Bali ja hipit

Tässä vaiheessa vuotta on taas aika kirjoittaa Balista, sillä meillä oli viikon loma. Ensimmäisen jakson jälkeen meillä on viikko aikaa vetää lonkkaa, toisen jakson jälkeen kuukausi, kolmannen jakson päättää taas viikon loma ja joulukuusta alkaa kuuden viikon huikea lomaspektaakkeli.

Ei me aina Balilla käydä. Vain noin kolme kertaa vuodessa. Aina kummatkin viikon lomat menee Indonesiassa jossain ja usein vielä jompikumpi pidemmistä lomistakin. Se on lähellä, se on halpa ja se on kiva.

Tällä kertaa Grant lähti kotiseuduilleen, ja mä en viitsinyt nyt ihan viikoksi Suomeen lähteä, joten Balille siis. Mun kaveriksi tuli mukaan entinen naapuri ja edelleen hyvä ystävä Joyce.

Meidän ensimmäinen kohde Balilla oli Ubud. Me käytiin täällä muutama vuosi sitten Grantin kanssa ja todettiin mesta sietämättömäksi hippirysäksi. Oli chakran korjausta ja auran asennusta. Sama meno edelleen.

Tällä kertaa meidän hotelli oli hieman Ubudin ulkopuolella, ja mulle alkoi aueta, miksi normaali jengikin vauhkoaa Ubudista paljon. Siis, täysjärkiset ihmisetkin. Meidän majatalo oli upean vihreiden, silmiä lähes särkevien riisipeltojen keskellä. Me oltiin kuin plantaasin omistajia mai tait kourassa uima-altaan reunalla, kun muut korjaavat riisisatoa. Oli ensimmäisen tunnin hieman huono omatunto, mutta sitten oli hyvin nopeaan sellainen olo, että tähänhän voisi vaikka tottua. Ehkä se oli se mai tai.

Me käytiin päivän löhöilyn jälkeen Ubudissa itsessään. Joyce oli samaa mieltä, että hippeily on sietämätöntä. Vähemmistön edustajana Joyceä otti päähän se, miten valkoiset jooga-mimmit ottavat muitten kulttuurista “kaikkee vähä ihkuu – siis niin tribalii” ihan vain koristeeksi pätkääkään välittämättä siitä, millaisessa arvossa koruja tai kasvomaalauksia alkuperäiskansat itse pitävät. Sitähän minäkin. En vain osannut sanoiksi pukea.

Tämä on sitä samaa jengiä, jotka itke kohkaavat ympäri maailmaa iPhonejen kanssa ja valittavat, kun wi-fi pätkii, mutta paikalliset ihmiset eivät saisi muuttaa lehmänsontamajoistaan mihinkään, sillä “on se niin sääli, kun perinteiset elämäntavat katoaa”. Sori, mut ei muakaan kiinnosta elää samoissa olosuhteissa kuin Suomessa elettiin kaksi sataa vuotta sitten. Eikä oikeastaan edes kaksikymmentä vuotta sitten. Menkää itteenne, hipit. Länsimainen lääketiede rulettaa.

Ai niin, nähtiin apinoita. 

Ja temppeleitä.

Loman toinen puolisko meni merellisissä maisemissa. Ubudin jälkeen vietettiin nelisen päivää Balin kupeessa olevalla Lembongan-saarella. Lutrattiin meidän majatalon altaalla. Lutrattiin meressä ja lutrattiin rommilla. Alkoi vitutus helpottaa.

Temppuilijat ja ilveilijät

Ennen lomia meillä on tapana ollut jonkinmoinen spektaakkeli mukuloille. Tai oikeastaan spektaakkelit järjestävät itse itsensä. Meillä olisi kaikenmaailman muusikoita, narreja ja taikureita jonossa vaikka miten paljon. Jokainen temppuilija ja ilveilijä haluaa tulla viihdyttämään aboriginaali kersoja. Niistä otetut valokuvat kun näyttävät niin pirun hyvälle. Sitten voi kotipuolessa kehua, että nyt on oltu niin sosiaalisesti valveutuneita että heikottaa.

“Vitut!”, sanon minä.

Yleensä temppuilijat ovat kummissaan, kun kukaan ei korvaansa lotkauta tai ketään ei kiinnosta. On näitä valkonahkoja nähty. Niiden temput on nähty. Niiden biisit on nähty. Nähty. Nähty. Nähty. Valkonahat vain tykkäävät siitä ajatuksesta, että he ovat ensimmäisiä eurooppalaisia, jotka ovat tehneet kylässä sitä, tätä ja tota. 

Sama homma, kun me viedään näitä mukuloita ihmisten ilmoille. Joka koulussa, jossa on vierailtu, on mainittu, että tämä on ensimmäinen kerta, kun nämä lapset ovat kotikylänsä ulkopuolella. Paskat. Meillä on oppilaita, joita on kierrätetty lähes joka osavaltiossa useampaan kertaan. Mutta se kun ei sovi tarinaan, johon valkonahat haluavat uskoa. Näitten kun täytyisi olla jaloja villejä.

No, tällä kertaa ennen lomia meillä vieraili Jerry Cans – kanadalainen folk-bändi. Ja nämä kaverit olivat hyviä. He osasivat olla luonnollisesti. He osasivat kysyä hyviä kysymyksiä, ja he osasivat kertoa itsestään relevantisti. He osasivat myös nauraa itselleen, mikä on ehkä tärkein asia Wadeyessä. 

Jerry Cans on Pohjois-Kanadasta vastaavan kokoisesta kylästä kotoisin. Bändiin kuului pari inuiittiä, jotka harrastivat perinteistä kurkkulaulantaa. Muksuja kikatutti ihan hirveästi, sillä hassultahan se kuulosti. Eniten kuitenkin taisi naurattaa tanssikisa, jonka voitin minä! Lähinnä ehkä kuitenkin siksi, että mä olin ainoa kilpailuun osallistunut. 

Palkinnoksi sain hienon t-paidan. Viisi minuuttia voiton jälkeen eräs meidän paikallisista apuopeista yritti ruinata sitä multa. Ei, ei! Ei näin. Se on mun. Voitettu ihan fair and square.

Kara kaks vee

Karalla oli kemut. Meidän kummilikka Kara täytti kaksi vuotta. Karan isoäiti ja meidän hyvä kamu Angelica vinkui multa kakkua monta viikkoa etukäteen. Kyllähän mä toki Karalle kakun teen. 

Sitten kävi ilmi, että kakun täytyy olla tämän näköinen ja tämän kokoinen. Sen täytyy olla aussifutispaidan mallinen ja joukkueen värit ovat nämä. Sitten siinä täytyy lukea, että liiba laaba, ja joo ja sitten siinä kakussa täytyy olla myös joukkuetta sponssaavien bisnesten logot.

Mä sanoin tekeväni suklaakakun ja that's it. Ei kai muuten mitään, mutta kun multa on vinguttu tänä vuonna niin monta eri sorttia krääsää, kyytiä ja palvelusta, että enää ei kiinnosta hyppiä toisten pillin mukaan. Sanoin auttavani moisen kakun Darwinista tilaamisesta, mutta minähän en sitä sitten maksa. Yhyy yhyy, täällä asutaan köyhyysrajan alapuolella, ja minä en kakkua osta. Yhyy yhyy. 

Eräs vanhemmista lapsenlapsista ja Karan veljistä voitti korttipelissä reilusti yli tuhat dollaria. Jätkä on neljännellä luokalla. Pyytäkee siltä apua. Sitä paitsi mummo itse ei ole käynyt töissä vähään aikaan, kun kylän korttipelit ovat olleet niin meheviä. Sitten tulikin laiha palkkakuitti. Yhyy yhyy, osta kakku. En osta.

Mä tein sen suklaakakun. Popsauttelin popkornit ja leivoin kuppikakkuja. Sipsejäkin ostin. Synttäripäivänä meillä oli sitten auto täynnä herkkuja, ja me suunnattiin kohti bilepaikkaa. Ladattiin koristeet ja herkut pihaan, ja sitten piti lähteä ajamaan mummia take awayhin. Kuulemma tarvittiin lisää sapuskaa. 

Mä jäin vahtimaan, etteivät koirat syö mun kakkuja ja naksuja, mutta Grant lähti kuskiksi. Kävi ilmi, että take awayhin upposi kahdeksan sataa dollaria! Kahdeksaan sataa! Ja toiseen osoitteeseen vielä muutama huntti. Sielä haettiin jalkapallokakku. Katos! Löytyhän niitä sittenkin Wadeyestä. Ei tarvinnut lennättää Darwinista asti.

No, oli kemuissa paljon sakkiakin. Ryteiköstä ilmestyi nelisen kymmentä ihmistä istumaan pressujen päälle. Synttärisankarille laulettiin laulut, maistettiin pala kakkua ja sitten olikin aikamoinen rytinä. Kaikki kahmivat niin paljon sapuskaa kuin ikinä vain ehtivätkin taskuihin, pusseihin, nyssyköihin. Nopeat syövät hitaat. Tai nopeat syövät hitaiden ruoat. 

Me toljotettiin Grantin kanssa menoa suut auki. Sekin oli kauhean hauskaa muiden mielestä: “Murrinh-patha murrinh-patha murrin-patha whitefella murrinh-patha murrinh-patha blacfella murrinh-patha.” Mä ymmärin pienen osan lauseen sisöllästä, mutta onneksi se käännettiin mulle pika-pikaan: “Whitefella looking blackfella eat, hah ha ha hah hahaa.”

Okei. Näkemiin.

Oltiin kalassa

Ollaan siinä vaiheessa vuotta, että on aika Oltiin kalassa –postauksen. Pidemmittä puheitta siis: Oltiin kalassa.

Käytiin meidän Wadeye-veteraanien kesken merellä. Meidän kamut Chris ja Em ovat olleet Wadeyessä lähes yhtä kauan kuin mekin. Me ollaankin helposti koko koulun kauimmiten palveluksessa olleet tyypit, jos paikallisia työntekijöitä ei lasketa mukaan. Neljä vuotta.

He sijoittivat Wadeyeen saavuttuaan veneeseen, minkä mun mielestä voisi ottaa verotuksessa mielenterveydenhoitona. On hyvä päästä kylän tomusta ja ankeudesta vesille. Vesille menoa helpottaa se, että vedet kuuluvat Australian lain mukaan kuningattarelle, joten kalastukseen ei tarvitse maanomistajilta tai lupamieheltä paperia. Sen kun menet silloin, kun huvittaa. Tietenkin vuorovesistä riippuen. Venettä on vaikea saada veteen, kun laskuvesi on saanut sataman kuravelliksi.

Tietysti on hyvä, että pääsee ilman lupia merelle, mutta jos tulee sellainen olo, että pitäisi päästä pissalle niin käypi köpelösti. Miehet heittävät kepillisen yli laidan, mutta kyykkypissaajilla on vähän hankalampaa. Mä kyykin moottorin vieressä sillä aikaa, kun muut kääntävät selkänsä ja yksi pitää krokotiilivahtia. Krokot nappaavat helposti ison miehenkin veneestä saatika sitten mimmin, jonka on jo valmiiksi kuorinut vaatteet ja oikein lykkää peräpäätä laidan yli. No, selvisin hengissä.

Me ei saatu juuri kalan kalaa. Yleensä fisuja sen kuin kiskoo vedestä vain, mutta nyt saatiin yksi syömisen veroinen kala. Ja yksi rapu. Joka meinasi napsata Chrisiltä sormen. Rangaistukseksi me viskattiin se kiehuvaan veteen.

Luvat kondiksessa?

Olenko kertonut aboriginaali mailla asumisesta sellaista, että täällä tarvitsee olla kirjallinen lupa työskentelyyn ja muuten vain humputteluun? Ennen ei tarvinnut, mutta sitten paikalliset maanomistajat saivat kusipäistä tarpeekseen. Kusipäillä tarkoitan nyt sellaisia valkonahkoja, jotka metsästävät toisten mailla ilman lupia, tuhoavat pyhiä seitoja, jättävät roskia ympäriinsä ja ryyppäävät ryteikössä. Oli vissiin turha selittää, että eihän me kaikki. Tosin havemmin se taitaa toimia toisin päinkään: Ei me kaikki aboriginaalit ryypätä. Ei me kaikki aboriginaalit eletä sossulla. Ei me kaikki aboriginaalit hakata vaimojamme.

No, nyt meillä täytyy sitten kaikilla olla kirjalliset luvat. Kyseessä on melko yksinkertainen toimitus. Jätetään hakemus ja sitten seuraavalla viikolla on sähköpostissa lupa. Hahaha hahah ahaha HAHAhaha HAHAHA hhahahaha! Vitsi, vitsi! Eihän tässä osavaltiossa mikään ole ikinä yksinkertaista. Ja kaikesta yksinkertaisestakin tehdään niin helkutin vaikeaa. Tämä mesta on niin täynnä ellunkanoja.

Me sitten taytettiin hakemukset. Yksi hakemus per naama työlupiin ja yksi hakemus per naama rantalupiin. Siitä on nyt yli puoli vuotta, eikä kummastakaan luvasta ole kuulunut mitään. Työlupa mua ei haittaa pätkääkään, sillä mä olen joka tapauksessa Northern Territoryn katolisen koulupiirin palkkalistoilla. Jos mä en voi tehdä työtä täällä niin voi voi. Palkka juoksee kuitenkin. Mun sopimuksessa on myös luvattu ilmainen majoitus, joten pahimmassa tapauksessa katolinen koulupiiri maksaa mulle hotellit Darwinissa, kunnes luvat on toimitettu.

Mutta sitten se rantalupa. Meidän lähimaastot on täynnä maailmanluokan rantoja. Okei, ei täällä ole turkoosia vesiä tai palmupuita, mutta rannat ovat pitkiä, kauniita ja puhtaita. Ainoa vaan, että niille ei enää voi mennä tuosta vain. Ennen riitti, että koukkasi matkalla rannalle maanomistajan kautta ja sai suullisen luvan. Nyt pitää päättää etukäteen, koska haluaa rannalle mennä, kenen kanssa ja millaisella autolla. Sitten pitää hakea sitä lupaa, ja tähän mennessä luvan odotteluun on mennyt se puoli vuotta. Että kyrsii.

Meidän paikallinen lupamies sanoi, että menkää vain rannalle. Hakemuksen jättäminen riittää. Mä en ole uskaltanut muistuttaa sitä, että hakemuksesta on jo kuusi kuukautta. Luvat kun ovat voimassa vain kolme kuukautta. Nyt meillä on ainakin se tekosyy, että lupamies sanoi ja meille ei ole lupia viimeisine voimassaolopäivineen toimitettu. Luvatta maille menemisestä seuraa karkotus.

Me sitten käytiin rannalla pari kertaa ihan turvallisin mielin. Lupahakemus on postissa. Nou hätä. Sitten kävi ilmi, että lupamies ja minä puhuttiin eri rannoista. Onneksi meitä ei bongattu väärältä rannalta, sillä… tosiaan luvatta maille menisestä seuraa karkotus.

UPDATE: Lupamies on muuttanut Wadeyestä pois kokonaan. Lupia ei ole vieläkään. Tää on niin tätä territoriomeininkiä.

Darwin

Kouluvuoden alun tarinoihin kuuluu myös pakolliset löpinät kouluttautumisesta. Alkuvuoden löpinät menevät yleensä näin:

• Ollaan takaisin koulussa. Onpas rankkaa. Kakarat kiroilevat.
• Pääsiäiskirkko, perkele. Liian kuumaa ja kosteaa istua kirkossa ilman ilmastointia.
• Jumankauta, kauanko tätä sadetta vielä jatkuu?
• Hupsis, olinpas humalassa viikonloppuna.
• Käytiin Darwinissa. Nähtiin liikennevaloja.
• Käytiin ryteikössä. Nähtiin krokotiili.

Loppuvuoden löpinät menevät sitten näin:

• Käytiin Balilla. Temppeli-blablablaa-ranta-bla-snorkkelit-blaa.
• Takaisin kouluun. Pomo on pöhkö.
• KUIVAKAUSI JEE!
• Meillä oli teemabileet. Ai, mun pää sattuu.
• Jes, kohta on pitkä loma.
• Käytiin jollain pikku saarella Indonesiassa. Oli kivaa, juotiin bisseä, nähtiin valas/delfiini/apina.
• Takaisin kouluun. Ei huvita, mutta onneksi suurin osa muksuista on edelleen ryteikössä ja mun luokalla on enää neljä oppilasta.
• Käytiin ryteikössä/kalassa. Nähtiin krokotiili.
• Sadekausi tulee. Onpas kuumaa ja kosteaa.
• Ei naurata työkavereiden jutut.
• Kouluvuosi ohi. Jeeeeeeee! I’m out, muthafukas.

Tänään me ollaan vaiheessa ”Käytiin Darwinissa. Nähtiin liikennevaloja”.  Mä kyllä pidän Darwinista (ja liikennevaloista), mutta Darwiniin pääsy sadekaudella on aina aika kimurantti juttu. Joko sitä riskeeraa henkensä ja autonsa ja yrittää ajaa kaupunkiin tai sitten sitä riskeeraa henkensä lentokoneessa ja yrittää lentää perille. Ajamalla saattaa päätyä tulvavesiin, ja lentäminen on aika pommpuista. Kerrain teki mieli jo rukoilla. Se on paljon ateistilta.

Mulla oli viikon mittainen kurssi edessä Darwinissa. Kiva päästä ihmisten ilmoille, mutta mun kurssin oli mulle valinnut meidän reksi enkä minä itse. On se kiva kun reksi tietää paremmin. Istuin sitten viikon kahden muun tanttaran kanssa tekemässä aikuisopetusdiplomia, jolla en tee mitään Wadeyen jälkeen – enkä kyllä tee sillä mitään itse Wadeyessäkään. Sitä paitsi kun mä vihdoin sain diplomin käteen noin kuukausi kurssin suorittamisen jälkeen, se oli jo vanhentunut.

Loppupostaus on aikamoista angstia.

Mä laitan lisää valokuvia kauniista taivaista, jos se vaikka lieventäisi stressin määrää''.

Hitto että mua kyrsii tämä Northern Territory –elämä. Niin mennään manana-meiningillä, mutta teeskennellään olevamme piin kovia ammattilaisia. Mun mielestä on parempi olla huono duunissaan ja tietää olevansa huono duunissaan kuin luulla olevansa kovaa kamaa työmarkkinoilla. Välillä on vaikea olla suomalainen ulkomailla, kun on tottunut siihen, että asialliset hommat hoidetaan ja sitten ollaan kuin ellun kanat. Nämä täällä ovat kanoja ihan kakskyt-neljä-hoo.

Niin ne sanovat, että Northern Territoryyn –muuttajat voi jakaa kolmeen osaan: missionaries, mercenaries ja misfits. Joko täällä ollaan, koska Jeesus, koska raha tai koska mistään muualta ei saa töitä. Mä en ole vielä päättänyt, mihin ryhmään mä kuulun. Toivoisin, että en ole kolmannessa ryhmässä. Nämä ovat nimittäin niitä ellun kanoja.

Meidän kurssilla oli ellun kana. Meidän lopputyöhön kuului pitää pieni oppitunti, mistä tahansa aikuisopetuksen alueesta. Mä pidin 15 minuutin opetustuokion bakteereista ja käsien pesusta, toinen kurssikaveri vessapaperirullanvaihtotekniikoista ja tämä ellun kana halusi pitää oppitunnin pieneläiden käsittelystä. Hän soitteli koko iltapäivän paikallisiin eläinsuojiin, koska hän halusi lainata käärmettä. Ei jumankauta.

Käärmeen lainauksessa on muutama pulma. Ensinnäkin se, että se on aivan helvetin typerä idea. Toisekseen se, että tempausta varten olisi tarvinnut täyttää parin sadan sivun verran lakipapereita siltä varalta, että jotakuta puraistaan. Mä en olisi allekirjoittanut mitään. Kolmanneksi se, että se on aivan helvetin typerä idea.

Anna mun kaikki kestää.