Yliopistokavereita tulee nähtyä aika harvoin. Siis. Harvoin niitä tuli oikeastaan nähtyä Suomessa ollessakaan. Mä olen paljasjalkainen turkulainen, joten mulla oli viikonloput usein täyteen buukattuja lapsuus- ja lukiokavereiden kanssa. Jaksoin mä ehkä kaksissa opiskelijabileissäkin käydä.
Pedagogiset opinnot olivat kuitenkin niin traumaattinen kokemus, että mä tarvitsin vertaistukea. Ei se terapiakaan kauhean kaukana ollut. Meillä oli täysin seinähullu professori, jota teki mieli täräyttää lahnalla naamaan. Ei se siitä ainakaan sen huonommaksi olisi mennyt. Me silloin alettiin tavata muitten opettajaksi opiskelevien kanssa lukupiirin parissa ja päästettiin vähän höyryä korvista.
Meidän ensimmäisen lukupiiritapaamisen kirjaksi me valittiinkin tuon professorin omaelämäkerta, jonka hän oli meille ensimmäisellä oppitunnilla antanut lahjaksi. Siis jokaiselle oppilaalle omaksi. Oli ilmeisesti omakustanteisesta elämäkerrasta tullut painettua muutama ylimääräinen kappale. En ymmärrä, mikseivät kirjat menneet kaupaksi. Muistaakseni nimittäin kyseessä oli sen luokan komediaeepos, että Hollywoodkin olisi saattanut olla kiinnostunut.
No, joka tapauksessa... tuon ensimmäisen tapaamisen jälkeen me ollaan luettu ihan oikeita aikuisten ihmisten kirjojakin. Tosin yleensä kirjaksi valitaan sellainen teos, josta on myös elokuva. Ollaan realisteja. Aika monelta meiltä jää kirjat lukematta. Aika moni meistä kyllä lukeekin kirjat, harvemmin ehkä minä.
Mun kesälomareissuni aikana lukupiiri kokoontui kerran. Kesällä on mukava olla ulkona, joten me skipattiin leffat ja lähdettiin piknikille. Oli mukava nähdä näitäkin kamuja pitkästä aikaa. Vaihdettiin kuulumisia, juteltiin kirjoista, juotiin skumppaa, syötiin hyvin ja naurettiin opettajan arjelle. Ja jostain syystä se seinähullu professorikin nousi pitkästä aikaa esille. Meitä on niin moneen junaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti