29. lokakuuta 2012

Tarinoita ryteiköstä: Salamamies


Aboriginaalien henkimaailman esi-isät loivat maan, eläimet, ihmiset ja heidän elämäntapansa. Listan viimeinen seikka on tärkeä siksi, että heidän lakinsa eivät muutu. Me valkonahat olemme aina muuttamassa ja viilaamassa lakeja, mutta aboriginaalien lait ovat ikuisia. Kukaan ei kysele, miksi laki on olemassa, mitä tarkoitusta se palvelee, kuka sen on luonut jne. Lakeja ja maan tapoja opetetaan lapsille tarinoiden kautta. Kakadun aboriginaalikansat kertovat tarinaa salamamiehestä nimeltä Namarrgon. Jokavuotiset ukkosmyrkyt muistuttavat Namarrgonin tarinasta ja tarinan opetuksesta.


Namarrgon oikealla. Barrginjin alhaalla vasemmalla.

Namarrgonin tunnistaa pannasta, joka yhdistää hänen päänsä, kätensä ja jalkansa. Namarrgonin panta on tehty salamasta, ja ukkosen äänet syntyvät kivikirveistä, jotka sojottavat hänen polvistaan ja kyynärpäistään. Namarrgonin vaimon, Barrginjin, vartaloa koristavat ristiin kulkevat nauhat. Salamat taivaalla ovat Namarggonin lapsia, Aljurr. Aljurr tarkoittaa paikallisella kielellä pientä salamaa. 

Aljurr näyttäytyvät meille salamoiden lisäksi myös toisessa muodossa - sirkkoina. Kirkkaan oranssit ja siniset sirkat ilmestyvät näille maille samoihin aikoihin kuin ensimmäiset ukkosmyrskyt muodostuvat monsuunikauden alussa. Tarinan mukaan sirkat ilmestyvät Kakadun aboriginaalien maille etsimään isäänsä Namarrgonia. Niiden voimakas siritys on lasten hätäistä huutoa, ukkonen on isän vastaus lasten huutoon.
Tarinan opetus on hyvin yksinkertainen. Lapsille opetetaan, että sirkkojen ilmestyttyä maisemaan on hyvä etsiä suojaa, sillä ukkoskausi on alkamassa. Nykyään meillä on talot, sähköt, autot, puhelimet ja modernit mukavuudet, mutta muutama tuhat vuotta sitten opetus on ollut tärkeä. Musta on kaunis ajatus, että tarina elää edelleen.



Namarrkon is the Lightning Man.

His body is shaped like a praying-mantis.

He makes lightning flashes with his lightning rods that go around his body. This is Namarrkon’s power source to light up the clouds and the sky.

Namarrkon has axes on his shoulders and his knees. When he comes to earth as a lightning strike, he uses the axes to split trees.

We can hear Namarrkon’s thunder from late October. That’s when he tells Aboriginal people that bush tucker like red apple, green plum and black plum is ready to collect to eat. This is the start of the ‘build-up’ season.

Namarrkon stays from late October and gets stronger through the wet season. In January and February we see him strike trees and split them with his axes. He goes away in early March.

When we hear the last thunder roar, that’s when Namarrkon is saying, “Bo bo, I’m going away, and I’ll see you mob next year.”

- Leslie Nawirridj -





25. lokakuuta 2012

Kansallispuistokiertue II


Litchfieldissä pulikoinnin jälkeen me suunnattiin Kakaduun. Mä ja Grant oltiin jo käyty Kakadussa ennen Wadeyeen muuttoa, mutta paikka on ihana ja helposti useamman vieraillun väärti. Jonnylle vierailu oli ensimmäinen. Tällä kertaa meillä oli se neliveto käytössä, joten mekin päästiin Grantin kanssa paikkoihin, joissa me ei olla aikaisemmin käyty. Matkalla pysähdyttiin eräälle huoltoasemalle juhlimaan mun synttäreitä fish and chipsein. Pirun hyviä olivatkin noin niin kuin huoltoaseman fish and chipseiksi. Paikka on siinä risteyksessä, josta käännytään meille Wadeyeen, joten mä luulen, että kyseisen huoltoaseman fish and chipseistä saattaakin tulla pieni perinne aina ohi ajettaessa.



Meidän ensimmäiset päivät jatkuivat vielä Litchfieldin hengessä - eli puljaten. Ensimmäinen meille ennennäkemätön kohde oli jälleen vesiputous. Tosin vesiputousta upeampi oli tällä kertaa allas sen juurella. Vesi oli äärettömän kirkasta. Näytti aivan siltä, kuin kalat olisivat riippuneet ilmassa, sillä niin näkymätön niitä ympäröivä vesi oli. Altaan reunoilta nousi jyrkät kiviseinämät kohti sinistä taivasta. Kiviltä oli mukava molskauttaa voltti jos toinenkin veteen, kunhan vain oli nopea, sillä kivet tuntuivat varpaiden alla polttavan kuumilta. Iltapäivän lopputunneilla viileä vesi sai mut hakemaan paikkaa lämpimiltä kiviltä. Oli mukava ottaa pienet nokoset altaan reunalla.





Seuraavana päivänä meitä odotti taas muutama vesiputous, jonne pääsee vain nelivedolla. Oli jo vähän sellainen olo, että on vesiputoukset nähty. Tai niinhän mä luulin, että ne oli jo nähty. Paikka oli upea ja selkeästi hankalan matkan arvoinen. Me jouduttiin taas ylittämään vesieste, mutta tällä kertaa vesi tuli sentään konepellin päälle. Lisäjännitystä toi joen krokot. Tähän jokeen ei haluta jäädä jumiin. Eikä jääty. Ensimmäisille vesiputouksille pääsi vain veneellä, sillä putouksen kummallakin puolella oli pystysuorat kalliot, joita pitkin olisikin hieman hankala kävellä. Veneen kipparina toiminut ranger osasi kertoa meille alueen elukoista, lepakoista, kaloista, kilpikonnista ja niistä krokoista. Välillä mä kyllä unohdin kuunnella, sillä maisemat olivat niin upeat.







Ranger tiputti meidät joen mutkaan, josta johti polku vesiputoukselle. Itse putous oli vain pieni noro, joka kiemurteli laiskasti alas kallionseinämää, mutta vitivalkoinen pehmeä hiekka, punaiset kalliot, vihreä vesi ja ne upeat maisemat olivat kyllä vaivan väärtejä. Mä heitin pitkäkseni hiekalle ja taisin taas torkahtaa hetkeksi puun varjossa. Mieli olisi niin tehnyt uida, mutta täällä se on ehdottoman kielletty. Me katseltiin vedessä uiskentelevia kaloja ja varjossa hitaasti liihottavia perhosia. Voi, jospa tänne voisi pystyttää teltan ja jäädä yöksi!




Meidän seuraava vesiputous oli täysin kuivunut. Sen olemassa olosta muistuttivat vain mustat veden värjäämät kalliot. Näissä vesissä sai kyllä uiskennella, mutta multa oli puhti täysin loppu. Pyörrytti, silmät särkivät ja oli heikko olo. Grant sai melkein kantaa mut takaisin autolle, sillä mä en oikein pysynyt tolpillani. Me epäiltiin auringonpistosta ja Jonny ehdotti nestehukkaa, vaikka mä olin juonut litratolkulla vettä. Mä nukahdin melkein saman tein autoon päästyäni. Seuraavalla viikolla mä kävin kotona terveyskeskuksessa, sillä mua huimasi ja päätä jomotti vieläkin. Ne ehdottivat, että mä olen nyrjäyttänyt niskani. Luulisi, että mulla olisi ollut sitten niska kipeä. Todennäköisemmin mua oli puraissut joku hämähäkki tai vastaava, sillä ei auringonpistos ja nestehukka kestä yli viikkoa. No, hengissä ollaan, oli mikä oli.








Vesiputousrumban jälkeen meillä oli vuorossa kalliomaalaukset. Me kierreltiin pari päivää kallioilta toiselle ihastelemassa maalauksia. Me oltiin toki jo nähty ne Grantin kanssa aiemminkin, mutta kyllähän niitä useamminkin katselee. Ei tässä niistä sen enempää. Mä juttelin niistä jo aiemmin, ja tarkoitus olisi joskus saada postaus jos toinenkin maalauksiin liittyvistä tarinoista. Tällä kertaa me nähtiin se hieno auringonlasku eräällä maalauspaikalla, jota opaskirjanen niin hehkutti. Viime kerralla oli pilvistä ja me saavuttiin paikalle vähän myöhässä, kun meinattiin jäädä krokon kitaan. Tai mikä elukka siellä pusikossa meille sitten murisikin. Tällä kertaa meille murisi aussituristi. Australiassa asuu läjä sellaisia ihmisiä, jotka kuvittelevat, että heidän keskustelunsa ovat niin tärkeitä, että muidenkin tulisi kuulla ne, joten meidän muiden seuratessa hiljaa auringon laskua me saatiin kuulla, erään aussisedän kuulumiset. Huoh.







Viimeiset päivät menivät krokojen kera. Me käytiin tutkailemassa joen varsilta, josko sieltä löytyisi krokotiilejä. Löytyihän niitä. Muutama iso makoili savessa, ja pienemmät uiskentelivat yläjuoksuun. Myöhemmin me käytiin vielä tutustumassa krokotiileihin lähempääkin. Me käytiin Adelaide River -joen varrella sijaitsevan Spectacular Jumping Crocodile Cruise -firman paattireissulla. Pitää oikein mainita nimeltä pulju, niin hyvää palvelu oli. Mieletön kokemus. Heillä oli käärme meitä vastaanottamassa. Se lätkäistiin mun harteille. Voisi tuntui kivalle. Sen vahvat lihakset hieroivat mun hartioita, ja sen pää tunki huivin sisälle. 





Varsinainen risteily oli aivan huippu. Me ajettiin jokea alajuoksuun ja etsittiin krokotiilejä. Muutama lähtikin heti uimaan meitä kohti veneen äänen kuullessaan. Jos kroko on maalla pelottava näky, niin verta hyytävä se vasta onkin vedessä. Se on ketterä ja tehokas eläin, josta kyllä näkee, että se haluaa murjaista suuhunsa melkein mitä vain. Opas heilutteli sen nenän edessä pientä lihapalaa, ja kroko ponkaisi vahvan häntänsä voimilla helposti parinkin metrin korkeuteen. Mulla nousi niskakarvat pystyyn.





Meidän opas tiesi kertoa meille, että yksi kroko elää ihmisen kokoisesta elukasta vuoden, joten he ruokkivat joka kerta eri krokot ja antavat niille vain pienen lihapalan. Meidän opas selkeästi välitti krokotiileistä paljon ja oli huolissaan eläinten hyvinvoinnista. Alueen muut krokoristeilyfirmat eivät kuulemma toimi yhtä eettisesti. Tiedä häntä, mutta mä olin kyllä hyvin vaikuttunut. Paluumatkalla me vielä heiteltiin loput lihapalat ilmaan, josta iso lauma haukkoja veteli ne naamariinsa. 



Me palattiin Darwiniin vielä muutamaksi yöksi. Tuntui mukavalta nukkua taas sängyssä telttailun jälkeen. Ja tuntui mukavalta vain yksinkertaisesti kävellä lähikauppaan ja ostaa jätski. Näitä pieniä iloja on joskus ikävä Wadeyessä. Meidän oli tarkoitus hakea kaverit lentokentältä, mutta heidän lentonsa oli peruttu, joten me köröteltiin kolmestaan kohti kotia. Wadeye on alkanut tuntua kodilta. Hassua, että täältä löytyy se sänky, jota on ikävä muualla ollessa.



22. lokakuuta 2012

Kansallispuistokiertue I


Jos on vain kaksi vuodenaikaa, kuiva ja märkä, niin miksi kutsutaan lomia? Mikä on syysloma? Hiihtoloma? Kesäloma? Joululomakaan ei oikein ole joululoma, jos kouluun tullaan takaisin vasta helmikuussa. Australian eteläosissa joululoma olisi kesäloma, mutta mikä se on täällä? Märkäloma? No, joka tapauksessa meillä oli viikon loma, joka oli jälkimmäisen lukukauden puolessa välissä. Hiihtoloma? Vesihiihtoloma? Ensimmäisenä päivänä ainakin satoi niin paljon, että vesisukset olisivat voineetkin olla ihan kätevä liikkumismuoto. Kuiva kausi tekee selvästi loppuaan.


Lomalla on helppo hymyillä.

Meidän kaveri lähti viikoksi Filippiineille, joten me saatiin hänen nelivetonsa lainaan. Meitä ahtautui autoon kuusi wadeyeläistä. Tai ei tarvinnut edes ahtautua. Hyvin mahduttiin kaikki kamoinemme. Me vietettiin pari yötä Darwinissa, jotta pojat saisivat katsottua aussifutisfinaalin ja mä pääsisin shoppailemaan sillä aikaa. Tuntui jotenkin oudolta nähdä liikennevaloja, haistaa autojen pakokaasuja ja käyttää rullaportaita. Tavaroita tursuavat ilmastoidut ostoskeskukset tuntuivat länsimaiselta humputukselta. Onko tässä mitään tolkkua? Mua kävi vähän sääliksi valkonahkaperheitä, jotka juoksentelivat kuin päättömät kanat tarjoustuotteiden perässä. Mutta, mutta. Ei mullakaan kauaa mennyt, kun mut olikin jo imaistu takaisin kulutusyhteiskuntaan. Vitosen toppeja! Heti mulle! Ainakin kymmenen! 



Onneksi me lähdettiinkin jo seuraavana päivänä takaisin ryteikköön. En kerennyt täyttämään koko jeeppiä ostoskasseineni. Meidän mukana telttailemaan lähti työkaveri Jonny, joka ei ollut järjestänyt itselleen toimintaa vesihiihtolomaksi. Jonny on kotoisin pieneltä Jerseyn-saarelta brittien ja fransmannien väliltä. Meidän ensimmäinen kohde oli Litchfieldin kansallispuisto. Suuri osa Litchfieldistä on pöytävuoren päällä, mikä meinaa kahta asiaa. Ensinnäkin siellä on joten kuten turvallista uida, ja toiseksi Litchfieldissä on paljon vesiputouksia.



Ainahan näissä maisemissa on krokojen vaara, mutta vesistöjä tarkkaillaan jatkuvasti ja alajuoksulla on sekä esteitä, joista krokojen on vaikea päästä yli, että pyydyksiä, joissa on sian koipi houkuttelemassa nälkäisiä krokoja ansaan. En mä siellä vedessä silti täysin rennosti ole, ellei mun uimaseurana ole pieniä lapsia tai aasialaisia hönttejä turisteja. Jotenkin mä olen suunnitellut asian näin, että kroko todennäköisesti nappaisi helpommin joko muksun tai japsin. Ei millään pahalla.






Me vietettiin ensimmäinen yö leirintäalueella, jolle pääsi vain nelivedolla. Jouduttiin ajamaan jopa tulva-alueiden läpi. Onneksi jeepissä oli snorkkeli. Mä ihan innoissani videoin meidän suuria joen ylityksiä. Keskellä lätäkköä todettiin, että vettä oli ehkä 20 senttiä. Mutta silti! Nyt ollaan, hei, ryteikössä. Illalla grillailtiin, pojat maistelivat vähän olutta ja mä punkkua. Loma tuntui aika hyvältä. Aamulla lähdettiin uinnille vesiputouksille. Ei turistin turistia missään. Aaah. Yksi isohko lisko lämmitteli aamuauringossa rannalla sillä aikaa, kun me puljailtiin keskellä hiljaisuutta.










Koko päivä menikin oikeastaan vesiputouksilta toisille huristellessa, uidessa, grillaillessa ja maisemia toljotellessa. Me kiivettiin kuumassa keskipäivän auringossa vesiputousten päälle ihastelemaan maisemia. Matkalla oli tuhansia ja tuhansia lepakoita roikkumassa kymmenien metrien korkeudessa puiden oksissa. Ne näyttivät ihan hedelmiltä, jotka olisi voinut poimia talteen. Hämähäkkejä oli varmaan saman verran. Ne olivat isoja, siis todella isoja. Onneksi ne tuntuivat välittävän lähinnä vain omista verkoistaan. Tietysti poikien piti mennä heittämään verkkoihin kärpäsiä, hyttysiä ja muurahaisia, jolloin hämähäkit saivat vähän liikettä niveliin. Melkein tuli oksennus suuhun, kun niin inhotti.







Illalla etsittiin taas leirintäalue, jonne pääsi vain nelivedolla, sillä me järkeiltiin, että näillä leirintäalueilla ei olisi paljon ihmisiä. Näillä leirintäalueilla ei ollut myöskään juomavettä. Pian me huomattiin, ettei juomavettä ollut missään muuallakaan. Muissa Northern Territoryn kansallispuistoissa on ollut juomavettä joka mutkassa, jotta pienet turistiparat eivät pääse kuivumaan. Ei sitten Litchfieldissä. Asiasta ei myöskään varoitettu missään. Ei opaskirjassa, ei kartan nurkassa, ei opasteissa, ei turisti-infossa, ei kylteissä. Oli toisen päivän iltana vähän nuiva olo. Ei sitten auttanut muu kuin juoda olutta. Tai vettä suoraan joista ja puroista. Vähän niissä maistui ehkä aurinkovoide.





Muutamassa päivässä ehdittiin näkemään paljon. Käytiin tutkailemassa jännittäviä kivimuodostelmia ja pirun fiksuja termiittejä. Termiitit ovat älynneet rakentaa pesänsä siten, että ne ovat paperinohuita ja etelä-pohjoinen-suunnassa, jotta aurinko pääsee kuumentamaan vain yhtä sivua kerrallaan. Toinen sivu on varjossa ja tarpeeksi viileä termiittien asustaa. Mä en ole edes tarpeeksi älykäs pitääkseni päässäni hattua tai huivia ja sain auringonpistoksen.


Edessä viksuja termiittejä. Takana tyhmiä.




Ensimmäinen kahdesta kansallispuistosta nähty. Me kiitettiin ja kumarrettiin Litchfieldille. Ei paha ollenkaan. Matka kohti Kakadua alkakoon.




18. lokakuuta 2012

Kovat piipussa


Wadeyessä on ollut viime aikoina aika vilkasta. Tuli aikaisemmin jo mainittua, että täällä on tapeltu jonkin verran ja että yhdessä tappelussa kävi sitten melko huonosti. Erään jengin pomo hakattiin hengiltä. Häntä oli lyöty jollakin esineellä päähän, ja se oli sitten menoa. Pomo lennätettiin Darwiniin sairaalaan, jossa hän oli letkuissa kiinni noin viikon. Lopulta lääkärit totesivat, että aivotoimintaa ei enää ole kuten ei mahdollisuuksia parantumiseenkaan. Mies otettiin letkuista irti, ja hän kuoli.

Me osattiin Wadeyessä odottaa uutista. Paraneminen oli aina ollut hyvin, hyvin epätodennäköistä. Kuolinpäivä oli hiljainen. Koulussa ei ollut juurikaan oppilaita. Heitä varmaankin pelotti lähteä kouluun. Uutisen julkaisun jälkeen rehtori soitti meille yläkouluun, ja käski meitä lukitsemaan ovet ja ikkunat. Vähätkin oppilaat olivat jo lähteneet kotiin. Pian meitäkin kehotettiin lähtemään kotiin, sillä luvassa olisi mellakoita. Kuolleen perhe kuulemma kostaisi. Kauempana asuvat ajettiin jeepein koteihinsa. Me käveltiin Grantin kanssa kotiin, sillä meillä on koulumatkaa noin 400 metriä. Matkalla meitä vastaan tuli sydäntä riipivästi ulisevia naisia.

Kaduilla oli vielä hiljaista - ihmisiä ei näkynyt missään -, joten me päätettiin vielä lähteä salille. Olin ehtinyt juoksumatolla ähistä ehkä noin 20 minuuttia, kun sisään marssi setä, joka käski meitä painumaan kotiin taas. Sali suljettiin väkivaltaisten yhteenottojen pelossa. Mellakkapoliisi oli jo kuulemma matkalla Darwinista kylään. Kotimatkalla me huomattiin, että myös kylän kauppa oli sulkenut aikaisemmin. Kaduilla oli pelottavan hiljaista. Edes koiria ei näkynyt missään. Mä ajattelin vielä poiketa turvakodilla kertomassa kuulumisia, sillä mellakat varmasti vaikuttaisivat heidän toimintaansa. Turvakodin täti kertoi, että osa naisista todennäköisesti jouduttaisiin evakuoimaan turvallisempiin olosuhteisiin.

Sitten tuli pimeä. Eikä mitään tapahtunut.

Kylään laskeutui seuraavana päivänä useampi poliisilentokone. Kaikki olivat varpaisillaan.

Eikä mitään tapahtunut.

Turvatalo alkoi täyttyä pelokkaista naisista ja lapsista. Kylän vanhimmat järjestivät kokouksen, jossa sovittiin klaanien kesken, että tappelut saavat nyt jäädä. Kukaan ei uskonut hetkeäkään, etteikö tappeluita tulisi, mutta iltaisin oli melko hiljaista muutamaa nujakkaa lukuun ottamatta. Mellakkapoliisit lähtivät takaisin. Iltaisin kyti, mutta ei oikein tuntunut pamahtavan.

Sitten alkoi rytistä. Kuolleen jengipomon perhe nosti älläkän. Auringon laskettua alkoi jossakin päin kylää tappelut. Jos huuto ei ollut kuuloetäisyydellä, niin koirien haukunnasta ja ulvonnasta pystyi kyllä päättelemään, että jossakin nujakoidaan. Joka yö tappelut seurasivat toisiaan. Tappajan perhe ja sukulaiset katsoivat parhaaksi kadota kylästä, ennen kuin käy todella pahasti. He asuivat kaikki saman kadun varrella, ja heidän talot jäivät nököttämään tyhjyyttään kadun varteen pimeinä ja synkkinä. Koirat saivat jäädä jälkeen. Ei mennyt kauaakaan, kun mellakoitsijat murtautuivat taloihin ja tuhosivat tai varastivat kaiken, mikä irti lähti. Autot poltettiin poroksi.

Meillä alkoi viikon loma koulusta, joten me pakattiin kassit ja lähdettiin telttailemaan. Viikon aikana oli varmaan rymissyt jonkin verran, sillä meitä odotti koulun alkaessa melko suivaantunut rehtori. Ilmeisesti kylässä ollaan yleisesti sitä mieltä, että koulu on tappajan klaanin puolella, sillä koulu toimittaa ryteikköön klaanin lapsille ruokaa ja koulutarvikkeita. Rehtori teki kokouksessa paikallisille koulun työntekijöille hyvin selväksi, että ruokaa ja tarvikkeita toimitettaisiin myös heidän perheilleen, jos he olisivat samassa tilanteessa. Lisäksi rehtori teki selväksi, että, mikäli koulun työntekijät osallistuvat tappeluihin, katsotaan se päteväksi syyksi irtisanomiselle. Saa nähdä, kuinka käy.

Myös kylän vanhimmat järjestivät kokouksen. He päättivät, että tappelut saivat nyt riittää. Se porukka, joka aloittaa tappelun, saa karkotuspäätöksen ja joutuu lähtemään kylästä ryteikköön. Illat olivatkin hiljaisia muutaman päivän. Turvakodin pomo kehotti naisia palaamaan koteihinsa, sillä tappeluita ei ollut ollut moneen yöhön. Illalla osa naisista palasi. Luvassa olisi kuulemma lisää tappeluita. Heidän miehensä, veljensä ja setänsä suunnittelivat iskuja puhelimitse. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Wadeyessä. Miehet pakkaantuvat iltaisin jeeppeihin ja ajavat pari tuntia naapurikylään, jossa tarjoillaan alkoholia kaksi tuntia illassa. Tässä kylässä olivat machetet heiluneet.

Seuraavana yönä oli meilläkin actionia. Mä olin yövuorossa turvatalossa. Illalla yhdentoista aikaan alkoi huutelu, ja kahdeltatoista alkoi tappelu turvatalon kolmella sivulla. Me katseltiin paikallisten naisten kanssa aidan turvista menoa. Pullot lentelivät, puukot heiluivat, kirveet kiiltelivät. Mä kysyin, miksi tänään tapeltiin. Eräs nainen osoitti ulkona hulluna riehuvaa miestä, jolla oli hyvin voimakas lamppu toisessa kädessä ja vasara toisessa. "Tuo mies. Hän on minun veljeni. Hän poltti liian monta autoa eilen Peppimenartissa."  Tiedä sitten, mikä olisi ollut sopiva määrä poltettuja autoja. 

Mä yritin nukkua, mutta on vähän hankala saada unen päästä kiinni, kun ulkona parin kymmenen metrin päässä huutaa, riehuu, ulisee, raivoaa ja riehuu kuutisenkymmentä ukkoa. Mä heräilin yön aikana useamman kerran ja vilkuilin ikkunoista ulos. Sama meno jatkui kahdelta, ja kolmelta, ja neljäljtä ja viideltä. Aamuvuorolainen tiesi kertoa, että hänen ikkunansa alla huudeltiin vielä aamuseitsemältäkin. Kyllä on miehillä kestävyyttä. Aamulla selvisi myös, että autoja polttaneen miehen sisaren talo oli yön aikana tuhottu. Onko näissä tappeluissa edes voittajia?

Vielä ei tiedetä, joutuuko joku perhe pakkaamaan talonsa ja häipymään kylästä tappeluiden aloittamisen vuoksi. Joka yö on jossakin metelöity. Vaikea sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ryteikköön paenneen klaanin lapsien ei uskota palaavan kouluun enää tänä vuonna jos ensi vuonnakaan. Kuolleen miehen ruumis on edelleen Darwinissa odottamassa hautajaisia, jotka on marraskuun puolessa välissä. Ruumista ei uskalleta tuoda kylän ruumishuoneelle vandalismin pelossa, sillä ennen kostajat ovat katkaisseet sähköt ruumishuoneelta, mikä meinaa 40 asteen helteissä todella rumaa jälkeä. Mä ihmettelen, miten koko ukkoa voidaan edes haudata kylään. Terrorisoidaanko hautajaisia? Voiko niihin edes osallistua kukaan? Miltä hauta tulee näyttämään, jos ruumishuonekin vandalisoitaisiin? Huh huh…



15. lokakuuta 2012

Kyllä on elämä joskus vaikeaa


Tuli lähdettyä pari perjantaita sitten valvojaksi luokkaretkelle. Meidän kylän raikulipojat vietiin äiteinensä ryteikköön päiväksi, ja mä ängin mukaan. Me saatiin porukka kokoon ja jeeppeihin kaksi tuntia suunnitelmista myöhässä - kuten elämään Wadeyessä kuuluu - mutta päästiinhän me matkaan. Tarkoitus oli lähteä kalaan ja pyydystämään rapuja, mutta toisin kävi.



Mä matkustin ensimmäisessä jeepissä, joka näytti tietä toiselle jeepille. Me kurvattiin hiekkarannalle ja annettiin palaa. Yhtäkkiä toista jeeppiä ei näkynytkään takapeilissä. Kävi ilmi, että yläkoulun jeepin neliveto ei toiminutkaan. Se huomattiin vasta, kun auto oli syvällä hiekassa noin kaksi sataa metriä kovasta tantereesta. Sitä työnnettiin, vedettiin ja puskettiin, mutta jeeppi ei liikahtanutkaan.


Havuja, perkele!


Parhaimmillaan meillä oli kolme nelivetoa jumissa hiekassa, ei kännyssä kuuluvuuksia ja satelliittipuhelimen PIN-numero hukassa. Parin tunnin ähellyksen jälkeen jeeppi saatiin kiskottua pehmeästä ja upottavasta hiekasta. Tai siis muiden ihmisten parin tunnin ähellyksen jälkeen, sillä mä hokasin aika pian, että musta ei ole mitään hyötyä, ja menin istumaan varjoon muiden seurueen naisten kanssa.







 

Kerettiinhän me muutakin tekemään. Kalastuspuuhat unohtuivat, mutta me päästiin pelleilemään muuten vain rannalle. Joissa ei uskalla uida, kun siellä on niitä krokoja. Merivedessäkään ei viitsi pulikoida, kun siellä on niiden samojen krokojen lisäksi myrkyllisiä meduusoja, mutta laskuvesi oli jättänyt jälkeensä rannalle sopivan kokoisen lätäkön. Me pulikoitiin lämpimässä vedessä vaateet päällä, kuten tapoihin kuuluu.












Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, mä lillun lämpimässä altaassa ja palkka juoksee. Kyllä on elämä joskus vaikeaa.