30. heinäkuuta 2012

Kaka-du, Kaka-done!



Kakadu on ihan pirun ärsyttävän ja kovaäänisen linnun lisäksi Darwinin lähettyvillä sijaitseva varsin komea kansallispuisto. Kakadu tunnetaan lähinnä kahdesta varsin vanhasta seikasta, joista toinen on 55 miljoonaa ja toinen noin 50 000 vuotta vanha. Ja onhan ne maisematkin kovin mukavia.







Nämä 55 miljoonaa vuotta vanhat kaverit ovat tietysti krokoja. Aussilan pohjoisosissa asustelee kahdentyyppisiä krokoja - makean veden krokoja ja suolaisen veden krokoja. Kummankaan puraisu ei varmastikaan tunnu kivalta, mutta suolaisen veden krokot ovat ne, joita kannattaa oikeasti pelätä. Hai saattaa kyllä puraista palasen ihmisestä, mutta ne eivät tykkää ihmislihasta. Krokot päinvastoin ihan väijyvät ihmispoloja ja pistelevät kokonaisen ison äijänkin ihan mielellään poskeensa. Syöväthän ne sentään vesipuhveleitakin, jotka painavat yli tuhat kiloa. Se on aika vänskä fiilis, kun tuijottelee krokoa sekä kroko tuijottelee takaisin ja sitten sitä hoksaa, ettei enää ole ravintoketjun huipulla.








Me nähtiin Kakadussa useampaankin otteeseen niitä suolaisen veden krokoja - salties. Nimi on sinällään aika hämäävä, sillä suolaisen veden krokot kyllä tykkäävät kovastikin uiskennella makeassa vedessä. Niinpä Kakadun vesireittien rannoilla oli tasaisin väliajoin varoituskylttejä, joissa kielletään uiminen ja kehotetaan välttämään rannan läheisyyttä. Silti silloin tällöin muutaman turistin matka loppuu Kakadun jokiin ja lampiin. Me käveltiin muutaman suositellun vesireitin varrella ihan merkittyjä polkuja. Me saavuttiin perille melkein auringon laskiessa ja päätettiin tehdä pieni kävelyreitti joen rannalla. Virhe. Oltiin kävelty muutama metri polkua, joka johti metallisille tarkkailutasanteille, kun metsän puolelta polkua alkoi kuulua tasaista möreää murinaa. Ööööö… villisiat eivät kuulosta tuolta. Ei siellä mitään näkynyt, mutta tiivistettiin kyllä tahtia aika tarmokkaasti. Seuraavana päivänä valoisaan aikaan tehtiin sama lenkki uudestaan ja ihmeteltiin, missäs kohtia se mörinä kuului. Grant totesi, että jossakin näillä main, kun tuntuu ilmassa vielä eilisen jännäkakan tuohkaisu.







Sitten se toinen vähän junnumpi vain 50 000 vuotta vanha homma. Kakadu on täynnä aboriginaalien kalliomaalauksia. Vanhempien arvioidaan olevan noin 50 000 vuotta vanhoja ja nuoremmat vain muutaman sata vuotta. Ja mistäs niin päätellään? Maalauksista on vaikea ottaa näytteitä radiohiiliajoitusta varten tuhoamatta maalauksia täysin, mutta itse maalausten teemat ja kohteet kertovat paljon. Uusimmissa maalauksissa esiintyy purjelaivoja, valkoisia valloittajia isoine saappaineen, piippu huulessa ja kädet taskuissa (ei aboriginaaleilla ollut taskuja tai saappaita), kivääreitä tai naisten pitsikäsineitä. Nämä maalaukset eivät voi olla muutamaa sataa vuotta vanhempia.






Sitten on tietysti ne superjännät tapaukset, joissa maalauksissa esiintyy jo sukupuuttoon kuolleita eläimiä kuten Tasmanian tiikereitä. Monissa maalauksissa elukat ovat lisäksi ihmisiin verrattuna aivan järjettömän kokoisia. Me mietittiin aluksi, että kai koko kuvastaisi eläimen tärkeyttä, mutta ranger tiesi kertoa meille, että eläimet olivatkin ihan oikeassa kokoluokassa, sillä tällä mantereella oli muutama kymmenen tuhatta vuotta sitten mahtavan kokoisia kenguruita ja emuja. Lisäksi ranger huomautti meille, että eikös ole aika outoa, että alueen maalauksissa on bumerangeja, jotka ovat Kakadun metsäisillä tasangoilla aika hyödyttömiä. No, totta vikiset, outoahan se. Kymmeniä tuhansia vuosia sitten Kakadu tietenkin näytti aivan toiselta. Suot ja metsät ilmestyivät ennen heinikkoisille aroille, joilla bumerangi on oiva metsästysväline, vasta kun meillä pohjoisessa loppui jääkausi ja merenpinta nousi. Voi helkuta! Kun meillä oli vielä Turun päällä kilometrin paksuudelta jäätä, nämä täällä harjoittivat jo melkoisen upeaa ja yksityiskohtaista kuvataidetta. Kuvataidetta, joka on vieläkin näkyvissä kallionseinämissä. Maalaukset eivät ole lasien takana kaapissa, jonka ilmankosteutta valvotaan jatkuvasti. Äää, mun mieli räjähtää! Osa noista maalauksista on viisikymmentä tuhatta vuotta vanhoja! TAJUATTEKSTE!!!?


Pussihukka
Jättikenguru

Australian aboriginaaleilla onkin maailman vanhin yhtäjaksoinen kulttuuriperinne, mikä meinaa raffisti sitä, että nykyiset nuorukaiset osaavat vielä tulkita kalliomaalauksia ja heille maalausten hahmot ovat vieläkin näinkin pitkän ajan kuluttua tuttuja. Heillä on suora ja välitön yhteys 50 000 takaisiin esi-isiinsä. Aivan mieletöntä! He ovat asuneet näillä mailla yli 3000 sukupolven ajan, pitäneet maasta huolta, jotta maa voisi pitää heistä huolta. Monet maalauksista ovatkin ohjeita. Maalauksissa opastetaan, mitä voi syödä ja mitkä paikat ovat kilppareissa ja kaloissa maukkaimpia. Myös käyttäytymissäännöt ovat kallioissa. Paha saa palkkansa. Varkaan, jonka käsistä roikkuu kasseja, pusseja ja varastettu kalansaalis, päivät päättyivät mystisesti, kun hänet muurattiin luolaan. Maa antaa, ja maa ottaa.








Sitten tuli valkoinen mies, joka alkoi tonkia maata ja löysi uraania. Sen pituinen se. Nykyään aboriginaaliyhteisön vanhimpia kutsutaan nimellä traditional owners eli vapaasti käännettynä jotakin sellaista kuin perinteiset maanomistajat. Maanomistajilta pitää pyytää lupa, jotta heidän maillaan saa esimerkiksi kävellä. Aboriginaalit itse eivät kyllä koe omistavansa maata. Maa omistaa heidät. Jotenkin tuntuukin, että luvan pyyntö on vain muistutus meille valkoisille siitä, ketkäs täällä olivatkaan aikaisemmin. He osaavat lukea luontoa ja ympäristöään tavoin, joita valkoiset valloittajat eivät vieläkään osaa. Esimerkiksi aboriginaalit kutsuivat aluetta, jolta uraania löytyi, sickness-countryksi - sairausmaaksi. Kyllä he tietävät, mistä puhuvat.










Okei, sitten se kolmas homma eli maisemat. Kakadun pohjoisosat ovat mangrovemetsää, joka muuttuu monsuunimetsäksi, joka muuttuu soiksi, joiksi, lammiksi. Täällä hengaavat krokot ja aivan tolkuton määrä vesilintuja. Monsuunikauden aikana vedenpinta nousee peittäen alleen laajat alueet. Tällöin ei kannata lähteä omin nokkinensa tarpomaan, sillä levinneiden vesien lisäksi leviävät myös krokot. Niiden reviiri kasvaa, ja ne pääsevät liikkumaan huomattavasti laajemmalle huomattavasti nopeammin.








Sisämaassa on kuivaa metsää, joka kohoaa korkeasta heinikosta. Aikoinaan vaeltelevat aboriginaaliheimot kaskesivat kuivaa heinikkoa, jotta monsuunikauden alun ukkosmyrkyt eivät sytyttäisi ja polttaisi koko aluetta. Kontrolloidut palot polttavat kuivahkon heinän mutta ei puita ja pensaita. Kakadun viranomaiset toimivat yhteistyössä aboriginaalien kanssa ja polttavat vieläkin kuivat heinät pois. Iltaisin metsästä tulvi savu ja liekkien loimotus. Päivisin tulirajalla pörräsivät kymmenet haukat, jotka vetelivät kitaansa tulta pakoon kipittävät elukat. Ihme kyllä, niitä ei kiinnostanut termiitit. Eikä termiittejä juuri kiinnostanut tulipalot. Aika epeleitä.










Kuivasta metsästä nousevat korkeat pystysuorat kalliot, jotka on kirjailtu maalauksin. Pystysuorat kalliot ovat muodostuneet joskus ties koska, kun meri on huuhtonut kallioiden reunoja. Jos vihreän metsän kuvittelee loiskiviksi aalloiksi, maisema näyttääkin aivan samalta kuin Victorian Great Ocean Road. Kyllä meidän planeetta on ihmeellinen. Koska krokot eivät ole mestarikiipeilijöitä, voi kallioiden päällä olevissa joissa ja lammissa uiskennella turvallisin mielin. Viimeisenä päivänä me päästiinkin pesemään reissun hiet ja hiekat iholta. Tuntui kyllä ihanalta.








Kakadu on ehdottomasti paikka, johon haluan uudelleen. Ensi kerralla nelivedon kanssa, ja ainakin joskus monsuunin aikana!





25. heinäkuuta 2012

Artisti ei maksa




Niin me sitten lähdettiin Wadeyeen. Meidän reittisuunnitelma oli seuraavanlainen: Ballarat-Melbourne-Alice Springs-Darwin-Wadeye. Meidän tuleva työnantaja maksoi meidän lennot ja yhden yön majoituksen Darwinissa. Me saatiin lentää ihan aikuisten oikealla lentoyhtiöllä - ei millään halpiksella - ja meidän hotellilla oli jopa useampikin tähti. 






Tämä kaikki oli meille uutta ja jännittävää, sillä meidän on tapana reissata siitä, mistä aita on halvin. Lisäksi meille oli luvattu ruokarahaa 70 dollaria per naama. Jee! Joten mehän lennettiin kuin aikuiset ihmiset koneessa, jossa tarjoiltiin valjua sapuskaa, jota me sitten syötiin kuin aikuiset ihmiset, yövyttiin hotellissa kuin aikuiset ihmiset ja syötiin hotellin ravintolassa kuin aikuiset ihmiset. Oli kyllä aika miellyttävä olo. Artisti ei maksa.
.

Kengurusalaatti

Barramundi-kalaa

Suklaapommi

Siihen se sitten loppuikin. Työnantaja maksoi meille yhden yön ja loput olisivat meidän vastuulla. Ihan omasta tahdostammehan me lennettiin Darwiniin viikkoa aikaisemmin. Tarkoitus oli etsiä halpa hostelli tai Couch Surfingistä sohva, jolla nukkua, ja vähän relata pohjoisen lämmössä. Ei ihan mennyt kuin Stromsössä. Ei löytynyt ketään, joka olisi meitä ja meidän 75 kiloa matkatavaraa majoittanut. Eikä löytynyt myöskään hostellia, josta olisi löytynyt vapaita sänkyjä. Tuntui siltä, että koko mantereen reppureissaajat olivat kylmää paossa Darwinissa. Eipä löytynyt muuta mahdollisuutta, kuin vuokrata auto ja nukkua siinä, joten meidän viiden tähden hotellit vaihtuivat vanhaan pakunröttelöön, jonka taakse oli heitetty pari patjaa. Vähänkö mukavuustaso tipahti, kun artisti alkoi maksaa.


Artisti maksaa






Meidän ensimmäinen yö oli melko masentava. Mä olin saanut ensimmäisellä Aussilan-reissulla sakot julkisella paikalla leiriytymisestä, ja Darwinin joka kolkka oli täynnä leiriytymiskieltokylttejä. Osattiin päätellä, että melko varmat sakot olisivat tiedossa, joten me kurvailtiin meidän rötiskällä kaupungista ainoaa tietä pois kohti etelää levähdyspaikan toivossa. Ei sieltä mitään löytynyt, joten me parkkeerattiin teollisuusalueelle nukkumaan parkkipaikalle. Ei mennyt aikaakaan, kun pakun oveen koputettiin. Voi kettu! Me ei avattu ovia, mutta olihan se nyt melko selvää, että koreasti maalatussa reppureissaajien suosiman vuokrafirman pakettiautossa nukutaan. Ei kai se tyhjänä siellä seiso. Mä vilkaisin verhon takaa ja huomasin, että poliisiauton sijasta vieressä oli vartiointiliikkeen auto. Vartijasetä oli oikein mukava ja sanoi, että hänen työnantajansa ei oikein tykkää siitä, että firman parkkipaikalla nukutaan. Ymmärrettävästi. Vartija vielä neuvoi meille paremman paikan. Kiva setä! Me vaihdettiin maisemaa teollisuusalueen pimeälle kujalle. Mä en tiedä, mikä siinä oli, mutta en saanut nukuttua juuri lainkaan loppuyönä. Lisäksi joku pässi heitti meidän röttelöä ohi ajavasta autosta jollain, mikä mätkähti ilkeästi pakun kylkeen. Joka kerta, kun meidän ohi ajettiin, mun pää nousi kärppänä tyynystä ja mä vilkuilin verhojen takaa kuin mikäkin kyylätantta.






Me lähdettiin aamiaiselle melko lailla juuri auringonnousun jälkeen. Mä muistin viime vierailulta tienviitan, joka ohjeisti meidät oikein mukavalle rannalle. Vedessähän ei uskalla puljata, kun siellä on crocs & stingers - krokoja ja meduusoja. Krokot nyt on krokoja, mutta nämä meduusat eivät olekaan mitään ihan tyypillisiä hyytelömöykkyjä, vaan niiden pitkät lonkerot sisältävät jonkinsorttista hermomyrkkyä, joka saa ihmisen ihan hengiltäkin. Jos lonkeron sipaisuun ei kuole, on tiedossa luvassa aikamoista kärsimystä, sillä tunnetta on kuvailtu maailman järkyttävimmäksi kivuksi. Avuksi käy etikka tai etikan puutteessa virtsa. Mä en halunnut huonosti nukutun yön päälle vielä, että Grant joutuisi kusemaan mun päälle, joten mä jätin puljailut puljailematta ja keskityin maisemien ihailuun. Vesi oli kyllä houkuttelevan turkoosia.








Kävimme iltapäivällä Darwinin kuuluisalla Mindil Beach -rannalla, jossa järjestettiin vuotuinen sekopääralli. Aussit ovat siitä samankaltaisia kuin mekin, että he tykkäävät järkkäillä kaikenlaisia älytöntä päänmenoksi. Jos suomalaiset eivät olisi menneet keksimään eukonkantoa tai hyttysentapon MM-kisoja, aussit kyllä olisivat. Täällä harrastetaan muun muassa kanankakkabingoa, mikä merkitsee sitä, että pubiin on roudattu pelilauta, joka on jaettu numeroituun neliöihin. Asiakkaat voivat "ostaa" yhden tai useamman numeroidun neliön. Laudalle asetetaan kana. Se pelaaja, jonka numeroidulle neliölle kana kakkaa ensimmäisenä, voittaa bingon ja kaikkien muiden osallistujien panokset. Jep. Very high society. No mutta, enivei, me ei menty pelaamaan kanankakkabingoa vaan seuraamaan tapahtumaa nimeltä Beer can regatta - kaljatölkkiregatta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kisaajat rakentavat kaljatölkeistä veneen, jolla melotaan kilpaa muiden kaljatölkkipaattien kanssa siellä krokojen ja meduusojen seassa.








Me lämmiteltiin Ballaratin jäljiltä kohmeisia varpaita rannalla auringossa ja seurattiin regattaa muutaman tuhannen muun ihmisen kanssa. Me saavuttiin pohjoiseen oikeastaan parhaimpana vuodenaikana. Päivät ovat pääosin pilvittömiä, ja aurinko saakin porotella esteettömästi siniseltä taivaalta. Päivän lämpötila nousee noin 30 asteeseen, mutta yöt ovat suhteellisen viileitä, joten nukkuminen ei tuota vaikeuksia, ellei sitten joku pässi heittele kiviä/kaljatölkkejä pakun kylkiin. Australian pohjoisosat ovat monsuunialuetta, joten sää kyllä tulee muuttumaan. Ensin ilma alkaa muuttua tunkkaisen kosteaksi ja ukkosmyrskyt alkavat yleistyä. Sitä kestää pari kuukautta, ja sitten alkavat rankkasateet, jotka tuovat kyllä mukanaan väliaikaisen helpotuksen kostean nihkeästä ilmasta. Vuodenaikoja on siis tasan kaksi: kuiva ja kostea. Aboriginaaleilla tosin on vuodenaikoja kuusi, mutta jos mä nyt ensin harjoittelisin näiden kahden kanssa.






Kuivan kauden aikana Darwinissa tapahtuu kaikenlaista kivaa - vähän kuin Suomen kesässä. Mindil-rannalla järjestetään vuosittaisen kaljatölkkiregatan lisäksi kaksi kertaa viikossa rantamarkkinat. Rannan viereinen puisto täyttyy kymmenistä kojuista, joista saa joko repun täyteen tilpehööriä tai mahansa täyteen kaikenmoisia eksoottisia herkkuja kuten malesialaista laksaa, krokotiiliburgereita, trooppisista hedelmistä puristettuja mehuja tai vaikka kengurusushia. Mä ostin puoli tusinaa ostereita, sillä niitä en ole huomattavasta iästäni huolimatta ikinä päässyt maistamaan. Grant suositteli mulle oysters kilpatrick, jotka ovat kuulemma aloittelijalle oikeaa kamaa. Ihan hirveää kuraa, sanon minä. Osterit olivat peitetty ällömakealla grillikastikkeella ja pekoninpaloilla. Olisi pitänyt olla luottoa itseensä enemmän, ja vain ottaa osterit naturellina. Vaikka ostereita ei olekaan ennen tullut maisteltua, en mä silti enää ole aloittelija uusien juttujen kokeilussa. No, onneksi löytyi meidän Malesian-reissulta suursuosikiksi noussutta chendolia, jolla sai sen hirveän soosin maun huuhdeltua suustaan. Mikä taika siinä on, että nämä täällä tykkäävät uittaa kaiken grillilihoista ostereihin ällömakeassa siirapissa? Hyi hyi.










Meidän oli alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus viettää viikko Darwinissa, mutta nyt, kun meillä oli oma menopeli alla, me päätettiin lähteä tienpäälle ja kohti läheistä kansallispuistoa. Ei huvittanut kiereskellä toista yötä kuumassa pakussa kaupunkialueella, joten me lähdettiin seikkailemaan yhteen vaikuttavimmista paikoista Aussilan mantereella. Siitä lisää myöhemmin. (Mieletön cliffhanger!)