Meillä ei ollut Kioton jälkeen
suunnitelmissa oikein mitään muuta kuin Tokio jossain vaiheessa ja paluulento
Sapporosta. Vielä olisi kaksi viikkoa lomaa. Mietittiin Koreaan lentämistä,
mutta siellä oli päällänsä juuri joku SARS, lintuinfluenssa tai ebola. Koreasta
olisi voinut olla vaikea päästä takaisin Japaniin. Niin me sitten mentiin
metsään - siis landelle.
Japanissa on yllättävän paljon
ryteikköä pieneksi maaksi, jossa asuu kuitenkin miljoonittain jengiä. Me
matkattiin Kiotosta pikkukaupunkiin nimeltä Takayama sieltä kun pääsee
kätevästi Japanin Alpeille. Takayama itsessään oli ihan näkemisen arvoinen.
Kaupunki oli täynnä kapeita suloisia katuja, joiden varrella myytiin kaikenmoisia
herkkuja. Erityisen tunnettu Takayama on sake-panimoistaan ja naudanlihasta.
Panimoita olikin aivan vieri vieressä. Illalliseksi teki mieli vetää
Takayama-pihvi, mutta se olisi ollut melkein satasen lihaköntsä, joten me
tyydyttiin tilaamaan puoliksi yksi lihavarras ja vedettiin muuten maha täyteen
nuudeleita.
Seuraavana päivänä me sitten
jatkettiin sinne Alpeille. Tyypilliseen eurooppalaiseen tapaan täälläkin oli
joskus käynyt joku valkonahka, nähnyt vuoria ja päättänyt nimetä ne Alpeiksi –
kuten Australiassakin. Joo, eihän näillä vuorilla tuskin mitään nimeä ennen
ollutkaan. Onneksi me valkonahat ollaat reissattu ympäri maailmaa, että ollaan
saatu paikoille kunnon nimet. Alpit, perkele.
No,
vuoret olivat kyllä komeat. Mä en oikein omista enää mitään lämpimiä vaatteita,
joten mun oli pakko vetää repusta oikeastaan kaikki vaatteet päälle, sillä
yllättäen mitä korkeammalle menee sitä kylmempi siellä on. Me käytiin
katselemassa vuoria kuuluisalta näköalapaikalta nimeltä Kamikochi. Täällä
käymisestä kaikki japanilaiset kuulemma unelmoi. Ja hieno paikka, ei siinä
mitään. Oltaisiin oltu varmaan enemmän tohkeissamme, ellei olisi tullut
patikoitua siellä Nepalissa pari vuotta sitten. Hiton Nepali, ku on pilannut
kaiken.
Meillä kävi tuuri säiden suhteen, joten me
päätettiin kokeilla näköaloja myös toisesta suunnasta. Viimeiset kaksi viikkoa
oli satanut melkein putkeen, ja juuri sinä päivänä, kun me oltiin ihastelemassa
maisemia, sade loppui ja me nähtiin vuorenhuiput, jotka olivat olleet piilossa
monta päivää. Me matkattiin bussilla vuorien toiselle puolelle, jossa oli
hissit korkeuksiin. Tietenkin, kun me päästiin perille, pilvet olivat kerenneet
vyöryä maisemien päälle. No, höh. Mitään ei näkynyt. Tietenkin paluumatkalla
alas pilvet katosivat ja maisemat avautuivat hissin ikkunoista.
Onneksi paluumatkalla paikallinen
nainen luuli Grantiä David Beckhamiksi, niin ei mennyt matka aivan hukkaan.
Sain sentään hyvät naurut. Grantiä on ennenkin luultu Beckhamiksi. Me oltiin
vuosia sitten Norjassa töissä hotellissa. Grant seisoi yöt respassa vahdissa,
ja eräs japanilainen nainen oli aivan vakuuttunut, että Grant on David. Jopa
niin vakuuttunut, että hän lähetti viikkoja myöhemmin kiitoskirjeen hotelliin.
Kirjeessä hän kiitti Davidiä henkilökohtaisesti. Oli kuulemma ollut hieno
kokemus yöpyä itse David Beckhamin omistamassa hotellissa. Mikä näitä
japanilaisia oikein vaivaa?
Olisikohan se tämä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti