Käyttäydyhän

Kouluvuoden toinen puolikas. Meidän kolmas jakso alkoi koulutuksella Darwinissa. En tiedä, oletteko mun jutuista huomanneet, että meillä on koulussa käytösongelmia. Siis ei meillä - niin kuin opettajilla, ei ainakaan kaikilla - vaan muksuilla. Rehtori lennätti meidät Darwiniin oppimaan, miten ne mukulat laitetaan kuriin.

Ei siitä sen enempää. Liiba laabaa kahdeksan tuntia päivässä kolmen päivän ajan. Mainitsemisen arvoista koko reissusta on mun uusi puhelin ja siinä se. Totesin Japanin-reissulla, että vanha puhelin on mennen talven Lumia (äidin vitsi). Netti jäätyi jatkuvasti ja kamera oli onneton, joten mä halusin puhelimen, jossa on kunnon kamera, mutta ei kiitos tuhannen dollarin iphonea. 

Nyt on räpsitty kuvia. On räpsitty kuvia meidän opettajien yhteisillalliselta, jossa oli avoin baari, mistä meidän rehtori joutui koulupiirivastaavan puhutteluun. Musta tämä oli juuri sellaista team buildingiä, mitä meillä tarvitaankin. Vähemmän "tässä on kivi, höyhen ja lehti… selitä niillä, millainen suhteesi on Jeesukseen" ja enemmän "tässä on koulun pankkikortti… pitäkää hauskaa".

Paluumatkalla tuli otettua varmaan sata kuvaa yläilmoista. Meitä opettajia oli sen verran monta reissussa, että paluu tapahtui kolmella lentokoneella. Mä olin rehtorin ja meidän ranger-opettajan kanssa pienimmässä lentokoneessa. Me noustiin ilmaan ensimmäisenä, mutta pian toinen koneista ohitti meidät. 

Kyllä on maa kuivana. Maastopalojakin on vielä jonkin verran. Nämä täällä polttavat ryteikköä, jotta se ei sitten pala kaikki kerralla, kun monsuunikautta edeltävät ukkoskuurot ja salamat saapuvat. Aivan järkeenkäypää. Etelästä tulleet aussit meinaavat lirauttaa alleen, kun näkevät ryteikköpaloja. Siellä kun ei ole turvapolttoja. Se onkin kiva sitten, kun palaa pieniä kaupunkeja kerralla.

Wadeye on ruskea ja rutikuiva. Monsuunikauden aikana on sietämättömän kuumaa ja kosteaa, mutta ainakin näyttää hyvältä. Meidän kämppä on uima-altaasta kaksi rakennusta ylöspäin ja yksi oikealle. Huomaa, että on ollut sprinklerit päällä.

Bush break: Hong Kong & Macau

Tiesittekö, että Hong Kongin vieressä on Macau? Minä en nimittäin tiennyt. Macau on kyllä tuttu nimi, ja osaisin sijoittaa sen Kiinan rannikolle, mutta ei mulla kyllä ollut käryäkään, että se on niin naapurissa kuin se oli. Mä olin Honkkarissa käynyt aiemmin eikä tullut mieleenkään, että olisi voinut ruksata toisenkin "valtion" listalta niin helposti. 

Tiesittekö, että Macau on aivan Etelä-Euroopan näköinen? Minä en nimittäin tiennyt sitäkään. Portugalilaiset ovat täällä olleet kovin touhukkaita aikoinaan. Ovat rusauttaneet kirkkoa toisen perään koko saaren täyteen. On jotain piazzaa ja avenueta ja niin eurooppalaista niin eurooppalaista. Hyvä, että viitsivät edes passia katsoa.

Macau oli hyvin erilainen kuin Hong Kong, mutta ainakin yksi yhdistävä tekijä kaupungeilla on. Kummatkin ovat (kauniiden alueiden ulkopuolella) ihan helvetin rumia. Maalaamatonta harmaata betonia silmänkantamattomiin. Tai sitten pastelliksi maalattua betonia silmänkantamattomiin. Ei sillä, että Varissuokaan kaunis olisi.

Me tarvottiin ympäri kaupunkia koko päivä. Oli aivan törkeän kuuma. Ilma ei liikahtanut senttiäkään, ja joka paikka oli täynnä turisteja. Ilmeisesti Hong Kongista ja Manner-Kiinasta tykätään mennä Macauhun kasinoihin, hevoskisoihin ja shoppaamaan. Oli jengiä ja oli hikeä. Ainoa, mitä ei ollut, oli paikallinen valuutta, sillä me päätettiin suhata Macaulle aika ex tempore, kun käveltiin lauttaterminaalin ohi. Janolle ei oikein voinut tehdä mitään, mutta turistipuodeista me vedettiin maistiaisilla maha täyteen.

Turistikauppojen maistiaisista oli pieni hyppäys laadussa meidän Hong Kongin vakkariravinteliin. Grant googlasi Tokiossa Michelin-ravintoloita, sillä siellä niitä kuulemma on eniten. Ei meillä ollut mitään asiaa näihin mestoihin, mutta siitä se ajatus sitten lähti. Missä on halvin Michelin-ravintola? Kas, se onkin Hong Kongissa. Näin tästä puljusta tuli meidän vakkariravintola noin kahdessa päivässä.

Käytiin mestassa aamiaisella joka aamu. Ravintola tarjosi kiinalaisia mykeröitä. Simppelisti sanottuna kyseessä olivat siis erimuotoiset pallukat, pylleröt tai tuubit, joiden sisällä oli tahnaa ja ympärillä nihkeää taikinaa. Eivät ne pahalta maistuneet, mutta jollen olisi tiennyt, että kyseessä on nyt maailmanluokan nykeröt, olisivat varmaan jättäneet aika valjun kuvan. Tai ei ehkä muistikuvaa lainkaan. Kehtaako sitä sanoa, että ei välitä Michelin-murkinasta. Tosin ei me siitä pulitettu juuri kymppiä enempää.

No, mutta se Hong Kong muuten. Ei pöllömpi paikka tälläkään kertaa. Tosin taisin toistaa aika lailla saman turistikaavan kuin ensimmäiselläkin kerralla. Grant ei ollut aiemmin käynyt lentokenttää pidemmällä, joten mä sain loistaa oppaana. Käytiin tsekkaamassa temppeli vuoren päällä. Sama meno kuin ennenkin. Buddha vaikutti yhtä muirealta kuin kaksi vuotta sittenkin.

Illalla käytiin tsekkaamassa maisemat näköalapaikalta. Ne olivat edelleen hyvin vaikuttavat. Muistan viimeksi pohtineeni, miten voi kaupunki olla päiväsaikaan niin ruma ja pimeällä niin kaunis. Jotain vastaavaa me nyttenkin hölmöteltiin. 

Kaunis.

Ruma.

Kaunis.

Ruma.

Siinä se sitten olikin. Loma. Seuraavaa odotellessa…

 Bring on semester 2.

Bush break: Hokkaido

Viimeiset päivät me vietettiin Japanin pohjoisimmalla saarella, Hokkaidolla. Me mietittiin pitkään, mitä me siellä halutaan tehdä. Kaikki tuntui olevan jotenkin vaikeaa. Maisemia olisi kyllä ollut vaikka miten, mutta niille pääseminen vaikutti olevan vähintään kahden päivän urakka. Me oltaisi haluttu vuokrata auto, mutta autoja ei vuokrata, ellei kuskilla ole japanilaista ajokorttia. Julkiset kulkuneuvot taas eivät oikein kulje kuin talvisin, jolloin saari on täynnä laskettelijoita ja muita lumi-intoilijoita.

Päädyttiin sitten viettämään meidän kolme päivää pääkaupungin, Sapporon, liettyvillä. Sapporo oli jotenkin todella asumiskelpoinen paikka. Kaupunki oli todella viihtyisä. Päivisin kaunis, vehreä, täynnä elämää. Iltaisin vilkas, mielenkiintoinen ja täynnä elämää. Turisteille Sapporo ei - ainakaan Tokion jälkeen – tarjoillut järistyttäviä kokemuksia, mutta Sapporo antoi itsestään sellaisen kuvan, että täällä olisi mukava vaikka opiskella.

Ensimmmäisenä iltana me käveltiin Sapporon panimolle. Grant oli jo ennen lomia huokaillut, että reissusta tulee hankala, kun ei niillä siellä Japanissa ole kunnon olutta. Asahi on hyvin lähellä kuravettä. Sitten se löysi Sapporo-oluen. Vähän samaan tapaan, kuin Aussilassa kukaan ei juo Fostersia eikä Meksikossa Coronaa, ei Japanissakaan kukaan juo Asahia. Siellä juodaan Sapporoa. Grantin onneksi meidän majatalon isäntä tutustutti meidät Sapporoon loman kolmantena iltana. Ei Grantin tarvinnut kärvistellä kauan ilman olutta.

No, siitä tuli Sapporo-fani, joten meidän oli tietysti käytävä panimolla. Sieltä tarttui mukaan t-paitoja, julisteita ja bisseä. Lisäksi me vedettiin maha täyteen paikallista herkkua nimeltä Genkhis Ghan. Lammassuikaleita suoraan pöydällä olevalle kuperalle grillille ja siitä kastikkeen kautta suuhun. Nam. Ai niin, meidän neljänkymmenen dollarin all you can eat –lihagrilliin kuului myös all you can drink –kaljabaari. Se ilta menikin leppoisasti siinä.

Seuraavana päivänä me reissattiin junalla tuntikausia laventelipelloille. Tässä oli nyt sitten Hokkaidon kesäkauden ykkösnähtävyys. Tietenkin satoi. Laventelipellot olivat kieltämättä ihan nättejä, mutta nyt ei taas auennut, miksi ihmiset ovat matkanneet tuhansia kilometrejä katselemaan näitä kukkia. Me katseltiin ympärillemme hoo moilasina, että mistä tässä nyt on kysymys. Outoa jengiä. Ne olivat aivan vauhkoina kukkasista.

Kierreltiin aikamme ja napsittiin kuvia laventeleista. Mä en ole ikinä tykännyt laventelista värinä enkä kukkien tuoksustakaan. Muistuttaa aina vanhojen ihmisten vessan hajusta. Syötiin kuitenkin laventelijäätelöt, jotka maistuivat juuri siltä, kuin vanhojen ihmisten vessanraikastimen voisi kuvitellakin maistuvan. Sitten löydettiin meloneja, jotka maksoivat noin 80 dollaria kappaleelta. Kuten sanottu: outoa jengiä. Me ostettiin toiset jäätelöt, joiden mukana tuli tällä kertaa hyper kallista verkkomelonia. No, olihan se makuelämys. Maistui aivan verkkomelonilta. Sitten reissattiin tuntitolkulla takaisin Sapporoon. Ei siitä päivästä sen enempää. Turhaa toimintaa täynnä.

Viimeisenä päivänä reissattiin rannikolle. Tämä päivä ei ollut lainkaan turha. Pikkukaupunki rannikolla oli vallan hurmaava. Tässä kylässä on ollut rahaa menneinä aikoina, ja sen huomasi. Kauniita rakennuksia paikka täynnä. Otaru oli tärkeä kauppapaikka. Sen vesissä on (ainakin ollut) silakkaa vaikka millä mitalla, ja sitä on myyty niin japanilaisille kuin venäläisillekin. Venäjän kuulemma näkee kirkkaana päivänä horisontissa. Oli olo kuin Sarah Palinilla.

Me kierreltiin kauniita rakennuksia. Maisteltiin kaikenmoisia herkkuja. Napsittiin valokuvia kaiketa. Käytiin paikallisen silakkaparonin palatsissa. Vedettiin loman viimeiset sushit. Oli aika hyvä fiilis loman viimeiseksi päiväksi.

Seuraavana päivänä meillä oli lennot Hong Kongiin. Ja mikäs me nähtiin matkalla. No, tietenkin – Fuji-san. Vuori oli niin piilotellut meiltä pitkään, ja nyt siitä ei päässyt eroon. Sayonara!

Bush break: Tokio toisen kerran

No, katos pirulauta, tultiin takaisin Tokioon. Vaikkei me nähtykään ensimmäisellä kerralla godzilloja ja Tokio ei ollut lainkaan sellainen, mitä kuvittelin, me tykättiin siitä silti kovin. Ei ainakaan lopu tekeminen, vaikka sataisi. Mutta ei edes satanut! 

Me kierreltiin niitä kaupunginosia, jotka jäivät ensimmäisellä kerralla näkemättä. Kuljettiin auringonpaisteessa teknologiasta ja sarjakuvista tunnetussa Akihabarassa. Tämä näytti enemmän sellaiselta manga-maanikoiden mestalta, mitä mä olin kuvitellut Harajukusta. Eikös se Gwen Stefanikin Harajukusta innostunut. No, joka tapauksessa… paikka oli värikäs ja täynnä värikästä väkeä. 

Illalla käytiin katselemassa Tokiota yläilmoista. Jonkun valtionviraston rakennuksen katolta sai ihastella maisemia ilmaiseksi. Me mentiin auringonlaskun aikoihin tarkoituksena napsia valokuvia sekä valoisaan aikaan ja pimeällä. Toisin kävi. Mua väsytti niin pirusti, että ei edes jaksettu odottaa auringonlaskuun asti. Käytiin syömässä ja sitten pehkuihin.

Ja hyvä niin, sillä seuraavana aamuna meillä oli herätys heti, kun metro vain alkoi kulkea. Kalamarkkinat nimittäin. Maailman kuuluisimmat kalamarkkinat. Täällä myydään tonnikalaa ja muuta kamaa miljoonien ja miljoonien dollareiden edestä yhdessä aamupäivässä. 

Meidän opaskirja kehotti saapumaan perille aamulla mahdollisimman aikaisin, sillä sisään pääsee vain tietty määrä jengiä, joten mehän oltiin sitten paikalla viideltä. Tietenkin portilla oli sitten lappu, että turistit pääsevät sisälle kello yhdeksän. Ei huvittanut hengata porteilla neljää tuntia, joten me kierreltiin lähialueen kalakauppoja ja -putiikkeja. Yhtäkkiä me oltiinkin markkina-alueella "puolivahingossa". 

Oli siellä aikamoinen hulivilinä. Kalaa kuskattiin ihmeellisillä trukkivekottimilla loossilta toiselle. Pytingeissä oli tarjolla kaikenmoista jo kuollutta ja vielä elävää elukkaa. Me käyskenneltiin kameroiden kanssa markkinoiden kujilla ja oltiin varmaankin kaikkien tientukkona. Sitten tuli vartija ja talutti meidät ulos. Tietenkin hyvin kohteliaasti, sillä hän kehotti meitä palaamaan kello yhdeksän. 

Meillä oli muuta ohjelmaa. Japanilaiset ovat kreisiä porukkaa monessa suhteessa, mutta erityisen hulluina he ovat pesäpalloon. Me käytiin katsomassa tietenkin matsi. Ei mua niinkään se itse urheilu siellä kentällä kiinnostanut. Mielenkiintoisempaa oli kaikki se tohina katsomossa. 

Fanit lauloivat aina, kun oli oman joukkueen vuoro lyödä. Jokaisella pelaajalla oli oma laulunsa, jota veisattiin niin kauan, kun hänellä oli maila kädessä. Sitten, kun oma joukkue oli ulkona, laulu lakkasi ja annettiin vastustajan kannattajille mahdollisuus hoilata. Kyllä nämä ovat kohteliasta sakkia. 

Vielä kiinnostavampaa oli seurata nuoria tyttöjä (tai naisia - näistä on välillä niin vaikea sanoa), jotka myivät kaljaa selkärepusta. He kantoivat koko kolmituntisen painavia tankkeja selissään, juoksivat edes takaisin stadionin rappusia ja myivät kaljaa. Hyvää harjoitusta koiville. Ei sillä, että olisi kovin monta läskiä koko reissulla näkynyt.

Viimeinen ilta Tokiossa meni syöden ja juoden. Käytiin valotaulujen täyttämällä alueella meidän suosikkiravintolassa. Koko reissulla tuli kyllä syötyä aivan mahdoton määrä, mutta ei auta, jos ruoka on niin hyvää. Om nom.