31. maaliskuuta 2015

Compound life

Me asutaan neljän talon pienellä aidatulla asuma-alueella. Oli pakko kysyä Googlelta, mikä compound on suomeksi. Google ehdotti tuota aidattua asuma-aluetta mutta myös sotavankileiriä ja ihan tavallista vankileiriä. Välillä täällä elo siltä tuntuukin, mutta onneksi on naapureina rentoa jengiä, jonka kanssa tulee helposti juttuun.




Me touhutaan kaikenmoista yhdessä. Kolme kertaa viikossa käydään juoksemassa mäkeä kimpassa, likkojen kanssa me nyrkkeillään kahdesti viikossa, käydään uimassa ja tehdään vatsalihasta ja kyykkää joka päivä. Pakko toistaa, että onneksi näiden ihmisten kanssa tulee juttuun, sillä olisi aika raskasta asua näin tiiviisti ihmisten kanssa, joiden naama kypsyttää.






Perjantaisin meidän on tapana ottaa yksi viini ja tuulettaa hermoja. Pojat tuppaavat pelaamaan pokeria. Ilmeisesti heidän pokeririnkiinsä olisi tulijoita, mutta homma toimii tiukalla invitation only -periaatteella. Kaikkia ihmisiä ei vain jaksa vapaa-ajallaan. Kaikkien kaveri ei voi olla.




Ensi vuonna me taidetaan Grantin kanssa olla ainoat vanhat asukkaat meidän compoundissa, sillä kolme muuta asukaskokoonpanoa todennäköisesti lähtevät tämän vuoden lopulla. Meillä alkaa olla jo pieni kylmä hiki päällänsä, sillä monet koulun työntekijöistä ovat osoittaneet kiinnostusta kämppiä kohtaan. Ja just ne keiden naamoja ei kestä katsella.




Meillä on kieltämättä parhaimmat talot Wadeyessä, joten ei kumma, että ihmiset niitä himoitsevat. Ei uusimmat mutta parhaimmat. Me asutaan lähellä koulua ja kauppaa, ja meidän talot ovat järkivimmän malliset. Meidän pulju on rakennettu koipien päälle, mikä meinaa sitä, että kämppä pysyy viileämpänä, kun ilma pääsee kiertämään lattian alta. 




Ja pihat! Meillä on sentään jonkinmoiset pihat. Grant touhuaa vähintäänkin pari tuntia viikossa pihalla banaanipuiden kanssa. Muissa taloissa ei ole kovinkaan kummoisia nurtseja tai puutarhoja. Ihan vain siksi, että ei ole kukaan viitsinyt laittaa. 




Parasta meidän compoundissa on meidän osa-aikakoira. Meidän aidatun asuma-alueen vieressä on paljon paikallista porukkaa. Kadun toisella puolella asuu perhe, jonka koira käy meillä kaksi kertaa päivässä syömässä kouluruoan jäämiä. Muihin koiriin en koskisi pitkällä kepilläkään, mutta Peppi on hyvä jätkä. 




Se osaa jo istua ja maata. Vielä me harjoitellaan tassun antaminen. Se on melko hemmoteltu camp dog. Sillä on herkkupaloja ja dentastixejä, omat kupit ja oma tuuletin. Koiran oikea nimi on Dangerfield, mutta me alettiin kutsua sitä Pepiksi sen pitkien koipien vuoksi (Pitkätossu) ja sitä nimeä se nyt tottelee. Tosin aussiksi vääntäen eli Pipi.










26. maaliskuuta 2015

Hey Hey, Tay Tay

Meillä käy täällä joskus aika pitkäksi. Tiedän, vaikea kuvitella, mutta totta se on. Tiiviisti työkavereiden kanssa asuminen aiheuttaa myös omat haasteensa. Tosin työkaverinsa tuntee täällä kyllä paremmin kuin missään muualla. Esimerkiksi me tiedetään, että meidän kolmikymppinen työkaveri on julmettu Taylor Swift –fani. Mikä. Ei. Ole. Normaalia.

Joten tietenkin me työpaikkakiusataan se kuoliaaksi.


Tänä vuonna työkaverin työpöydän seinälle ilmestyi Taylor Swift –kalenteri. Mieli teki piirtää se täyteen Hitler-viiksiä, mutta työkaveri olisi oikeasti varmaankin haastanut meidät oikeuteen. Jotain oli kuitenkin tehtävä. Tässä tulos:


Tammikuu


Helmikuu


Maaliskuu


Huhtikuu


Toukokuu


Kesäkuu


Heinäkuu


Elokuu


Syyskuu


Lokakuu


Marraskuu


Joulukuu





24. maaliskuuta 2015

Back to school drama

Paluu duuniin - aina yhtä hauskaa. Edellisinä vuosina sitä on palannut töihin melko virkistyneenä ja jotenkin jonkinmoisella pienellä innollakin. Ei tänä vuonna. Third year blues. 

Me käydään Grantin kanssa joka työaamu lenkillä, sillä iltapäivisin on niin kuuma, että ulos ei ole juuri mitään asiaa. Aamulla ennen auringon nousua voi sentään jotain tehdä. Lämpötila on vielä astetta paria alle kolmenkymmenen ja ilmankosteus 90 prosenttia. Me tunnetaan reitti sen verran hyvin, että pimeys ei haittaa. Nopeasti sitä oppii pimeässäkin juoksemaan.

Aamu-urheilu on yllättävän miellyttävää. Ainoa ongelma on kylän koirat. Ne ovat aggressiivisempia pimeällä. Yleensä ne vain räksyttää, murisee, haukkuu ja hyökkää kohti mutta lähtevät karkuun, kun niitä kohti tempaisee pari kivenmurikkaa. Vaan eipä tällä kertaa. Koira puri mua pohkeeseen. Ei kerennyt edes ärräpäitä lennellä, kun en hokannut, mitä tapahtui ajoissa. Se vain tinttasi mua takaapäin kinttuun ja päästi irti. Ei onneksi raadellut. Ei ehtinyt edes sattua kuin vasta jälkeenpäin. 




Lähetin reksille viestiä, että tulen vähän myöhässä kouluun, sillä täytyy käydä klinikalla ensin. Sitten tajusin, että klinikka aukeaakin vasta myöhemmin, joten menin käväisemään koululla kuitenkin ennen klinikan aukeamista. Kävi ilmi, että edellisenä yönä kouluun oli murtauduttu ja opettajien läppärit pöllitty. Jes. Onneksi ei näillä koneilla ollutkaan kuin koko jakson suunnitelmat.




Vähän ennen tuntien alkua palohälytys pärähti päälle, joten meidän oli evakuoitava kaikki oppilaat pihalle. Kamoon. Mitä vielä? Koipi verillä, koneet kadoksissa, tulipalo rakennuksessa. Sillä aikaa, kun me paimennettiin muksuja pihalla ja etsittiin tulipaloa, virkavalta saapui paikalle tutkimaan murtoa. Kytät bongasivat oppilaista etsintäkuulutetun pojan, ottivat kiinni, taluttivat maijaan ja löivät luukun kiinni. Sitten kaveri saikin odotella putkassa vankilentoa Darwiniin. Eihän tässä aamussa vielä tarpeeksi ollutkaan.



Palohälytyksen aikana on hyvin aikaa repiä opelta tukka päästä

Mä häivyin ennen kuin poliisit pidättivät sen enempää meidän oppilaita. Voisko olla vielä jotain muuta yhdelle aamulle? No, klinikalla ne sekoittivat mut johonkin toiseen potilaaseen. Tinttasivat mulle sitten viisivuotiaan lapsen annoksen rokotetta käsivarteen, kun mä jotenkin olin sitten ilmeisesti 20-kiloisen aboriginaali lapsen näköinen. Tämä meidän klinikka on kyllä uskomaton. Onneksi ei sentään viisivuotiaalle kolmikymppisen annosta.

Kävin samalla reissulla poliisilaitoksella tekemässä koirasta ilmoituksen, mutta heillä oli siellä oikeuspäivä meneillään, mikä merkitsee sitä, että kaikilla on kova kiire ja satoja ihmisiä odottelee kyttälaitoksen nurmikolla omaa vuoroaan. Sanoin tulevani takaisin toiste.

Seuraavalla kerralla poliisilaitos oli kiinni. Tietenkin. Vartin ennen sulkemisaikaa. Ei täällä niin väliä.

Kolmannella kerralla poliisit sentään olivat paikalla. He ottivat multa tiedot yl;s post-it-lapulle. Yksi poliiseista oli sitä mieltä, että asialle ei voi oikein tehdä mitään, ellen haasta koiran omistajia oikeuteen. Ei kiitos. Toinen poliisi taas sanoi käyvänsä ampumassa koiran pimeällä. Ei kiitos tällekin. Missä paikassa mä oikein asun, jos virkapukuinen poliisi sanoo julkisesti käyvänsä teloittamassa koiran salaa omalla virka-aseellaan. 

Seuraavalla viikolla olikin sitten eri draamat (ks. kuva). 



PS. Koira on vielä elossa.





20. maaliskuuta 2015

Kuivaa - Märkää

Meitä odotti Wadeyessä aikalailla erilaiset näkymät kuin ennen lomia. Joulun alla alkaa monsuunikausi, jolloin sadetta saattaa helposti ropsia yhdessä päivässä enemmän kuin Suomessa koko vuonna. No joke.







Tämä monsuunikausi on ollut melko kuiva. Vettä on toki tullut ja paljon, joet tulvivat ja maa on vihreänä, mutta yleensä vettä tulee paljon enemmän ja paljon kauemmin. Silti meidän juoksulenkin varrella oleva joki on aivan erinäköinen kuin kuukausi sitten. Nyt siellä voi helposti polskutella, ja vesiputouksilta uskaltaa hypätä veteen pää edelläkin. Ei ole vaaraa, että osuisi pohjaan.




Me ollaan uitu putouksilla useasti, mutta aina mulla on sellainen olo, että ei siellä vedessä oikein relaa. Aina sitä pääkopan pohjalla on sellainen ajatus, että mitä jos täällä onkin kroko. Sitten meillä koulussa vieraillut konsultti sanoi, että hän näki meidän uintipaikalla pienen krokotiilivauvan. Mä epäilen vahvasti, että kyseessä oli vesilisko – varsinkin sillä kyseinen konsultti ei ole mikään terävin veitsi laatikossa. Sielti ei tee mieli kokeilla onnea.






Meidän kylän muksuja ei kyllä kauheasti haittaa krokotiilit tai muut. Siellä ne peuhaavat edelleen. Rangerit sanoivat, että krokotiilit saattavat päästä jokeen yläjuoksussa olevien vesitasankojen kautta – ei merestä kuten me luultiin. Turvallisinta on kuitenkin pulikoida ojissa, ränneissä ja allikoissa. Ei sillä niin väliä, että siellä on kakkaisia vaippoja, ruostuneita kirveitä ja ämpärillinen salmonellaa.










17. maaliskuuta 2015

Singapore taas

Meillä oli paluumatkalla vielä pari päivää Singaporessa. Neljäs tai viides kerta viimeisimpien 12 kuukauden aikana, kun on tullut käytyä Singaporessa. Ei sinänsä, eihän kaupungissa mitään vikaa ole. Ehkä on nyt jo kuitenkin tarpeeksi valokuvia siitä satama-altaasta, sen reunalla kyyhöttävästä patsaasta ja sen toisella puolella olevasta hotellista.








Mä olin käyny aikasemmalla reissulla Singaporen pilvipuutarhassa mutta Grant ei, joten me käytiin tsekkaamassa se. Rakennus on aika komea. Se on monta kerrosta korkea kasvihuone, jonka keskellä on vuori. Sumuttimet tuuttaavat vettä, joka muodostaa pilvikerroksen vuoren huipulle. Kasvihuoneessa kukoistavat sellaiset kasvit, jotka tykkäävät asustaa korkeilla vuorilla – kylmässä ilmassa, pilvien peitossa.








Eipä me muuta taidettu sinä päivänä duunatakaan. Käveltiin ympäri Singaporea. Pysähdyttiin lähes jokaisessa matkan varrelle sattuneessa ruokakeskuksessa, sillä Singaporen sapuska on kyllä pirun hyvää. Täällä asuu ihmisiä lähes mailman joka kolkasta, mikä merkitsee sitä, että ruokaa on myös mailman joka nurkasta. On curryja, on nuudeleita, on laksaa, on mereneläviä, on pihvejä, on sushia, on oikeastaan ihan mitä tahansa, mitä osaa pyytää.




Seuraavana päivänä käytiin mullekin uusissa maisemissa. Singaporen eteläpuolella on Sentosa-saari, joka on ilmeisen täynnä kaikeemoista turistirallia. On Madame Tussaudsia, jonkinmoisia merihuvipuistoja pingviineineen ja delfiineineen ja sitten on Universal-studiot. No, tietenkin sinne. Ei nyt mikään Disney World, mutta en ole aiemmin moisessa mestassa käynyt, joten mulle tarpeeksi vakuuttava kokemus.








Me käytiin jokaisessa vuoristoradassa – jopa Sesame Street –junassa, joka liikkui noin viiden kilometrin tuntivauhtia. Transformers-ralli oli paras. Vouhotus sisälsi 3D-spektaakkelin, jota seurattiin vuoristoradan vaunusta. Oli kyllä sen verran sekaisin kaikki aistit, että mä en osannut sanoa, liikkuiko vaunu vai liikkuiko vain videokuva. 






Helposti meillä meni siellä koko päivä. Meidän lento oli joskus puolenyön aikoihin, joten me ajateltiin käydä katsomassa vielä elokuva. Universalin innoittamana. Me palattiin takaisin itse Singaporen-saarelle ja todettiin, että me missattiin elokuvan alusta noin kymmenen minuuttia. Sitten pohdittiin, ehditäänkö odottelemaan seuraavaa näytöstä. Grantin mielestä hyvin ehditään, mun mielestä ei ehkä niinkään. Päädyttiin sitten hakemaan meidän laukut hotellilta ja kokeilemaan onnea uudestaan elokuvateatterissa, joka oli hieman lähempänä lentokenttää. Ja hyvä niin, sillä hotellilla kävi ilmi, ettei meidän lento ollutkaan puolelta öin. Hups. Ei kun kentälle! Kerettiin.




12. maaliskuuta 2015

Malediivit: Male ja Ghuli

Täysi suunnitelman muutos. Me kaivettiin kartta esille ja mietittiin, mihin seuraavaksi lähdettäisiin. Kauhean kauas ei tehnyt mieli mennä, sillä sieltä pitäisi päästä joskus jollakin lailla poiskin. Me bongattiin Malen eteläpuolelta pieni saari nimeltä Ghuli. Jos se olisi tylsä saari, me mentäisiin saariketjun seuraavalle saarelle. Tai sitä seuraavalle. Tai sitä seuraavalle.




Ensin meidän olisi kuitenkin mentävä takaisin Maleen, sillä sieltä kaikki lautat lähtevät, ja me tarvittiin kipeästi lisää käteistä. Vain yhdellä saarella oli tähän mennessä ollut automaatti, ja saman saaren majataloissa oli myös kortinlukijat, joten me ei edes automaattia niin tarvittu. Siitä saaresta oli jo aikaa, joten hynälle oli tarvetta. Sitä paitsi me oltiin velkaa meidän edelliselle majatalon omistajalle muutama satanen, sillä heidän saareltaan ei löytynyt ketään, jolla olisi ollut toimiva kortinlukija. Me tavattiin Malessa majatalonomistajan tuttu, jolle me lyötiin setelit kouraan. 




Meillä oli muutama tunti aikaa kierrellä ympäri Malea ennen meidän Ghulin-lauttaa. Jotenkin mä muistin, että Male olisi ollut tylsä ja harmaa, klaustrofobinen ja likainen kaupunki, eikä mua huvittanut yhtään viettää siellä aikaa enemmän kuin oli pakko. Yllättäen Male olikin tällä kertaa pirteä, kaunis ja leppoisa kaupunki. Ei yhtään mun muistikuvien ankea pölykasa. Me käveltiin saarella nähtävyyksien perässä, käytiin museossa ja ihasteltiin sekä uutta että vanhaa moskeijaa. Ei huono paikka lainkaan.






Mielenkiintoisempia paikkoja koko saarella oli ehdottomasti markkinat. Katetun markkinapaikan ympäristö oli täynnä kalastusveneitä, joista miehet raahasivat kilokaupalla kalaa torille. Näin tuotetta tonnikalaa en ole ikinä syönyt. Malediiveillä on verkkokalastus kokonaan kielletty, jotta kalakanta toipuu, joten kaikkia merenelukoita voi syödä aivan surutta. 








Torin takanurkka tuoksui jollekin, josta oli vaikea sanoa, oliko se hyvä tuoksu vai täysin kuvottava leuhka. Takaseinän hyllyt notkuivat kuivattua kalaa. Siellä oli tonnikalaa, purjekalaa ja kalaa, jolla tuskin suomenkielistä nimeä onkaan. Toisella puolella katua oli rivi heppuja, joille voi kiikuttaa markkinoilta ostetut tuoreet kalat pilkottavaksi. Miehiltä meni vähän päälle minuutin kokonaisen tonnikalan filerointiin. Mieletön vauhti.








Iltapäivällä me heitettiin hyvästit Malelle ja noustiin Ghulin-lauttaan. Me oltiin vaihdettu saaria aina muutaman päivän välein, ja jotenkin teki mieli läytää paikka, jossa tekisi mieli viettää vähän enemmän aikaa. Ghuli oli aivan ihana! Ghuli oli saarista kaikkein pienin, ja me oltiin Grantin kanssa lähes ainoat turistit. Saatiin koko ranta lähestulkoon omaan käyttöön.






Meidän hotellihuone oli tosin niin mukava, että usein ei edes tehnyt mieli lähteä rannalle. Katsottiin telkkaria, syötiin hotellin ravintolassa, sillä rokakin oli törkeän hyvää, käytiin ehkä maksimissaan hakemassa jätskin kaupasta. Joo, ei me täältä mihinkään lähdetä. Ei käyty edes snorklaamassa. 






Itse kyläkin oli pittoreski. Kylän kujat olivat niin vitivalkoista hiekkaa, että ilman aurinkolaseja ei ollut ulos asiaa. Eikä ilman kenkiä, sillä keskipäivän auringossa hiekka oli polttavaa.








Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin meidänkin oli jätettävä Malediivit. Nokka kohti uusia seikkailuja. Kaunis maa. Pirun kaunis maa. Vielä lentokoneestakin se näytti oikein komealta. Kiitos. Kuulemiin.