorenhuiput, jotka olivat olleet piilossa monta päivää. Me matkattiin bussilla vuorien toiselle puolelle, jossa oli hissit korkeuksiin. Tietenkin, kun me päästiin perille, pilvet olivat kerenneet vyöryä maisemien päälle. No, höh. Mitään ei näkynyt. Tietenkin paluumatkalla alas pilvet katosivat ja maisemat avautuivat hissin ikkunoista.

Onneksi paluumatkalla paikallinen nainen luuli Grantiä David Beckhamiksi, niin ei mennyt matka aivan hukkaan. Sain sentään hyvät naurut. Grantiä on ennenkin luultu Beckhamiksi. Me oltiin vuosia sitten Norjassa töissä hotellissa. Grant seisoi yöt respassa vahdissa, ja eräs japanilainen nainen oli aivan vakuuttunut, että Grant on David. Jopa niin vakuuttunut, että hän lähetti viikkoja myöhemmin kiitoskirjeen hotelliin. Kirjeessä hän kiitti Davidiä henkilökohtaisesti. Oli kuulemma ollut hieno kokemus yöpyä itse David Beckhamin omistamassa hotellissa. Mikä näitä japanilaisia oikein vaivaa?

Olisikohan se tämä?

Bush break: Kioto

Sen jälkeen, kun me ostettiin lennot Japaniin, Kiotoa on tuutannut joka tuutista. Yhtäkkiä maailmassa ei tapahdu missään muualla mitään. Kioto on it. Ensin väitettiin jossain dokumentissä, että jenkin eivät pommittaneet Kiotoa tuhansiksi palasiksi, sillä se oli niin kaunis. Sitten jossain vauhkottiin kiotolaisesta ruoasta. Ja geishatkin ovat siellä kauniimpia kuin muualla. Meidän työkaverit vauhkosivat myös Kiotosta, ja isäkin varmisti, ettei Kioto vain jäisi väliin. Odotukset olivat korkealla.

Ensimmäisenä päivänä satoi. Pelkkää tihkua, mutta sitä tuli monta tuntia. En muista, että olisi ollut  muutamaa minuuttia pidempää taukoa sateessa koko päivänä. Me päätettiin kuitenkin lähteä seikkailemaan. Me käytiin temppelillä, joka oli kuuluisa punaisista porteistaan. Niitä oli muutama. Tuhat. Siis muutama tuhat. Ainakin. Me kiivettiin temppelivuoren huipulle, ja portteja vain ilmestyi lisää ja lisää joka mutkan takaa.

Sade rupesi jo vähän jurppimaan, eikä oikein mieli tehnyt duunata sen enempää märin kintuin. Me suunnattiin kohti Kioton keskustaa, jossa opaskirjan mukaan on mukava katettu ruokakatu. Meh. Ei se ollut juuri mistään kotoisin. Mikä sitä jengiä oikein Kiotossa kiehtoo. Tähän mennessä ei ole kuin keskinkertaisuutta kerrakseen. Käveltiin vielä auringonlaskuun asti sateenvarjot kourassa. Varsin valju viilis.

Seuraavana päivänä sade lakkasi, joten me päätettiin vuokrata fillarit taas. Me katsottiin opaskirjasta kiva lenkki, ja lähdettiin tutustumaan taas temppeleihin. Sitten me äkättiin, miksi jengi niin vauhkoaa Kiotosta. Temppelit olivat kyllä upeita. Me suhattiin koko päivä ympäri Kiotoa temppelistä toiseen. Niitä oli useita kymmeniö. Niiden ympärillä oli vielä vanhoja rakennuksiakin, joista saattoi aistia vanhaa tunnelmaa. I like.

Seuraavana päivänä me toistettiin sama kuvio mutta eri temppeleillä. Loppupäivästä alkoi olla jo sellainen tunnelma, että kyllä nämä temppelit on nyt nähty, mutta aurinko porotti ja oli ihan mukava vain ajella polupyörillä ympäri Kiotoa. Kolmannen päivän ehdottomia kohokohtia oli kultainen temppeli, joka kimalteli auringossa komeasti. Päivän WTF-hetki tuli perinteisessä japanilaisessa kivipuutarhassa. Siinä me toljoteltiin kiviä hetken ja sitten toisiamme ja todettiin, että tässä se kaikki taisi olla. Muut turistit napsivat kivistä kuvia. Mä kelasin, että meillä on mökillä samanlaisia moukareita piha täynnä. Välillä matkailu ei avarra mieltä.

Illalla käytiin pyörien palauttamisen jälkeen ihastelemassa rautatieaseman katolta aukeavia maisemia. Kiotoa ympäröI kolmelta sivulta vuoret. Aika vehreän ja mukavan oloinen kaupunki. Nätti paikka ilmankin temppeleitä.

Bush break: Nara

Ei me kauan Osakassa kupattu. Uskottiin meidän opaskirjaa ja todettiin, että ei siellä ehkä päiväsaikaan olekaan juuri mitään ihmeellistä. Me matkattiin läheiseen pikkukaupunkiin nimeltä Nara katsomaan kuuluisia peuroja. Narassa on jonkinmoisia temppeleitä, joiden puistoalueilla asuu peuroja, jotka eivät ole kovin arkoja. Ei meitä ne temppelit niin kiinnostaneet – vaan ne peurat.

Me vuokrattiin fillarit ja poljettiin temppelialueelle. Mua rupesi kikatuttamaan heti, kun mä näin peuroja. Ne näytti aivan bambeilta. Me viskattiin pyörät äkkiä parkkiin ja jahdattiin peuroja. Oikeastaan homma meni niin päin, että peurat jahtasivat meitä. Läheinen kiska myi pieniä keksejä, joita voi syöttää peuroille. Selvästikään me ei oltu ensimmäiset ihmiset, jotka ovat ostaneet keksejä, sillä heti, kun pussi rapisi, peurat hölkkäsivät meidän luo korvat pystyssä ja huulet höröllä.

Me kierrettiin temppeleitä jonkin aikaa, ja täytyy myöntää, että olivat nekin ihan käymäveroisia ilman peurojakin -  eritoten viimeinen temppeli, jossa me käytiin. Sisäänkäynnin nurkan takaa paljastui tajuttoman korkea rakennus. Meidän leuat loksahtivat maahan. Jumankauta, se oli iso! Taidettiin jostain lukea, että tämä temppeli oli maailman suurin puurakennus.

Me käytiin tsekkaamassa temppelin sisuskalut. Sisällä meidät ympäröI lauma koululaisia, jotka olivat luokkaretkellä Osakasta. Heidän tehtävänään oli harjoitella englantia ja haastatella turisteja. “Herrooooooo, my name is Daiki. Where are you flom?” Söpöjä kersoja. Vaivanpalkaksi me saatiin hienoja origamielukoita.

Bush break: Osaka

Japani. Jos mulla oli huono käsitys Cairnsistä, niin mun käsitys Japanista oli vieläkin surkeampi. Tietenkin mä osasin odottaa älyttömiä vitkuttimia ja vieläkin älyttömämpiä vaatteita nuorisolla (kumpiakaan ei näkynyt), mutta kaikki muu olikin yllätys.

Me laskeuduttiin Osakaan myöhään illalla, eikä siinä juuri maisemia katseltu. Suoraan pehkuihin vain. Me oltiin varattu ehkä maailman pienin huone – ei sentään kapselihotelli, mutta ei paljon puuttunut. Hyvin siellä uni tuli futonilla. Meidän opaskirja ei puhunut hyvään sävyyn Osakasta – betonilaatikoita korttelikaupalla – joten me lähdettiin heti aamusta naapurikaupunkiin katsomaan Himejin linnaa.

Se oli kyllä komea. Me kierreltiin ympäri linnan puutarhaa ja kiivettiin linnan torniin. Yhtäkkiä alkoi kauhea pillion ulvonta. Me katsottiin toisiamme ihmeissämme. “Kaasuvuoto?” “Kiina hyökkää?” “Tsunamivaroitus?” Sitten kaiuttimista alkoi japaninkielinen molotus. Paikalliset turistit olivat kuin ei moksiskaan, joten me todettiin, että mitään akuuttia hätää tuskin on. Molotuksen jälkeen viesti toistettiin englanniksi. Kyseessä oli varoitus lämpimästä säästä ja kehotus juomaan nesteitä. Lämpöä oli ehkä juuri päälle kolmenkymmenen. Pientä liioittelua.

Pian me huomattiin, että Japanilaiset tykkäävät kovasti kaikenmoisista varoituksista ja kuulutuksista. Koko ajan on jossain kovaääninen rätisemässä. Piiip piip kuuma ilma piip piip. Tuut tuut kohta vaihtuu liikennevalo. Tööt tööt muistitko pyyhkiä pyllyn tööt tööt. Huoh. Yleensö piippausääni oli vielä lyhyehkön laulun pituinen. Eli ensin jotain, joka kuulostaa aivan Puolan Euroviisu-kappaleelta, sitten konichiwa hai hai holo holo nii hau arigato, ja vielä toinen luritus perään. Rautatieasemilla ja metropysäkeillä vielä soitetaan kovaäänisista linnunlaulua.

Illalla käytiin katselemassa niitä Osakan betonilaatikoita, joista Lonely Planet varoitteli. Me käveltiin joen rantaa edestakaisin. Pimeällä Osaka oli juuri sellainen, kuin mä kuvittelin Japanin olevankin. Vilkkuvia valoja, mielettömän kokoisia mainoksia, pitkiä betonikanjoneita ja tuhansia ihmisiä. Satoja ja satoja karaokekuppiloita, tuhansia ravintoloita, kauppoja täynnä ihmeellistä krääsää.

Bush break: Cairns

Meillä on kouluvuoden aikana neljä lomaa. Ensimmäisen ja toisen jakson välissä on viikko, joka yleensä vietetään mökillä Balilla. Toisen ja kolmannen jakson välissa on kuukausi, joka menee jossain vähän kauempana. Silloin täällä on kuiva kausi, ja poliitikot ovat niin sen miettineet, että suurin osa paikallisesta porukasta rymyää silloin ryteikössä eikä koulussa, joten tähän väliin on hyvä laittaa hieman pidempi loma. Eivätkä he väärässä ole. Meillä oli juuri tämä kuukauden loma, eivätkä meidän oppilaat ole vieläkään palanneet kylään. Loman lopusta on nyt jo neljä viikkoa. Kolmannen ja neljännen jakson välissä on taas viikko, jolloin me yleensä ollaan - - - - - Balilla. Ja jouluna me saadaan jopa kuusi viikkoa lomaa.

Meillä oli juuri tuo neljän viikon loma, jota täällä kutsutaan nimellä Bush holidays – jengihän on siellä ryteikössä. Me vietettiin suurin osa meidän lomasta Japanissa. Saattaa tulla ehkä yllätyksenä, että me ei löydetty suoria lentoja Wadeyestä Japaniin. Eikä edes Darwinista. Joten me lennettiin Cairnsin kautta.

Cairnsin rannikolta jos menee paatilla noin 70 kilometriä avomerelle, sieltä löytää jotain korallimöykkyjä. Great Barrier Reef taisi olla nimeltään. Me varattiin snorkkellireissu riutalle heti seuraavaksi päiväksi, jotta ei varmasti jäisi näkemättä vielä kun se siellä kerran on. Voi olla, että ei enää kauaa ole.

Tietenkin aamu valkeni sateisena ja tuulisena. Tietenkään mulle ei tullut mieleenkään ottaa pitkähihaista venematkaksi. Tietenkin me oltiin vielä varattu reissue sillä katamaraanilla, jolla oli suurin kansi, jotta voisi löhötä auringossa. Oli helevetin kylmä. Oli helevetin pomppuinen reissu. Oli helevetinmoiset aallot. Ei kauheasti kiinnostanut snorklailla. Hyppäsin veteen oikeastaan vain siksi, että me oltiin maksette useampi sata dollaria kummatkin kokemuksesta.

Aaltojen alla oli kyllä kaloja ja korallia, mutta mikään maata järisyttävä kokemus Suuri valliriutta ei ollut. Olisi ehkä ollut, jollen olisi missään muualla ikinä snorklannut. Tai jos olisi aurinko paistanut  ja värit näyttäneet paremmilta. En suosittele. Menkää kokemaan valliriutta etelämpänä Whitsunday-saarilla. Siellä sentään voipi käyskennellä hiekkarannalla, jollei halua kokeilla, miltä tuntuu hukkua avomerellä.

Meidän reissuun kuuluin myös pysähdys hiekkariutalla, joka on julistettu kansallispuistoksi, sillä siellä pesii jotain merilintuja. Kuulosti kivalta. Todellisuudessa siellä löyhkäsi linnun paska. Joko voitaisiin mennä.

Seuraavana päivänä me vuokrattiin auto ja kierreltiin Cairnsin lähettyvillä maaseutua. Huomattavasti hienompi päivä. Mä en edes tiennyt, että täällä on jotain vuoria. Sademetsästä kyllä olin kuullut. Me ajeltiin sokeriruokopeltojen läpi vesiputouksilta toisille auringonpaisteessa. Jep. Tietenkin tänään paitoi aurinko! Hienoa. 

Me nähtiin päivän aikana varmaankin tusinan verran vesiputouksia. Mulle ei tullut mieleenkään mennä pulikoimaan. Sitä on Wadeyessä oppinut aikamoiseksi vilukissaksi. Koko ajan kylmä, ellei ole yli 30 astetta.

Illalla ajeltiin vielä rannikkoa pohjoiseen. Me suunniteltiin, että matkalta varmaan löytyisi joku kiva ranta, jossa voisi ihastella auringon laskua. Tiedän kyllä, että aurinko laskee länteen ja että me oltiin väärällä puolta Australian mannerta auringonlaskuja silmällä pitäen, mutta haluttiin yrittää silti. Ja löytyihän sieltä kiva ranta ja upea rantatie.

Me oltiin ajettu jo sen verran lähelle seuraavaa rantakaupunkia, että me suunniteltiin illallistaukoa sinne. Port Douglas oli aikamoinen ylläri. Siellä haisi raha. Isoja hotelleja, isoja golf-kenttia, isoja purjeveneitä, isoja autoja. HIrveä määrä merenrantaravintoloita, hirveä määrä ihmisiä sinivalkoisissa purjehdusvaatteissa ja hirveä määrä hienoja kauppoja, jotka myyvät kalliita sinivalkoisia purjehdusvaatteita. What? Keskellä ei mitään Pohjois-Queenslandissä. Mä odotin lähinnä jotain wadeyemäisiä pikkukyliä. Ei sitten.

Seuraavana päivänä Japaniin.