Ei ku mää itte!

Tuli niiden villikameleiden yhteydessä puhetta Burkesta ja Willsistä - Australian suurimmista seikkailijoista. Mä luulen, että tässä maassa ei ole yhtään kylää tai kaupunkia, jossa ei olisi Burke Streetiä. Näistä kavereista tykätään ja heitä arvostetaan. En kyllä ymmärrä miksi.

Noin 150 vuotta sitten Australia oli lähes kokonaan kartoittamatonta aluetta. Rannikko oli joten kuten jo hallussa, mutta sisämaat olivat vielä suuri mysteeri valkoisille valloittajille. Robert O'Hara Burke ja William John Will tuumasivat, että tähän täytyypi tehdä muutos. Ja yritys ainakin oli kova. Burke ja Wills (tästä eteenpäin B&W) lähtivät 17 muun hepun kanssa Melbournesta kohti pohjoisrannikkoa tarkoituksenaan käydä vilkaisemassa, mitä siellä sisämaassa on. Matkaa oli noin 3250 kilometriä, joten olipa ainakin aikaa töllötellä maisemia. Olisi ollut samat 3250 kilometriä vielä takaisinkin, mutta ainoastaan yksi jätkä selvisi hengissä sekä koko meno- että paluumatkan.

Originelli

Melbournen lähistöltä oli juuri löytynyt kultaa ja kaupunki oli paisunut sekä Australian suurimmaksi kaupungiksi että brittiläisen imperiumin toiseksi suurimmaksi kaupungiksi. Olettaisin, että Lontoo oli suurin. Naapuriosavaltioissa, Uudessa Etelä-Walesissa ja Etelä-Australiassa, älymystö ja rahaimisto olivat osoittaneet kiinnostusta kotimaanmatkailua kohtaan, mutta oletettavasti victorialaiset olivat ennen B&W:n kuvioihin astumista liian kiireisiä kieriessään kullassa. Vuonna 1860 oli vihdoin tarpeeksi rahaa ja motivaatiota raahata tutkimusmatkapartio kokoon ja lähteä reissuun.

Koska kyseessä olivat britit, Melbournessa perustettiin komitea, jonka tehtävänä oli päättää tutkimusmatkapartion jäsenistö. Ja koska kyseessä olivat britit, hommaan ei tietenkään valittu pätevimpiä jätkiä vaan ne jätkät, jotka olivat kunniallisimmat. Tai kavereita kuninkaan kanssa. No, joka tapauksessa kävi sitten niin, että ne heput, jotka olivat kokeneita tutkimusmatkailijoita jäivät laiturille, sillä matkaan äänestettiin ilmeisesti ne miehet, jotka olisivat parhaat viemään brittiläisen pönötyksen ilosanomaa aboriginaaleille. Joten B&W kävivät ostamassa khakit ja safarikypärät ja lähtivät matkaan. Matkan johtajaksi valittiin luonnollisesti Burke, jolla ei ollut minkäänlaista kokemusta tutkimusmatkoista, mutta Burke oli varmasti muuten hyvä jätkä. Todennäköisesti pätevä teenjuoja ja ketunmetsästäjä ja silleen.

"Say, dear old chap, I'm pretty fly in my khakis." Originelli

Koska Burke oli niin pätevä teenjuoja ja ketunmetsästäjä ja silleen, matkaan pakattiin esimerkiksi kuivalihaa eikä eläviä elukoita, jotka osaisivat kävellä itse perille ja joita voisi teurastaa sopivin väliajoin matkan aikana. Kuivalihaa varten tarvittiin kolme lisävankkuria, jotka hidastivat menoa aika lailla. Sitten tarvittiin vielä muutama vankkuri sokerille, sillä Burke katsoi tarpeelliseksi pakata mukaan muutaman tonnin sokeria. Yhdeksälletoista ihmiselle. Muutaman tonnin. Asiat, hei, tärkeysjärjestykseen. Lisäksi tarvittiin myös kiinalainen gongi, jota voisi soittaa, kun iltapäivätee on valmis. Koska retkeilijöitä oli jopa 19, gongi oli ymmärrettävästi helpoin tapa viestiä leirissä teen juontivalmiudesta. Ehdottomasti hyvä pakata mukaan. Mukaan lähti myös umpipuinen tammipöytä ja tuolit, pari rakettia ja tietenkin tarpeeksi niitä brittein lippuja. Yhteensä tavaraa oli 20 000 kiloa. Näitä kamoja raahasivat muun muassa ne Intiasta maahantuodut kamelit, joista oli puhe pari blogia sitten. Uskoakseni Burke pyrki hankkimaan yksisarvisia. Kamelit olivat pieni kompromissi.

Loppujen lopuksi elokuun 20. päivänä anno domini 1860 Melbournesta reissuun lähti 15 000 ihmisen saattelemana Burke, Wills ja kolme muuta brittiä, kuusi irkkua, neljä intialaista, kolme sakemannia ja yksi jenkki sekä 23 hevosta ja 26 kamelia. Eräs kapteeni oli tarjoutunut kuljettamaan tavarat meriteitse Adelaideen ja Adelaidesta jokia pitkin matkan varrelle, jotta B&W:n ei tarvitsisi raahata mukanaan 20 000 kiloa sälää. Koska Burke oli äärimmäisen fiksu ihminen, jolla oli vankka käsitys käytännöllisyydestä, hän kieltäytyi avusta, sillä kapteeni oli mennyt äänestämään häntä vastaan tutkimusmatkapoppoon johtajavaaleissa. Ei ku mää itte. Täten kaikki 20 000 kiloa lastattiin kuuteen vankkuriin, joista ensimmäinen meni rikki, ennen kuin sakki oli edes päässyt Melbournen kaupungin rajojen ulkopuolelle. 

Oli ehkä pienoinen ihme, että koko sakki ylipäätään pääsi Melbournen kaupungin rajojen ulkopuolelle. Ensimmäisenä yönä leiri pystytettiin Essendoniin, joka on Google Mapsin mukaan lähtöpisteestä 4,4 kilometriä ja kävellen aikaa kyseisiin kilometreihin menee 57 minuuttia. Essendonissa kaksi muuta vankkuria meni rikki. Lopulta kolmisen viikkoa reissuun lähdön jälkeen Burke päätti dumpata sokerin ja osan aseista. Ilmeisesti gongia ei raaskittu vielä jättää taakse. Lisäksi Burke teki taktisen päätöksen ja suostui lataamaan osan kamoista kameleiden kannettavaksi. Siis mitäh!? Jätkällä on 20 000 kiloa tavaraa mukana, ja hän on vedätyttänyt niitä 23 hevosen perässä ja pitänyt samalla 26 kamelia 19 miehen kulkupelinä. Selkeästi taktiikkamiehiä. Miten ne on vielä tässä vaiheessa edes hengissä? Myöhemmin Burke luopui myös rommista, jota oli 270 litraa mukana. Ja it gets better. Rommi oli tarkoitettu kameleille. Keripukkia karkottamaan. Que?

"Kauhee jano." Originelli

Burkella ei siis mennyt kovaa. Eikä Burke mennyt kovaa. Seurue saapui Menindeehen kahden kuukauden kuluttua. Tuohon aikaan matka Melbournesta Menindeehen kesti postivaunuilla viikon. Ensimmäiset kaksi kuukautta takana päin, eikä kartalle ole merkitty mitään uuttta. Menindeehen mennessä seurueen varapomo ja kirurgi ottivat loparit. Willsistä leivottiin seuraava varapomo. Lisäksi 13 seurueen 19 ihmisestä oli saanut potkut. Eli jäljellä oli enää alkuperäisistä seikkailijoista B&W ja kaksi muuta. Hei, hyvin menee! Kahdeksan uutta tyyppiä rekrytoitiin pikapikaa mukaan jostain matkan varrelta.

Vihdoinkin noin kolmen kuukauden kuluttua B&W pääsivät eurooppalaisten karttojen reunalle. Cooper Creekiin asti olivat valkoiset valloittajat ennenkin päässeet, mutta joen toisella puolella alkoivat tuntemattomat tantereet. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan B&W:n oli tarkoitus hengailla Cooper Creekissä syksyyn, eli maaliskuuhun asti, jotta seuraavana vastaan tulevat aavikot olisi voitu ylittää viileänä vuodenaikana. Mitä veikkaatte? Odottiko Burke? E-hei! Oli katsokaas sellainen tekemisen meininki. Flow. Eihän nyt voitaisi pysähtyä. Jäljellä oleva seurue jaettiin kahtia, ja B&W sekä kaksi toveria lähtivät suu vaahdoten kohti pohjoista. Burke antoi ohjeet loppuremmille, että heidän tulisi odottaa kolme kuukautta, ennen kuin he kääntyisivät kohti kotia. Wills kävi myöhemmin ohjaistamassa, että olisi ehkä sitten parempi odotella neljä kuukautta. Luotto johtajaan näytti olevan aikamoinen.

B&W ja toverit lähtivät ylittämään aavikkoa siis kuumimpaan vuodenaikaan. Kesäisin aavikolla lämpötila nousee varjossakin helposti yli 50 asteen, ja tämä aavikko onkin eri kiva siitä sattuneesta syystä, että siellä ei ole varjoa. Mutta Burkehan oli pätevä teenjuoja sekä ketunmetsästäjä ja silleen ja varmaankin riparilla joskus nukkunut yhden yön teltassa, joten mikä ettei - ? He ottivat ruokaa mukaan ainoastaan kolmeksi kuukaudeksi. Voitte varmaan arvata lopun.

Etsi varjo. Originelli

Tästä se hauskuus vasta alkaakin. 59 päivää Cooper Creekiltä lähdön jälkeen jätkät saapuivat suon reunalle. Meri oli edessä päin, mutta edessä ei ole kuin mätästä ja mangrovea. Matkaan oli mennyt 59 päivää, mutta ruokaa oli jäljellä enää 27 päiväksi. Osaakos joku matikkaa? Ei hyvältä näytä. Oli käännyttävä takaisin. Onneksi aboriginaalit olivat olleet vieraanvaraista sakkia ja avustaneet B&W:iä muonituksin. Se loppui nopeasti, kun yksi seurueesta päätti ampua aboriginaaleja haulikolla. Pelisilmä. Arvaatteko kuka? Jep, Burkepa tietenkin. Huhtikuun puolessa välissä ensimmäinen heppu heitti veivinsä. Gray kuoli punatautiin. Mä kokeilin sitä Intiassa. Joo, ei se hauskaa ole. 

Jäljellä olevat B&W ja yksi toveri hautasivat kuolleen miehen ja pitivät muutaman lepopäivän. Huhtikuun 21. päivänä he saapuivat takaisin Cooper Creekiin. Kuten varmaan muistattekin, tutkimusmatkaseurue jakautui kahteen Cooper Creekissä, joten tiedossa pitäisi ainakin olla ruokaa ja kiinalaisen gongin lohduttava kumina. Paitsi ei. Muutamaa tuntia aikaisemmin tukijoukot olivat pakanneet kamelinsa ja ne hevoset, joita ei ollut vielä syöty, ja lähteneet himaan. Muutamaa tuntia aikaisemmin… Punataudissa ja aliravittuina oli hankala juosta perään: "Hei, me ollaan sittenkin vielä hengissä! Tai ainakin osa meistä on osaksi hengissä!". 

Jälkiporukka oli venaillut B&W:iä 18 viikkoa alkuperäisen 13 viikon sijaan. Loppujen lopuksi he päättivät kääntyä takaisin, ennen kuin oma ruoka loppui. He kuitenkin hautasivat osan vähäisistä muonavaroista maahan puun juurelle ja merkkasivat puun raksilla ja päivämäärällä. Muutamaa tuntia myöhemmin B&W kaivoivat esiin ruoat ja kirjeen, josta kävi ilmi, että jälkiporukka oli lähtenyt kohti kotia samana päivänä. B&W päättivät levätä ja toipua muutaman päivän ja lähteä uudestaan liikkeelle. Wills halusi lähteä muun seurueen perään, mutta Burke määrätietoisenä teenjuojana ja ketunmetsästäjänä ja silleen päätti lähteä kohti karjatilaa nimeltä Mount Hopeless. Mount HOPELESS. *syvä, syvä huokaus*

"Kaiva." Originelli

Mount Hopeless sijaitsi 240 kilometrin päässä kuuman aavikon toisella puolella. Jälkiseurue vain kaksi päivää edessä päin. Jep. Selvää pässinlihaa. Me lähdetään pompoilemaan aavikolle ilman ruokaa. Helevetin älykästä. Jätkät tajusivat kuitenkin kirjoittaa suunnitelmat paperille ja haudata ne saman puun juureen, jonka alta löytyi varamuonia. Jätkät eivät kuitenkaan tajunneet merkitä puun kuoreen, että olivat paikalla edes käyneet. Jälkiseurue lähetti vielä varmuuden vuoksi kaksi miestä tarkastamaan, olisivatko B&W ja toverit sittenkin päässeet ehjin nahoin perille. Nämä kaksi miestä löysivät asumattoman leirin ja puun, johon olivat alun perin kaivertaneet merkin. He kääntyivät takaisin löytämättä B&W:n kirjettä. B&W ja jäljellä oleva toveri olivat vain 50 kilometrin päässä. Voiko näin huonoa suunnittelua ja tuuria olla edes kenelläkään?

B&W eivät päässeet kauhean kauas. Kaikki kamelit olivat kuolleet. Ne olivat joko nääntyneet nälkään tai ammuttu. Ilman juhtia oli aivan toivotonta edes ajatella kantavansa vettä tai ruokaa mukanaan. Ja sitten oli tietysti vielä se pikku juttu, kun Burke meni ampumaan niitä aboriginaaleja, jotka olivat tuoneen pojille ruokaa. Miten kukaan ei vetänyt sitä Burkea pataan? Wills päätti ihan omasta tahdostaan, että nyt sai riittää, ja hän jättäytyi eräälle keitaalle kuolemaan. Burke ja jäljellä oleva toveri jatkoivat matkaa. Parin päivän päästä Burke istui erään puun alle ja päätti kuolla siihen. Jäljellä oli enää yksi toveri. King. Kaverin sukunimi oli King. Kuningas jätkä. King lyöttäytyi paikallisten aboriginaalien seuraan. Hän sai aboriginaaleilta ruokaa ja suojaa. Vastineeksi hän suuntasi oman haulikkonsa - Burkesta poiketen - lintuja kohti ja ampui aboriginaaleille riistaa. 

Mitä tästä opimme? Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Lisäksi olisi ehkä hyvä sopeutua ympäristöönsä. Alueella, jossa kumpainenkin - sekä Burke että Wills - heitti veivinsä eleli ja voi paksusti aikamoinen lauma aboriginaaleja. Miksei mukaan palkattu ketään, joka olisi tiennyt, mitä luonnosta voi syödä ja mistä löytyy vettä? Ääliöt! Päällimmäinen kysymys mun mielessä on kuitenkin seuraavanlainen: missä - on - se - gongi?