Mitä täällä oikein tapahtuu?

Tämä vuosi tuntuu olleen aika mahtava uutisvuosi Japanin maanjäristyksestä Tuksun häihin - vai olikos ne viime vuonna - ehkä paremminkin Tuksun avioeroon. Vuoden suurimmat otsikot on kuitenkin jotenkin mennyt multa ohi.  Suurin osa vuodesta kului tien päällä ja paikoissa, jossa oli erittäin rajallinen internetyhteys, joten maailmaa järisyttäneet lööpit menivät joko täysin ohi tai sitten kuulin niistä vasta viikkoja myöhemmin. Intiassa ollessamme ei juuri tullut lehteä nostettua, ja jos tuli niissä kirjoiteltiin lähinnä Intiaa koskevista asioista kuten morsiamen poltoista, raiskauksista sairaaloissa, joissa uhrit ovat kätevästi jo valmiiksi sängyssä, naisten kivittämisestä ja tietenkin kriketistä. Lisäksi intialaisilla tuntui olevan vinkeä viehtymys junaonnettomuuksiin. Joka lehdessä, jonka näin, loisti etusivulla jonkinmaailman guru ja hyvin yksityiskohtainen kuva viimeisimmästä junaonnettomuudesta. 

Nepalissa taas intoiltiin ihan perinteisistä liikenneonnettomuuksista, joita kyllä riitti joka päivälle uusi ja joka lehdelle ihan ihka oma onnettomuus. Toinen asia, josta nepalilaiset innostuvat, on lakot. Ja niitäkin riitti joka päivälle uusi ja joka lehdelle ihan ihka oma. Sri Lankassa ei puhuttu muusta kuin kriketin maailmanmestaruuskisoista, ja Kaakkois-Aasian suurin uutinen oli ehdottomasti sää. Thaimaan joka kolkka tuntui olevan veden alla aina vuorollaan. Me ei onnistuttu jäämään tulvien saartamiksi missään, mikä tuntui olevan melkoinen saavutus, sillä Bangkokiinkin julistettiin hätätila kaksi päivää meidän lähdön jälkeen. Sää puhutti myös kambodzalaisia, vietnamilaisia ja laoslaisia. Tosin Kambodzassa kuohutti myös Khmer Rouge -oikeudenkäynnit. 

Mutta tässä ne uutiset, joita en lukenut ja joista mulle on ihan turha puhua, sillä mä en pysty tarjoamaan minkäänlaista sisältöä keskusteluun:

1. Japanin maanjäristys / tsunami / ydinkatastrofi.  Taisi olla meidän toinen aamu reissussa, kun maa järisi toisella puolella planeettaa. Me heräiltiin meidän kaverin kämpiltä Dubaissa ja katseltiin uutisia samalla, kun vedettiin aamiaista naamariin. Uutisissa sanottiin, että Japanin rannikolla on pyyhkäissyt tsunami ja että kuolleiden määräksi ovat viranomaiset vahvistaneet kokonaiset kolme henkeä. Me ihmeteltiin, että jopa on japanilaiset ihme kansaa ja kyllä ne osaavatkin kaikkeen varautua. Lähdettiin sitten ajamaan kohti Abu Dhabia ja pyörittiin muuten vaan kaupungilla. Kun tultiin iltasella kotio, kuolleiden määrä olikin jo noussut useisiin satoihin ja televisiossa pyörivät melko karmivat kuvat paksusta vesimassasta, joka nieli alleen taloja, peltoja, teitä ja siltoja. Mun mieleen on jäänyt erityisesti videoklippi, joka pyöri jatkuvalla luupilla televisiossa. Videossa kuvattiin helikopterista autoa, jonka kuski ajoi autolla pakoon vettä rannikon suuntaisella tiellä. Juuri kun aalto saavutti auton, video katkesi. Varmaankaan televisiossa ei sitten ollut soveliasta näyttää jonkun kuolevan. Sitten me ei kuultukaan Japanista enää mitään seuraavaan kahdeksaan kuukauteen.

2. Osama on dööd.  Jenkit sitten löysivät Mr Bin Ladenin. Mä muistan miettineeni, kun kuulin uutisen, että tuleeko Osaman kuolema olemaan samanlainen spektaakkeli kuin JFK:n murha ja New Yorkin terrori-isku. Useimman ihmiset tuntuvat muistavan, missä olivat ja mitä tekivät, kun kuulivat uutisen, jos siis olivat tuolloin elossa. No, me oltiin pienessä intialaisessa kylässä, joka on paikallisille tärkeä pyhiinvaelluskohde. Istuttiin kadun varrella olevassa pikaruokalassa, joka oli käytännössä vain mies ja wokki. Saksalainen turisti alkoi jorisemaan meidän kanssa ja kertoi jenkkien juhlivan Osaman kuolemaa. Mä en ekaksi tiennyt, uskoako vai eikö, sillä tämä pyhiinvaelluskohde tuntui kiehtovan lähinnä hörhöjä ja hippejä, jotka nyt turisevat mitä tahansa. Päällimmäisenä mulle tuleekin mieleen, miten älyttömän hyvältä mun kasviswrap maistui ja vastapäätä olevan kojun makoisa chai. Myöhemmin mä sitten sain kuulla, että näin on tosiaan näreet. Tosin me kyllä kuultiin vielä monen monelta hörhöltä ja hipiltä vielä monen kuukauden ajan, että Osama oli kuollut seitsemän vuotta sitten Dubaissa sijaitsevassa sairaalassa jonkinmoiseen syöpään. Me ei Etelä-Aasiassa oikeasti törmätty kovinkaan moneen normaaliin ihmiseen. Kaakkois-Aasiassa sitten alkoi helpottaa.

3. Maailmanmestaruus. Voitettiin vissiin yksi kappale tämmöisiä. En päässyt torille heilumaan.

4. Jotkut tyypit menivät naimisiin Isossa-Britanniassa. Sen mitä silloin tällöin pääsin vilkaisemaan internetlehtiä, kävi ilmi, että jotkut heput olivat käyneet sanomassa tahdon toisilleen ja että morsiamen siskolla oli varsin hyvä peppu. Me oltiin häiden aikaan pikku kävelyllä Himalajalla, ja yhteys ulkomaailmaan oli varsin katkonainen. Ei lehtiä, ei nettiä, ei televisiota, eikä oikeastaan kyllä sähköäkään suurimman osan ajasta. Tai suihkua. Lukaisin palattuamme kuukauden kestäneen patikointireissun jälkeen iltalehti.fi:stä, että Suomessakin oli ollut aikamoiset häät. Parviainen oli tahtonut itselleen jonkinmoisen hupakon, ja Keskinen oli vissiin kadottanut omansa. Tukiainen taas yritti välillä kadottaa ja välillä etsiä omaa sulhoaan. Mutta joo, ohi menivät nämäkin uutiset. Harmi.

5. Norjassa räiskittiin. Meitä on näköjään moneen junaan. Täytyy kyllä nyt tunnustaa, että en muista, missä olin ja mitä tein, kun eräs psykopaatti vetäisi poliisin vermeet niskaansa ja lähti metsästämään sosiaalidemokraatteja. Taisi olla Nepalia tämäkin. Muistan istuneeni monttu auki internetkahvilassa ja seuranneeni uhriluvun kasvua. Tämäkin oli uutinen, jota käsiteltiin ihmeen vähän paikallisessa mediassa, mutta aihe oli selkeästi kuuma ja koskettava backpackereiden keskuudessa. Eniten meitä silloin puhututti se, että tekijä saatiin kiinni hengissä. Muistan, että Amy Winehousen poistuminen maanpäällisistä bileistä oli suurempi uutinen paikallisessa mediassa siellä, missä me sitten ikinä oltiinkin näihin aikoihin.

6. Arabian kevät. Tämä on mulle vieläkin täysin tuntematon aihe. Mä en tiedä, mitä tapahtui missäkin ja miksi. Ainoa, mitä olen huomannut on, että Egypti ja Syyria pyörivät vieläkin uutisissa. Mellakoita, ampumisia ja armeijan väliintulo. Miksi? Ei pysty edes arvaamaan. Libyassakin kai tapahtui jotakin mullistavaa tänä vuonna. Pitäisi kai käydä lukemassa vähän Wikipediaa, sillä mulla on varsin tyhmä olo. Ei sillä, että sitä täällä kukaan huomaisi, sillä Aussilan uutisissa pyörivät sellaiset maailmaa puhuttaneet lööpit kuten "Naapuri rakensi ruman aidan Uudessa Etelä-Walesissa", "Lapsi pissi uima-altaaseen läntisessä Melbournessa" ja "Poikkeuksellisesti iltapäivällä mahdollisesti läntti sinistä taivasta Itä-Tasmaniassa". 

Entäs edellisten lööppien ohella ne uutiset, joita ilmankin olisin pärjännyt? Kriketti ja Liz Hurley. Puolet meidän matkasta meni keskustellessa paikallisten krikettifanaatikkojen kanssa mahdollisesta maailmanmestaruudesta. Grant iloitsi aluksi siitä, että hänellä oli yhteinen puheenaihe srilankalaisten ja intialaisten kanssa. Me käytiin monet keskustelut siitä, kuka on maailman paras syöttäjä tai lyöjä. Kaikki rakastivat ausseja! Siinä vaiheessa, kun Intian krikettikuume oli kovimmillaan, Grant tekeytyi suomalaiseksi, jottei joutuisi tunteja kestäneihin krikettikeskusteluihin. Varsinkin sen jälkeen, kun ennakkosuosikki Australia meni häviämään Intialle. Siinä vaiheessa, kun mä aloin olemaan kurkkuani myöten täynnä Intiaa ja intialaisia, mä aloin nimetä pakistanilaisia kriketinpelaajia, kun multa kysyttiin suosikkipelaajaa. Keskustelut loppuivat yleensä kuin seinään. Kih kih! Pelottavaa tässä on se, että mä osaan nimetä pakistanilaisia kriketinpelaajia. Eihän mun pitäis. Osaatkos muka itse? 

Sitten on se Liz Hurley. Neito meni heittämään intialaisen aviomiehensä mäkeen ja lähti Australian kaikkien aikojen parhaimman kriketinpelaajan kelkkaan. Nämäkin ovat asioita, joista mun ei tarvitsisi tietää mitään. Juttu on vaan niin, että lehdessä kuin lehdessä on kuvia Liz Hurleysta. Liz Hurley edestä, Liz Hurley takaa. Liz Hurley seisoo, Liz Hurley makaa. Joo, kiitos kustantajat. Mites olis vaikka se Arabian kevät? Ehkä mä sitten ensi vuonna koetan olla taas ajan tasalla ja älykäs.

Kiitos ja kuulemiin 2011. Hyvää uutta vuotta 2012!

Eteläistä joulua!

Joulu on myös aika, jolloin nolataan lapset. Oikein

Australian joulu on hyvinkin erilainen kuin meidän joulu Suomessa. Ensinnäkin joulu on täällä vääränä vuodenaikana, keskellä kesää. Mikä merkitsee sitä, että täällä lasketaan joululiikenteen ruumiita - vähän niin kuin me juhannuksena. Toiseksi joulua juhlitaan täällä vääränä päivänä, joulupäivänä. Kolmanneksi joulua juhlitaan väärään kellonaikaan, aamulla ja lounaalla. Neljänneksi pukki ei käy täällä henkilökohtaisesti tuomassa lahjoja, vaan ne ilmestyvät yön aikana kuusen alle. Loput lahjat annetaan henkilökohtaisesti omalla nimella. Mä en tainnut saada yhtään lahjaa pukilta tänä vuonna, sillä paketit ojensi mulle lahjan antaja, ja nimitarrassa tai -kortissa luki antajan nimi, jos jäi epäselväksi. Väärin.

Meidän joulu alkoi kyllä aattoiltana, vaikka joulua juhlitaan varsinaisesti vasta seuraavana päivänä. Koko aatto meni leipoessa suomalaisia herkkuja. Tuli vääntästyä pipareita, joulutorttuja ja rosollia. Pipareista muodostui lopulta juna, torttujen suolainen voitaikinakin muuntautui hyväksyttävään muotoon, kun sen dippasi raakasokeriin, ja rosolli onnistui ihan hyvin täkäläisilläkin raaka-aineilla. Mä varoittelin kyllä ruokailijoita, että kyllä, sen kanssa syödään kermavaahtoa. Hyvin se kuitenkin upposi. Jätin kyllä sillit ja anjovikset suosiolla pois. Aattona oli kyllä leipomisen ja pilkkomisen ohella muitakin askareita. Tietysti tärkeimpänä toimena oli jättää pukille välipala kuusen alle. Me laitettiin yksi mun vääntämistä tortuista ja appelsiinimehua oksien alle. Poroja ei tietenkään sovi unohtaa, joten takapihalle jätettiin porkkanoita ja vettä. Kummatkin katosivat yön aikana. Mahtoi pukilla ja poroilla olla nälkä. Aamulla ei näkynyt murustakaan. Paitsi pukki oli mennyt jättämään lumiset saappaan jäljet lattialle. Ja niin kun me oltiin siivottu ja imuroitu koko päivä!

Aamulla sitten revittiin pukin tuomat lahjat auki. Keilattiin vähän pitkin käytävää uudella keilasetillä ja ihmeteltiin muita leluja. Sitten hypättiin huristimiin ja ajettiin Grantin vanhempien luokse, jossa meitä jo odottelivatkin notkuvat pöydät. Lounasta odotellessa me närpittiin välipalapöydästä sipsejä, suklaata, pähkinöitä, keksejä, juustoja, mansikoita, kirsikoita ja viinirypäleitä. Itse joululounaalla syötiin kinkkua ja kalkkunaa. Kuulostaa kovin kotoisalta. Lisäksi noutopöydässä lepäsi myös lammasta. Lihan kavereina meille tarjoiltiin höyrytettyjä herneitä, maissia ja porkkanaa, paahdettuja perunoita sekä kurpitsaa ja tiestysti peruna- ja pastasalaattia. Ruoka oli oikein makoisaa, tulihan siitä vedettyä pienet överitkin. Ruoka on kuitenkin melko pitkälle samanlaista sapuskaa, mitä syödään muulloinkin. Meikäläisiä jouluherkkujahan ei kyllä syödä muuta kuin jouluaattona ja rääppeitä sitten noin viikon verran joulun jälkeen. 

Jouluaterian kohokohta lienevät crackersit. Cracker on karkin muotoon väännetty pahvipötkylä, jonka sisällä on pieni lelu, joko aforismi tai vitsi ja paperikruunu. Lelut ja vitsit pongahtavat pienen räjähdyksen kera esille, kun vierustoverin kanssa vedetään pahviputken päitä eri suuntaan. Sitten tönötetään pöydässä paperikruunut päässä ja hörähdellään vitseille, jotka eivät oikeasti naurata ketään. Tämä ei ole nyt mun pessimismiä tai kyynisyyttä, vaan vitsien kuuluukin olla mahdollisimman huonoja. Kas tässä:

Q: What do Santa's reindeer put on a Christmas tree?

A: Horn-aments.

Q: Why does a hummingbird hum?

A: Because it can't remember the words.

Q: What clothing does a house wear?

A: Address.

Q: Why can't you play cards in the jungle?

A: There are too many cheetahs.

Q: What animal talks the most?

A: A yak.

Q: How would you fire Santa?

A: Give him the sack.

Q: Why did the elf take his computer to the hospital?

A: Because Santa said it had a virus.

No, naurattiko muka? Vähemmän nauratti vielä naapureiden valoshow. Joulu ei ole missään mielessä hiljentymisen juhla Australiassa. Naapuruston talot kilpailevat jouluvaloilla ja -krääsällä. Kaupungin paikallislehti listaa parhaimmat show't kartalle, ja joulun lähestyessä suosituimpien talojen eteen muodostuu oikein liikenneruuhkaa. Omaa suosikkiaan saa sitten äänestää netissä, ja tuomaritkin valitsevat omansa. Voittajalla oli tänä vuonna lumikone. Siitä on paha laittaa enää paremmaksi.

Nämä valot vinkuivat joululauluja.

Tämä naapuri oli erehtynyt luulemaan, että Jeesus ja joulu liittyvät jotenkin toisiinsa.

Mutta palataan vielä joulupöperöön hetkeksi. Sehän se joulun tärkein tekijä on. Jälkkärit ovatkin sitten eri asia kuin varsin tavalliselta vaikuttava jouluruoka. Näitä jälkkäreitä syödään vain jouluna, ja siihen on varsin hyvä syy. Kaikkien suosikki, christmas pudding, on rotanmyrkkyä. Musta on vähintäänkin epäilyttävää, että jälkkäriä haudutetaan vanhassa tyynyliinassa muutama kuukausi, sitten sitä keitetään puolisen tuntia kyseisessä tyynyliinassa, sitten se mätkäistään lautaselle ja SYTYTETÄÄN TULEEN! Maistuisko? No, ei maistu. PRKLE. Kauheata kuraa. Mä muistan, kun ensimmäisen kerran jouduin maistamaan christmas puddingia vuoden 2004 jouluna. Olin mennyt myöntämään muille, että en ole ikinä ennen sitä syönyt. Siinä sitten lykkäsin lusikallisen suuhun kaikkien muiden töllöttäessä odottava ilme kasvoillaan. Itku meinasi tulla. Mä en ole eläessäni mitään niin kauheaa syönyt. Kuten sanoin, kauheata kuraa. Siinä sitten piti vedellä koko syvä lautasellinen elefantin paskaa naamariin ja hymyillä päälle. Mä en ole mitenkään nirppanokkainen ruoan suhteen, ja mulle maistuukin pääsääntöisesti pöperö kuin pöperö. Olenhan mä oppinut syömään Vegemiteäkin. Tuolloin mä kuitenkin vannoin, että en enää ikinä koske tähän joulujälkkäriin. Mutta eihän nämä mua uskoneet. Piti taas vääntää nokare infernaalista jouluvanukasta. Ykä meinasi tulla. Oikeasti. Piti käydä vähän kakomassa vessassa. Mä luulen, että pitää ottaa perinteeksi käydä aina reissussa jossain joulun aikoihin, jos täällä ollaan vielä ensi vuonnakin. Ja mitä tässä jouluvanukkaassa sitten on? Ruskeita möykkyjä, mitkä luultavasti ovat joskus olleet rusinoita ja muita kuivattuja hedelmiä. En tiedä, ei kiinnosta, ei enää ikinä.

Vaihe 1: Muovit veke.

Vaihe 2: Älä heitä pois. Sen kuuluukin näyttää tältä.

Vaihe 3: Keitä puoli tuntia.

Vaihe 4: Ota kattilasta. Poista tyynyliina. Toista Vaihe 2.

Vaihe 5: Tarjoile kermavaahdon ja custardin kera. Syö, jos uskallat.

Muut jälkkärit olivat kyllä todella hyviä. Mun ehdoton suosikki on Grantin siskon tekemä chocolate ripple cake, mikä on harvinaisen helppoa tehdä ja harvinaisen hyvää. Resepti kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: Lätkäise paketillinen suklaakeksejä tarjoilualustalle jonoon ja liimaa ne toisiinsa kiinni kermavaahdolla. Lääpi kermavaahtoa vielä keksipötkylän ympärille ja laita jääkaappiin muhimaan yön yli. Koristele aamulla mielen mukaan. Nam nam. Suklaakeksit pehmenevät yön aikana suussa sulavaksi muussiksi kermavaahdon avituksella, ja päälle murennettu minttusuklaa antaa pitkolle jouluisen säväyksen. Mä söin varmaan puoli pitkoa itsekseni. Grantin ehdoton suosikki on taas mummon tekemä trifle, jota me ollaan yritetty tehdä Suomessakin muutamana jouluna mutta heikoin tuloksin. Triffle on periaatteessa muutama kerros erilaisia hyytelöitä kostean ja viinanhuuruisen kakkupohjan päällä. Päällimmäinen kerros on paksua custardia, jota voisi meikäläisin termein kutsua vaniljattomaksi vaniljakastikkeeksi. Maistuu kyllä mullekin.

Mun suosikki.

Grantin suosikki. Hyvä jos muut ehtivät maistamaan.

Muut joulun perinteet ovat melkein yhtä epämiellyttäviä kuin christmas pudding, sillä sapuskan jälkeen koko konkkaronkka menee takapihalle pelaamaan krikettiä. Onneksi tänä jouluna ukkosti aikamoisesti, joten me vältyttiin kaikenmoiselta urheilulta. Mä menin kuitenkin varmuuden vuoksi sellaisille kevyille neljän tunnin nokosille. Mä luulen, että mulla oli jonkinmoinen ruokamyrkytys siitä puddingista. Seuraavana päivänä alkoi kuitenkin sellainen helvetti, jolta ei voinut millään välttyä. Krikettiä seuraavat seitsemän vuotta putkeen. Mä en ymmärrä. Maailman tylsin ja typerin urheilulaji, ja sillä sitten pilataan joulu. Teille krikettiä tuntemattomille pikainen selitys: Kriketti (ei kroketti) on urheilulaji, jossa yksi peli voi kestää viisi päivää ja päättyä tasapeliin. Peli keskeytetään aina muutaman kerran päivässä, jotta pelaajat voivat vetäytyä kentän laidalle juomaan teetä ja syömään skonsseja. Mä olen käynyt katsomassa yhden pelin, jonka aikana kentälle laskeutui lokkiparvi, mikä ei haitannut pelin kulkua. EI HAITANNUT PELIN KULKUA! Näin viihdyttävä ja nopeatempoinen laji on kyseessä. Grant on yrittänyt puolustella mulle krikettiä selittämällä, että kriketin kauneus on siinä, että peliä mennään katsomaan kaveriporukalla ja kaljakori kainalossa. Toisin sanoen, peliä ei voi katsoa selvin päin. Enuff said.

Kriketistä ja helvetillisistä jälkkäristä huolimatta jouluna oli oikein kivaa. Pukki oli reilulla päällä, ja joulun suurin suosikki olivat Suomesta lähetetyt käsin kudotut villasukat. Lisäksi napa meinasi rusahtaa vastapäiseen seinään, kun tuli syötyä niin paljon.  Ruoasta riitti vielä useisiin rääppiäisiinkin, ja me mentiin oikein mielellämme jatkamaan syömistä. Jouluna tuli treffattua tuttuja myös netitse. Jouluaamuna me suhaistiin aamuvarhain Grantin vanhempien luokse ja soitettiin videopuhelu Suomeen. Jutskailtiin kummitytönkin kanssa, joka osasi kertoa, että heillä oli vieraillut apinapukki (meidän ukko heittää aattona niskaan mutsin turkin ja jakaa lahjat). Lisäksi kummityttö epäili, että ostoskeskuksessa lapsia viihdyttänyt pukki ei ollut oikea joulupukki, sillä näytti kuulemma siltä, että siellä pukin sisällä olikin oikea ihminen. Terävä likka. Tapaninpäivänä tuli juoruiltua myös parhaiden kamujen kanssa, jotka pelkäsivät katon lähtevän pään päältä kauheassa tuulessa. Meidän mutsin ja ukkonkin takapihalta oli kaatunut puu, mutta onneksi hyvään suuntaan, sillä talo säilyi ehjänä ja naapuri sai kaatuneesta männystä saunapuut. Täälläkin oli kummallisia ilmoja. Pohjois-Aussilan perinteinen joulusyklooni oli tänä vuonna pieni pettymys. Se uhosi enemmän kuin tuhosi. Melbournessa taas satoi mandariinin kokoisia rakeita. Kuka olisikaan osannut arvata, että se valkoinen joulu olikin tällä kertaa eteläisellä pallonpuoliskolla.

Höperöä pöperöä 3: Meat Pie

Välipalojen kuningas, josta pitävät niin härskit rekkakuskit kuin siveät mummutkin. Kaikki vauvasta vaariin - epäilenpä, että jopa kasvissyöjätkin - tykkäävät lihapiirakasta. Mun kokemukseni mukaan tämä on se ruoka, jonka australialaiset mieltävät kansallisruoakseen tai vähentäänkin nimeävät perinteisimmäksi purtavakseen. Lihis mielletään erityisesti aussifutisruoaksi, sillä piirakoita on tapana vetää naamariin niin, että napa rutisee, varsinkin jalkapallokatsomoissa. Suosittu lihismerkki Four'N'Twenty tuuttaa 50 000 piirakkaa ulos uunista yhdessä tunnissa. Ja se on vain yksi firma. Keskimäärin aussit syövät 12 piirakkaa vuodessa, mikä tuntuu kovin vähältä, kun otetaan  huomioon lihispaikkojen määrä. Tosin on meilläkin snägäreitä joka kulmassa, mutta en mä ainakaan muista, koska olen viimeeksi syönyt makkaraperunoita.

Aussien lihis on melko kaukana meikäläisistä piirakoista,  ja se lähin sukulainen löytyy jälleen Brittein saarilta, uskoisin. Jotenkin edes aussilihiksen kutsuminen lihapiirakaksi tuntuu väärältä, joten aion taas puhua Andy McCoyta ja kutsua sitä meat pieksi. Meat piesta löytyy jos jonkinmoista variaatiota. Se tutuin ja yleisin versio taitaa olla huoltoasemien pikku piirakka, joka odottaa nälkäistä herkkusuuta kassalla sijaitsevassa lämpökaapissa, jossa se hengailee makkaroiden, hodareiden ja muiden verisuonien tukkijoiden seurassa. Peruspiirakasta saa maksaa yleensä noin 3 dollaria, mikä tekee yhteensä 2,4 euromarkkaa. Kallista herkuttelu ei ole varsinkaan, jos hinta suhteutetaan kalorimäärään (401 kaloria per piiras). Meat pien kyytikaveriksi monet nappaavat vielä tölkillisen maustettua maitoa.

Meat pieta löytyy myös leipomoista, joissa piirakan tekoon on laitettu asteen verran enemmän lämpöä ja rakkautta. Monet leipomot mainostavatkin olevansa kaikenlaista piirakkakisojen voittajia. Meat piet arvostellaan nimettöminä, jotta hyvänä tiedetyn leipomon tuotteet eivät saisi etulyöntiasemaa. Kisan voitto tuo mukanaan arvostetun tittelin, josta arvatenkin seuraa hieman enemmän killinkiä kirstun pohjalle. Meat pie on nimittäin se tuote, joka vetää ihmisiä leipomoihin. Kaikki muut hyllyillä notkuvat leipomustuotteet ovat ikään kuin toisarvoisia ja tarttuvat mukaan heräteostoksina. Ei ole mitenkään tavatonta, että ihmiset matkustavat satojen kilometrien päähän maistelemaan uuden voittajan piirakoita. Kaikilla tuntuu olevan myös suosikkileipomo, josta saa ne parhaat piirakat. Eräs nimeltä mainitsematon (Grant) saattaa tehdä moottoritiellä U-käännoksen, jos on nähnyt toisella puolen tietä myymälän, josta saa Mrs Mac'sin piirakoita.

Piirakkaa on toki väännetty myös ravintolakuntoon, ja se on myös kova pubien ruokalistojen suosikki. Ravintolan meat pie on yleensä huomattavasti isompi kuin huoltoasemien ja leipomojen noin kämmenen kokoiset piirakat. Lisäksi sen kaverina tulevat yleensä ranskalaiset tai, jos olet tilannut niin kutsutun pie floater -aterian, piirakka tarjoillaan hernekeitossa perunamuussin kanssa. Ei ku ihan oikeasti. Eihän tällasta kukaan voisi päästään keksia. Kotona tehdyt piirakat ovat vielä isompia kuin ravintoloiden. Yhdestä piirakasta syö sitten koko perhe.

Pie floater - piirakkakelluja

Perus- meat pieta voisi kuvailla voitaikinalaatikoksi tai -pyöryläksi, jonka sisällä on meikäläistä jauhelihakastiketta muistuttavaa soosia. Meat piesta on toki variaatioita sekä muodon että sisällön suhteen. Piirakanpurijat jakautuvat suunnilleen kahtia: joko pidät laatikoista tai sitten pyörylöistä. Laatikoita on huomattavasti helpompi syödä, eivätkä ne tuppaa valahtamaan housuille tai valumaan ranteille. Pyöreät piirakat ovat taas hieman syvempiä, mikä merkitsee sitä, että itse lihaa on niissä enemmän. Toisaalta ruoansulatuskanavaan päätyvän lihan määrä on varmaankin vakio, sillä vaikka pyöreissä piirakoissa onkin enemmän lihaa ja soosia, se tuppaa usein lätsähtämään maahan tai tarjoilualustana toimivan paperipussin pohjalle. Mä olen laatikkopiirakoitsija.

Pyörylä

Laatikko

Sisältö voikin olla sitten melkein mitä tahansa (paitsi sinihomejuusto-pekoni-möhnää, joka mun mielestä olisi luonnollinen osa piirakkarepertoaaria, mutta paikallisten mielestä on vähintäänkin kyseenalainen yhdistelmä). Cottage pien kantena ei olekaan taikinaa vaan perunamuussia. Peruspiirakkaa saa esimerkiksi sipulin, barbeque-kastikkeen ja juuston kera. Liha voi olla täysin tunnistamattomaksi jauhettua tai isoja pihviklönttejä. Kasvisversiotakin on luonnollisesti saatavilla, mutta myös sen nimi on meat pie. Joulun alla piirakkaa saa myös makeana. Sisuskaluissa on kuivattuja ja säilöttyjä hedelmiä, ja töhnä on aivan yökkö imelää. Mun suosikkini on sieni-pekoni-juusto-piirakka. Ilman ketsuppia. Old school -piirakkafanit tursottavat voitaikinalaatikkonsa päälle nimittäin ketsuppia, jota auta armias älä vahingossakaan mene koskaan kutsumaan ketsupiksi! Se on tomato sauce. Ei ikinä missään nimessä ketchup. Mun suussa ne maistuvat tismalleen samalle, mutta jos erehdyt pyytämään tarjoilijalta ketsuppia, hän todennäköisesti räkäisee annokseesi.

 

Vissi ero.

Meat pien nimi ja sisällys eivät oikein täsmää. Vähän kuin meikäläisen makkaran sisällysluettelokin piirakkojen sisältö antaa ymmärtää, että kyseessä on enemmänkin konditoria- kuin lihatuote. Pakastealtaiden piirakat eivät yletä 25 %:n lihavaatimuksiin. Lisäksi tutkimuksessa todettiin, että piirakoiden rasvapitoisuus venyi 15 grammasta 35 grammaan. Ups. Viranomaiset ovat antaneet luvan käyttää piirakoiden sisuskaluina nautaa, puhvelia, kamelia (!!!), peuraa, vuohta, jänistä, sikaa, lintuelukoita ja lammasta. Myös kengurua saa laittaa sekaan, jos siltä tuntuu. Kaiken voi listata aineksiin lihaksi. Lihaksi luetaan myös kärsät, korvat, kielet, jänteet ja verisuonet. Eiväthän aussit turhaan kutsu piirakoita lempinimellä dead horse with sauce.  Aivan sama, hyvälle se silti maistuu. 

No, mitenkäs piirakoita sitten tehdään kotikonstein? Näin: 

Ainekset

1 rkl olliviöljyä

1 iso sipuli hienonnettuna

500 g naudanlihaa

1 rkl maissijauhoa

¾ kuppia lihalientä

¾ kuppia tomaattikastiketta

2 rkl Worcestershire-kastiketta

1 rkl grillikastiketta

1 tl Vegemiteä (ilmankin pärjää)

4 arkkia voitakinaa (aussit käyttävät jotain muuta taikinaa, mutta näillä mennään)

1 muna

Valmistus

1. Kuumenna öljy kattilassa keskilämmöllä. Lisää sipuli. Kypsennä kolmisen minuuttia tai kunnes sipuli on pehmeää.

2. Lisää liha. Kypsennä sekoittaen nelisen minsaa tai kunnes liha on ruskeaa. Kyllä te tiedätte.

3. Sekoita ensin maissijauho ja ruokalusikallinen lihalientä tahnaksi. Lisää sitten loput lihaliemestä.

4. Lisää lihaliemi, kastikkeet ja Vegemite lihan ja sipulin joukkoon. Kiehauta. Vähennä lämpöä ja hauduttele kahdeksan minuuttia tai kunnes kastike on paksua. Anna jäähtyä.

5. Kuumenna uuni 220 asteeseen. Aseta uuninpelti uuniin lämpenemään. Rasvaa neljä piirakkakippoa.

6. Leikkaa taikinasta neljä pyörylää ja vuoraa niilla rasvatut piirakkakipot. Mätkäise lihakastike kippoon taikinan päälle.

7. Leikkaa lopputaikinasta neljä kantta. Valele vedellä taikinan reunat ja paina kansi kastikkeen päälle kippoihin. Taputtele reunat tiiviisti yhteen. Sivele kananmunalla ja mauta.

8. Laita piirakkakipot kuumenneelle uuninpannulle. Paista 20-25 minuuttia tai kunnes piirakan väri muuttuu kultaiseksi. Tarjoile.

Oma koti kullan kallis

Oma koti kullan kallis. Tai siipan siskon koti sika halpa!

Kahdeksan kuukauden reppureissaamisen jälkeen tuntui aika makoisalta läjähtää sohvalle eika liikahtaa laisinkaan. Ensimmäinen sohva, jolle mä läjähdin oli Grantin vanhempien luona, jossa me majailtiin pari viikkoa. Meilla oli toki oma huone käytössä, mutta tila oli sikäli rajallinen, että me käytännöllisesti katsoen elettiin yhä rinkoista. Tavarat lojui lattialla, eika millään ollut paikkaa missään. Tavaroita ei löytänyt mistään, ja yöllä, jos yritti hiippailla muita herättämättä vessaan, taatusti tuli astuttua vyönsoljen tai jonkun muun melko kivuliaan vehkeen paalle.

Grantin sisko tarjosi meille makuuhuonetta vuokraamastaan omakotitalosta. Se kuulosti kivalle. Olipahan oma huone, oma tila, oma sanky ja omaa aikaa. Me järkkäiltiin lainahuonekaluja tutuilta ja tuntemattomilta, ja muutettiin siipan vanhempien nurkista siipan siskon nurkkiin. Ei Grantin vanhempien luona asumisessa mitään vikaa ollut, mutta sisko on samaa ikäluokkaa kuin me, ja nyt, kun me maksetaan puolet talon vuokrastakin (88 euroa viikossa), ei enää tarvitse pyytää lupaa jääkaapilla käymiseen tai kanavan vaihtamiseen. Ei sillä, että sitä olisi Grantin vanhempien luonakaan välttämättä tarvinnut pyytää, mutta mulla oli vain sellainen olo, että ei ole omassa kodissaan, vaikka miten mulle toitotettiin, että ole kuin kotonasi. Nyt kehtaa vihdoin pieraistakin sohvalla.

Meidän ikkuna

Ja toiseen suuntaan

Me asutaan nykyaan aivan Ballaratin keskustassa. Se ei tosin merkkaa paljoakaan tässä kaupungissa, silla edelleen me tarvitaan autoa pelkästään kaupassa käymiseenkin. Vaikka vaatekaupat on kävelyetäisyydella ja pubit sekä baarit konttausetäisyydellä (jos tarvetta konttaamiseen esiintyy), ruokakauppa on kaukana. Tai ainakin kauempana kuin mitä se Vakkella oli. Eli ei ihan 20 sekunnin kävelymatkan päässä.

Muutenkin Australia rullaa pitkälti motorisoiduilla pyörillä. Vaikka sää on polkupyöräilyyn suotuisampi kuin Suomessa, pidetään sitä vähän hullujen ja viherpiipertäjien hommana. Polkupyörissä ei ole lukkoja, sillä niillä on tarkoitus ajaa kuntoilumielessä ja sitten ne menevät takaisin autotalliin. Siis pyörällä kaupungille asioille sukkuloiminen ei tule kyseeseen. Polkupyörissä ei ole myöskään tarakoita tai koreja, joihin voisi heittaa vähintäänkin käsilaukun ellei sitten ostoksiakin. Missään ei myöskään ole pyöräteitä. Australian viranomaiset ovat asettaneet pyöräilykypäräpakon, jota myös valvotaan. Onhan lailla tietysti omat hyvät puolensa, mutta mulla on väkisinkin sellainen olo, etta tässä nyt Isoveli paapoo. Kyynisempi Saara saattaisi jopa väittää, että asettamalla moisen lain viranomaiset ovat päässeet halvemmalla, silla kun turvallisuus "taataan" näin helpoin keinoin, ei varoja tarvitse sijoittaa esimerkiksi pyöräteiden ja turvallisten ajoväylien rakentamiseen. 

Pyörän arkikäyttö on niin harvinaista, etta ihmiset toljottaa, kun fillaroin ympäri kaupunkia normaalivaatteissa - en siis pyöräilyshortseissa. Grantin ystävätkin nauroivat, etta onko se jäänyt kiinni rattijuoppoudesta, kun meni parin korttelin päähän pippaloihin fillarilla. Eiväthän polkupyörällä aja muut kuin ne hullut ja viherpiipertäjät ja ilmeisesti myös kärynneet rattijuopot. Mullekin irvailtiin, kun menin kuntosalin spinning-tunnille polkupyörällä. "Miten sä jaksat?" Ööö, mä tulin kuntosalille ajamaan polkupyörää hirveillä vastuksilla ja kauheeseen tahtiin tunnin ajan. Mun matka kuntosalille fillarilla kestää viisi minuuttia. Enköhän me kestä. Kiitos kuitenkin.

Mutta se oma koti. Siinä on kolme makuuhuonetta, olkkari, keittiö ja pieni takapiha. Lisäksi meilla on pikkuruinen pesutupa takapihan kyljessä, mikä on pientä luksusta, sillä varsinkin pohjoisemmassa ihmiset pitävät pesukoneitaan takapihalla. Vähintäänkin outoa. Ne kolme makuuhuonetta me jaettiin tasan mun ja siipan, siipan siskon ja siipan siskon muksun kesken. Yksi kullekin. Lisäksi meitä on vielä yksi kissa, joka jäi meidän muutettua taloon valitettavasti ilman makuuhuonetta. Katti pitää itseään selvästi naapuruston kovimpana kollina, silla se tulee iltaisin aina kotiin uusien naarmujen ja arpien kera. Tytöt tykkäävät.

  

Ballaratissa on paljon hyvän näköisiä taloja. Talot ovat ylisöpöjä mökkejä, joissa on upeat takorautaiset pitsikoristeet. Mökkejä asuivat ennen muinoin alueen kullankaivajat ja suurmiehet. Nykyään taloissa asuvat niin lapsiperheet kuin opiskelijatkin kimppakämppäkavereineen. Useat historiallisen keskustan omakotitaloista on suojattu lain ja säännöksin, mikä merkitsee sitä, että kaikki renoveeraaminen maalaamisesta lisärakennuksiin pitää hyväksyttää viranomaisilla. Talot tuppaavat olemaan vähän vanhanaikaisia - ikkunoista viuhuu tuuli ja eristyksestä kukaan ei ole kuullutkaan mitaan. Tosin myös upouusien talojen ikkunoista viuhuu tuuli ja kukaan ei vieläkään tunnu eristävän mitään. Täällä me sitten istutaan iltasella toppatakit päällä olohuoneessa katsomassa telkkaria. Öisin meidät pitää lämpiminä pyhä henki ja sähköviltti. Sana lämmitys viittaa melko kookkaisiin kaasulämmittimiin ja kokolattiamattoon. Mulla ei ole ikinä ollut niin kylmä kuin mitä mulla on ollut täällä.

Mun nemesis

Australialaisten kotien muita kuriositeetteja ovat kaasuliedet sekä erilliset kylma- ja kuumavesikraanat, keittiön yksi lavuaari ja selkeä kuivatuskaappien puute, jotka tekevät tiskaamisesta riemun. Toisaalta kukaan ei täällä huuhtele astioita, joten ei kai sitä toista lavuaaria olisikaan mihinkään tarvittu. Astiat laitetaan kuivumaan muovitelineisiin lavuaarin viereen saippuoineen kaikkineen. Erilliset kylmä- ja kuumavesikraanat eivät tietysti vaadi kauheasti älyä, mutta on se vaan pirun hankala saada vesi mukavan tuntuiseksi. Lisäksi kraanan nokka tuppaa olemaan melko lyhyt, mikä meinaa sitä, että kasvot on melko mahdotonta pesaista nopeasti, sillä kädet eivät mahdu kraanan alle. Sitten sitä lasketaan vesi ensin lavuaariin, mittaillaan ja arvotaan, onko lämmintä, pestään naama ja vedetään tulppa. Äh, melkein helpompi mennä nukkumaan meikit naamalla. Onhan tämä kuitenkin melko turhaa marinaa. Tuleepahan kuitenkin lämmintä ja juomakelpoista vettä suoraan seinästä. Kai kyse on vain siitä, mihin on tottunut.

Se, missä aussit vievät meitä aivan kuusi-nolla, on tila. Täällä on lääniä. Suurkaupunkien keskustojen ulkopuolella lähes kukaan ei asu asunnoissa. Jopa opiskelijat asuvat omakotitaloissa. Perheiden kodit ovat suurempia kuin Suomessa ja pihatkin ovat mukavan kokoisia. Harvassa kodissa on kahta kerrosta, sillä tilaa on rakentaa maantasallakin. Lisäksi rappusia on hieman hankala ajaa autolla. Meikäläistä punaista tupaa ja perunamaata vastaava unelma on heikäläisten puolieekkeriä maata ja talo. Siipan vanhemmat sanovat, etta nykyään vaikuttaa siltä, että ihmiset haluavat maan sijaan puolieekkeriä taloa. Australiaa on vaivannut pitkään paha kuivuus, minkä seurauksena vettä pyritään säästämään kaikin mahdollisin tavoin. Nurmikoita ei saa kastella, mikä taas merkitsee sitä, että vehreän pihan sijaan takapiha on rutikuivaa savannia. Ymmärrän kyllä, että monet satsaavat sitten tuonkin tilan olohuoneen jatkoksi eivätkä lämpene lemmikkikiville. Pihan kastelemisen lisäksi auton peseminen ja uima-altaan täyttäminen on ollut pitkään kiellettyä. Viranomaisille naapurinsa vasikoineet ovat saaneet rahapalkkioita, joten sääntöjä on järkevä noudattaa. Ehkä mäkin voisin ryhtyä ammattikyyläksi.

Mä viljelen näitä salaa mun naapureilta. Shh!

PS. Huomasitkos, että mulla on ääkköset!

Scando-licious!

Yritettiin juhlistaa itsenaisyyspaivaa mahdollisimman perinteisesti, mutta jotenkin siita vaantyi kuitenkin kovin skandinaavinen kokemus, mika sinansa onkin varmaan ihan sopivaa, silla suurin osa mun tapaamistani ihmisista ei osaa mieltaa Suomea itsenaiseksi kokonaisuudeksi. Mun pankin seta kyseli, millaiset ilmat Norjassa ovat, ja Grantin vanhemmatkin puhelevat edelleen Ruotsista (jopa kaksi kertaa kaytyaan Suomessa), vaikka heidan autonsa takalassissa edustaa Suomen lippu. Vaarin pain. Hyva yritys. Toisaalta eipa mulle kylla ole vaitetty sitten Turkissa piipahtamisen, ettei Suomi ole mikaan maa vaan klassinen kappale. Paikallisen Kelan tati yritti kylla taas vaittaa mulle, etta olen syntynyt Malesiassa, ja Aasian-reissulla mua pidettiin paasaantoisesti filipiinilaisena.

Me suunnattiin viikonlopuksi Melbourneen kaverin grillikemuihin. Viikonloppu Isossa Kaupungissa ei oikeastaan olisi voinut tulla parempaan saumaan, silla Melbournen Ruotsalainen kirkko jarjesti perinteiset Skandinaaviset joulumarkkinansa (isot kirjaimet ovat oikein - alkaa molytko). Sinansa mua ei kauheasti kiinnostanut etelaisen pallonpuoliskon luterilainen kirkko, silla ei se kauheasti kiinnosta pohjoisella pallonpuoliskollakaan, mutta paikalle mut houkutteli lupaus perinteisista jouluherkuista. Eivatka hurrit tuottaneet pettymysta. Kaiken perinteisen matkamuistokraasan, puukkojen, leukkujen ja porontaljojen lisaksi kojuista sai mulle maistuvia herkkuja.

Heja Pohjoismaat!

Melkein Suomi.

En viitsinyt maksaa kymmenta euroa silli-muna-voikkarista, vaan ma satsasin perinteiseen suodatinkahviin ja korvapuustiin, vaikka leivat nayttivatkin oikein hyvilta. Lasimestarin sillia ja maustesillia saa taaltakin hyvin varustelluista marketeista. Salmiakistakaan ei ole kauhea pula, silla Ballaratin sunnuntaimarkkinoilla vierailee saannollisesti eras karkkikaupan pitaja, joka osaa arvostaa harvinaisia herkkujakin. Salmiakkia saa sielta kilon paketeissa muutamalla dollarilla. Sedalla on vaikka mita - noitapilleja, liitulakuja, ufoja, merkkareita, jne. - nimella Dutch double salted liquorice, hollantilainen kaksoissuolattu lakritsi. What's in a name? That which we call a rose, by any other word would smell as sweet. Ainoa, mita en ole Ballaratin markkinoilta loytanyt, on Turkin pippuri -pussi. Joten hurrien joulubasaarista mukaan lahti yksi sellainen. Lisaksi tuli torsattya Geisha-levyyn ja Marianne-karkkeihin. Geisha vetastiin naamaan saman tein.

"What do you mean you ate the Geisha while I was queuing for the pulla?"

Viikonlopun toinen suuri loyto on lonkeron korvike. Ma en ole oppinut pitamaan bissesta. Eika yrittamisen puutteesta mua voida kylla syyttaa. Ma olen maistellut Aussilassa tarjolla olevia siidereita, ja ovathan ne toki ihan kelpo kamaa, mutta ne ovat viela vahan erikoisuuden tavoittelijoiden suosiossa ja siksi kovin tyyriita. Ensimmaisen kerran kun kavin Aussilassa, taalla ei ollut tarjolla siidereita juuri lainkaan, joten suuntaus on toki lupaava. Nyt on jo sentaan muutama firma ja maku, joiden valilla valita, mutta lonkeroita ei ole nakynyt. Kunnes viereisesta viinakaupasta loytyi UDL Gin and Bitter Lemon. UDL on taalla vahan sellaisessa maineessa, etta sita juovat vain pissikset ja kotiaidit. Ehka ma sitten olen pissis. Onhan mulla jo Adidaksen verkkatakkikin. Mutta pirun hyvalta se vaan maistui. Ma jotenkin luulin jopa kuulleeni enkelikuoron laulua jossain kaukaisuudessa, kun avasin tolkin ja maistoin ilolienta ensimmaisen kerran.

Mun skandinaavinen viikonloppu huipentui Ikeassa kayntiin. Jotenkin sain itseni velmuiltua sinne, vaikka siippa oli uhkaillut, etta ei vie mua edes nakoetaisyydelle puljusta. Me ollaan muutettu Grantin siskon, Sharonin, ja hanen poikansa, Aronin, luo pieneen perakammariin muutama viikko takaperin, ja ma kaipailin jotakin tuttua sisustuskamaa ymparilleni. Jotenkaan ma en jaksa innostua australialaisten sisustusliikkeiden pikkusiveasta English Garden -teemasta tai vahan eksklusiivisempien putiikkien puhkikuluneista Aasia-harpakkeista. Simppelia ja skandinaavista, kiitos. Mutta tallakin kertaa mua houkutteli Ikeaan enemmankin se ruokapuoli. 

Ikea-ateria. Kokoa itse.

Poikien mahoja kurni, ja me aloitettiin meidan shoppailureissu Ikean ravintolasta. Jep. Alas on vajottu. Tai nain ma luulin. Yhtakkia ravintelin tarjoilut herattivatkin mun mielenkiinnon. Tiskilta kun loytyi lihapullia, perunamuusia, ruskeaa kastiketta ja puolukkahilloa. PUOLUKKAHILLOA! Nam nam. Shoppailun jalkeen ma sekosin jalleen Ikean ruokapuolella. Pipareita, Kallen matitahnaa, kuningatarhilloa, nakkileipaa, herkkutattikaramelleja, glogia ja sita puolukkahilloa. Iloisin loyto oli kuitenkin halpa siideri. Jep. Ikea tekee lakkasiideria. Mukaan lahti 24 kappaletta puolen litran tolkkeja hintaan 50 dollaria. Mita tulee siidereihin, ma olen ehdottomasti sita mielta, etta kylla kyseeseen tulee se maara, ei se laatu. Kotona ostetaan Euroshopperia ja Pirkkaa. Taalla ostetaan sitten Ikeaa. Grant oli yhta tohkeissaan, kun han loysi kassalta viela Daim-patukoitakin. Oi, onnen paivaa!

Siina se viikonloppu sitten menikin. Itse itsenaisyyspaiva vietettiinkin sitten mahat taynna suomalaista suklaata, hollantilaista salmiakkia ja ruotsalaista matitahnaa. Mun pettymykseksi mikaan kanava ei nayttanyt linnan juhlia livena. Harmi. Eihan na ymmarra. Kun eivat ole raukat itsenaisiakaan.