No niin, Nepal, jatketaan!

Hirvean kavelyurakan jalkeen oli aika makoisaa vain relata Pokharassa ja syoda hyvin. Me istuskeltiin kahviloissa pari paivaa ja lojuttiin hostellissa lukien kirjoja. Tosin mulla oli taas mahatauti, joten ei me paljon muuta olisi voitukaan tehda. Yhtena yona herasin yhtakkia siihen, kun mahaa vaansi niin pirusti. Sitten taas juostiin aika ripakassa tahdissa vessaan ja takaisin, vessaan ja takaisin. Mulla on nyt ollut kaksi ja puoli kuukautta sama intialainen mahatauti, jonka kanssa ma olen jo oppinut elamaan, mutta nyt mulla oli sille viela ruokamyrkytys kaveriksi. Grant oli jo sita mielta, etta nyt ostetaan lentoliput Suomeen ja laitetaan likka kuntoon. Paivan paasta oli jo parempi olo, ja me uskallettiin jatkaa matkaa.

Sen parin paivan aikana, jotka me vietettiin Pokharassa elaen leveasti, oli satanut aika paljon aika useasti. Viimeiset kaksi vuorokautta satoi putkeen. Liioittelematta. Satoi jatkuvasti ja tauotta. Aamulla lahdettiin rinkat suurinpiirtein vesitiiviiksi pakattuna kohti bussiasemaa. Ma kaaduin tietysti matkalla sateen liukkaaksi hiomalla polulla. Polvi auki. Loydettiin onneksi bussi, tai oikeastaan bussi loysi meidat niin kuin busseilla on tapana tehda naissa maissa, aika nopeasti, ennen kun oltiin taysin lapimarkia. Matkan aikana huomattiin, etta oli nakojaan satanut muuallakin. Tie oli ihan takussa, pitkat autojonot jurrasivat teilla ja lopulta pysahdyttiin kokonaan. Ma en viitsinyt edes vilkaista ulos. Yleensa tiella on nimittain lehma tai joku muu elukka, joka ei suostu liikkumaan. Nyt meilla kesti ja kesti, joten ma raotin vahan ikkunaa ja tungin paan ulos sateen uhallakin. Oho. Mitaan tieta ei ollut. Sade ja tulvat olivat vieneet tien mennessaan jonnekin-ties-minne, ja nyt tien paikalla virtasi koski. Ma puoliksi odotin, etta kohta sita on laskemassa lauma extreme-turisteja. Siita me kuitenkin lapi mentiin. Vesi ei oikeastaan ollut kovin syvaa, mutta nopeasti se kulki. Meidan matka katkesi yhteensa viitisen kertaa vesiesteisiin.

Loputtomaksi venyneen bussireissun jalkeen me hypattiin jeeppiin, jonka oli tarkoitus kuljettaa meidan aikamoisen kukkulan laelle Bandipur-nimiseen kylaan. Jeeppi hyppi edestakaisin tiella meidan rinkat katolla kaatosateessa noin kymmenen minuuttia ylamakeen ja sitten reissu tyssasi siihen. Maanvyorymia. Sade oli vienyt mennessaan paljon maata, eika meidan jeepilla ollut mahdollisuuksia paasta yli tai ympari. Ainoat vaihtoehdot oli palata alas tai kulkea viisi kilometria ylamakeen rinkka selassa sateessa mahataudin jalkivaannoissa ja polvi auki. Grant ehdotti, "Mita jos mentaisi Katmanduun?" "Sopii." Palattiin jeepilla takaisin alas, napattiin kupit teeta ja mietittiin, mita tehtaisiin. "Niin, ma kylla sanoin ihan vitsilla, etta mita jos mentaisi Katmanduun." Aha. No, ei sitten mitaan. Hypattiin takaisin jeepin kyytiin, rullattiin samaan kohtaan kuin viimeeksikin ja alettiin lampsia ylamakeen. Vai etta vitsilla! Mun mielesta ehdotus, etta ma mahatautisena ja toinen polvi rikkinaisena kannan 15-kiloista rinkkaa Himalajalla ylamakeen kaatosateessa maanvyorymien uhatessa seka yla- etta alapuolella, olisi ollut vitsi. Niin sita mentiin.

Tie oli tosiaan poikki ja useammasta kohtaa. Suurin osa maanvyorymista oli tuonut mukanaan mutaista maata tielle isoiksi keoiksi, mutta muutamassa kohtaa maanvyorymat olivatkin vieneet tien mukanaan. Uskomatonta kyllakin, tie oli ajokunnossa jo seuraavana paivana, ja ma kun olin arvellut, etta remonttihommissa olisi mennyt ainakin kuukausi. 

Pitkan ja maran nousun paatepisteessa meita odotti Bandipur, joka yllattaen naytti jotenkin italialaiselta kylalta. Bandipur oli sopo. Ma en oikein edes keksi parempaa adjektiivia kuvaamaan Bandipuria - ehka sootti. Ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen. Bandipur on ihan kuin ihka elava ulkoilmamuseo vahan kuin meikalainen Kasityolaismuseo, mutta ihmiset ihan oikeasti asuvat ja elavat siella, kayvat kauppaa, paimentavat vuohia ja viljelevat maata.

Italia?

Me yovyttiin piskuisessa majatalossa, jota emannoi vanha Newari pariskunta, jonka lapset olivat jo lentaneet pesasta ympari maailmaa. Lapsien tyhjaksi jattamat makuuhuoneet olivat nyt turistien vuokrattavissa. Oli jotenkin kivaa yopya taas pitkasta aikaa jonkun kodissa. Seinilla oli perhepotretteja, koulutodistuksia ja vanhoja piirroksia. Ehka osaksi mieluisan ympariston takia, ehka osaksi jatkuvan sateen vuoksi, me ei tehty juuri mitaan Bandipurissa. Maleksittiin kahviloissa seka ravintoloissa, ihailtiin kylan yllattavaa arkkitehtuutia ja katsottiin, kun koko kylan vaki valui hiljalleen meidan ohi.

Happy birthday, girl in pink!

Kolmen aarimmaisen hyvin nukutun yon jalkeen oli aika taas siirtya seuraavaan pisteeseen, joka oli Chitwanin kansallispuisto. Siirtyminen seuraavaan pisteeseen merkitsi jalleen bussimatkaa. Me ollaan parhaamme mukaan valtelty bussilla kulkemista, silla se ei ihan aikuisten oikeasti ole turvallista Nepalissa. Me ollaan ihan omin silmin nahty yksi bussi sapaleina rotkon pohjalla, ja uutisissa on harvasen paiva jotakin liikenneonnettomuuksista ja niista romuista siella rotkon pohjalla.

Nain meita varoitti Lonely Planet: "Bus travel poses a significant risk of accident. It's uncommon to drive for more than an hour on any strech of road without passing the burnt-out shell of a public buss crushed like tin foil into the canyon below. Travelling on an overnight bus trip is probably the most dangerous thing you can do in Nepal, and is certainly a bigger risk than currently posed by the Maoists and even more dangerous than the bungee jump (only kidding on that one). You are more than 30 times more likely to die in a road accident in Nepal than in most developed countries. During the research of this guide we passed ten fatal bus crashes in one ten-day period, which between them killed over 200 people. The message is clear; keep bus travel to a minimum."

Me istuttiin taas bussissa rystyset valkoisina, ja ma yritin olla katsomatta vastaan tulevaa liikennetta tai rotkon pohjaa. Onneksi me oltiin talla kerralla vuoren puolella tieta, ei rotkon puoleisella kaistalla. Perille paastyamme me kummatkin tunnustettiin, etta tuli matkan aikana etsittya bussista kaikki mahdolliset ulospaasytiet. Ma valitsin ikkunat, jotka olisi helppo lyoda rikki ja melkein jopa ihmiset, jotka olisi helppo tyontaa kumoon. Mutta hengissa ja ehjin nahoin paastiin taas perille.

Chitwan. Sademetsasuojelualue, jolla rymyaa lauma villeja elefantteja, aasialaisia sarvikuonoja, bengalintiikereita, alligaattoreita, pikku krokoja ja makean veden delfiineja. Suurin vetonaula on ehdottomasti sarvikuonot. Mentiin metsastamaan sarvikuonoja elefanttisafarille. Ei sarvikuonoja.

Mentiin metsastamaan sarvikuonoja kanoottiretkelle. Ei sarvikuonoja.

Kytattiin joen vierustaa kylasta. Ei sarvikuonoja.

Viimeisena iltana uskaltauduttiin kansallispuistoon kahdestaan ilman opasta, mika ei ole kauhean fiksua. SARVIKUONOJA! Vihdoinkin. Katseltiin niita muutaman kymmenen metrin paasta, mutta eikos eras nimelta mainitsematon halunnut testata kameraansa ja saada lahikuvaa kuonoista. Hiivittiin lahemmas ja lahemmas. Lopulta oltiin kymmenen metrin paassa sarvikuonoista. Toinen joessa plutaavista sarvikuonoista nosti katseensa suoraan mun silmiin, heilutti korviaan ja murahti. Mulle tuli kiire. Sydan kurkussa lahdin pinkomaan enka uskaltanut katsoa taakseni. Onneksi se oli vain varoitus, eika sarvikuono lahtenyt seuraamaan meita. Eras nimelta mainitsematon passi olisi halunnut menna takaisin viela lahemmas, mutta siihen ma vedin rajan. Joten pahoittelen: kuvat kuonoista ei ole kauhean selvia. KVG, jos kiinnostaa enemman.

Yhta suuri nahtavyys ovat paikalliset norsut, jotka lontystavat omaa tahtiaan keskella kylan raittia. Elefantteja kaytetaan seka ihan jokapaivaisissa hommissa etta turistien kuskina. Viidakon villielaimet kah kun eivat ole moksiskaan, jos vastaan tulee elefantti, mutta kirmaavat kylla karkuun, jos turisti tulee vastaan jeepin kyydissa. Toisaalta kaveleminenkaan ei ole turvallista keskella sademetsaa. Villinorsut, sarvikuonot ja alligaattorit hoitelevat vuosittain muutaman henkilon hengilta, joten elefantin selasta luonnon tarkkailu ei ole ollenkaan huono vaihtoehto. Lisaksi bonusta elefantilla ratsastamisessa on se, etta saa ratsastaa elefantilla.

Norsut vaan tuppaavat kovasti likaantumaan puuhassa, ja ne taytyy pesta. Elefantin pesu on ehka hauskinta, mita ma olen ikina tehnyt. Ma en vaan oikein tieda, kumpi loppujen lopuksi pesi kumpaa, mutta ma kikatin kuin pieni lapsi.

Itku pitkasta ilosta. Meilla olisi vastassa viela yksi bussireissu Katmanduun. Se meni ihan ookoo. Meidan kuski taisi jopa olla selvin pain. Meita oltiin varoiteltu, etta Katmandu on likainen, polyinen ja meluisa. Mua ei huvittanut ajatus Katmandusta patkaakaan nyt, kun olin patikointireissun jalkeen vihdoin unohtanut Intian ja alkanut olla taas suht rento. Itse asiassa Katmandu on oikein kiva paikka. Jep, likainen, polyinen ja meluisa, mutta ei mitaan verrattuna Intiaan. Katmandun uber turistikaupunginosa Thamelkin tuntui kivalta, silla me ei oltu nahty muita turisteja viikkoihin.

Me tultiin Katmanduun hyvissa ajoin, silla meidan oli tarkoitus jarjestaa viisumit ja lennot Bangladeshiin taalta kasin. Ma herasin aamulla kauheassa kuumeessa ja rakataudissa (ihan niin kuin naissa mahataudeissa ei olisi jo tarpeeksi), mutta raahauduin puolikuolleena Bangladeshin suurlahetystoon. Taytettiin liput ja laput, annettiin passikuvat jne. "96 dollaria, kiitos", sanoi suurlahetystotati. "Tah? Niinku yhteensa vai?" "Erikseen." Jaha. Netissa kylla sanottiin 30 dollaria. Kiitos kuulemiin. Bitakaa Bangladeshinne, me mennaan Bangkokiin. 

Laskeskeltiin, etta Bangladeshin reissusta tulisi pikkasen liian kallis, silla lennot sinne ja sielta edelleen Bangkokiin olivat jo valmiiksi kalliit. Lisaksi se suurin syy, miks me haluttiin Bangladeshiin, Sundabarnsin kansallispuisto, saattaa olla kiinni monsuunin vuoksi. Toisaalta jos kulkeminen on Nepalissa maavyorymien vuoksi hankalaa, mita se on sitten Bangladeshissa - kaikkien monsuunien ja sykloonien isanmaassa. Kaikkein painavin syy lentaa suoraan Bangkokiin oli kuitenkin se fakta, etta meidan opaskirjanen varoitti Bangladeshista, etta matkustaminen siella on viela hankalampaa kuin Intiassa. Ihmiset tuijottavat, koskettelevat, kerjaavat, huijaavat, puijaavat ja nipistelevat. Ma en jaksa just nyt yhtaan olla mikaan sirkuselain. Eli ostettiin lennot Bangkokiin. Huomattiin myohemmin, etta meilla on seitseman tunnin valilasku Delhissa. Ei nain.

Mutta se Katmandu. Ma muistan, kuinka ma pienena luulin, etta Katmandu on jonkinlainen mielikuvituspaikka - vahan kuin Timbuktu. Kylla hammastys oli suuri, kun maantiedon tunnilla kartalta loytyi Katmandu - ja vahan myohemmin se Timbuktukin. Mutta mun puolustuksena: kummatkin ovat suunnilleen siella, missa pippuri kasvaa. Ma olin ensimmaiset kaksi ja puoli paivaa suurlahetystokeikan jalkeen sangyn vankina. Oli kuumeinen ja voimaton olo. Nokka vuosi kuin Wikileaks-informantit. Grant kavi yksinaan tutustumassa Katmanduun, ja ma koetin kovasti parantua. Kolmantena aamuna makin jo pystyin nousemaan, ja me suunnattiin kohti apinatemppelia.

Apinatemppelille ei ollut oikeastaan matka eika mikaan, kukkulakaan ei ollut kovin korkea, mutta tossu ei vaan noussut. Ylhaalta aukesivat muikeat maisemat Katmandun laaksoon, mutta mulla oli keskittymiskyky nollassa, enka ma pystynyt kuin ajattelemaan vaan omaa sankya. Matkalla takaisin hostellille ma aloin piristya ja Grant voida huonommin. Loppupaiva me vain lokoiltiin.

Seuraavana paivana raahauduttiin laheiseen kaupunkiin Pataniin, silla siella olisi tiettavasti hienoja rakennuksia. Me kummatkin kuljettiin kuin zombit. Mitaan ei oikein rekisteroitynyt sarveiskalvoja pidemmalle. Me paastiin kuninkaalliselle torille, istuttiin paikallisten elakelaispappojen kanssa temppelin varjossa eika oikein muuta tehtykaan. Tulipa kaytya sitten siellakin.

Paluumatkalla hostellille me paatettiin kiepata Katmandun kuninkaallisen torin kautta. Grant oli kaynyt siella jo aiemmin silloin, kun ma olin kipeana. Paasymaksu oli 300 rupiaa, mutta reippaana poikana Grant kirjoitti paasylippuun mun nimen ja kansallisuusen, joten ma paasin sisalle ilmaiseksi. Hahaa. Saastettiin huimat kolme euroa. Silla aikaa, kun Grant odotteli ulkopuolella, ma kipaisin vilkaisemassa, milta Katmandun torit temppeleineen nayttivat. Ne nayttivat suurinpiirtein talta:

Katmandun tori oli paljon vilkkaampi kuin Patanin. Autot ja moottoripyorat surrasivat ja tuuttasivat. Taisin jopa sanoa, etta "it's nothing more than a glorified junction". Vahan niin kuin Raisio. Selkeasti ma olin viela kuumeinen.

Katmandun laaksossa on eniten Unesco-suojelukohteita kuin missaan muualla. Eika ihme! Joka sisapihalla, joka risteyksessa, joka torilla on temppeli tovereineen. Patanissa yksistaan on 785 temppelia. Katmandussa helposti tuplat. Nailla on jopa ihka elava jumalatar, jota he palvovat. Jumala syntyy aina uudelleen noin nelivuotiaan tyttolapsen ruumiiseen. Tytto tunnistetaan 35 tarkan fyysisen piirteen perusteella, ja han kay lapi kilpailijattarien kanssa viela rituaalin, jolla varmistetaan, etta loytyy varmasti se oikea flikka. Muksut laitetaan pimeaan huoneeseen, jossa on 108 teurastetun vesipuhvelin paata ja jossa aikuiset miehet pukeutuneina hirvittaviin asuihin ja naamareihin pelottelevat tyttoja. Se tytto, jonka ruumiissa jumala asuu, ei tietenkaan pelkaa. Helppoa kuin heinanteko! Kuitenkin tama jumala tuntuu pelkaavan verta, silla heti, kun valittu tytto saa ensimmaiset kuukautisensa tai menettaa esimerkiksi onnettomuudessa paljon verta, valitaan uusi tytto. Tytto saa ikaan kuin eropakettina kuitenkin sievoisen summan rahaa. Nailla neitokaisilla on kuulemma vaikeuksia loytaa aviomiehia. Ei kai ihme. He saattavat olla hieman hankalia ja vaativia persoonia, jos on viettanyt lapsuutensa miljoonien palvomana jumalattarena.

Vahan harmitti, etta meilla ei ollut kuntoa eika kestavyytta nahtavyyksista nauttimiseen. Nyt juostiin parissa paivassa lapi Katmandun nahty - valokuva - jatketaan! -periaatteella. Tosin ma olen satavarma, etta Nepal on maa, jonne ma palaan viela uudestaan. Kunhan nyt ensin selvitaan niista seitsemasta tunnista Delhin lentokentalla!

What goes up, must come down

Tassa tulee hyvin tiivistaen 25 paivaa, 308 kilometria ja maksimikorkeus 5416 metria:

OSA 1: Annapurna Circuit Trek

Paiva 1

Besisahar (820) - Ngadi (890)

Kilometreja kavelty: 13

Korkeusmuutos metreissa: +70

Bussilla Pokharasta Besisahariin. Meinattiin jatkaa bussilla niin pitkalle kuin paasee. Kun me saavuttiin paikan paalle, busseja ei nakynyt missaan, joten paatettiin kavella rauhassa kohti vaellusreissun alkua ja napata bussi matkalla. Oltiin kavelty ehka tunnin verran, kun nahtiin taysin ruttana bussi rotkon pohjalla ja ihmisten matkatavaroita sikin sokin joen varrella. Siina meni muutama henki. Me paatettiin, etta eikohan kavella sittenkin koko vaelusreitti eika oiota julkisilla.

Ihan niin kuin se bussi ei olisi pelastyttanyt mua tarpeeksi. Vertaa hamahakin kokoa taustan aaltopeltiin.

Paiva 2

Ngadi (890) - Chamche (1385)

Kilometreja kavelty: 16

Korkeusmuutos metreissa: +495

Paiva 2 alkoi ensimmaisilla lumihuippuisilla vuorilla. Jes! Me ajoitettiin meidan reissu juuri sopivasti monsuunikauden alkuun, mika meinasi sita, etta maisemat eivat valttamatta ole parhaat mahdolliset. Pilvet vyoryvat lumihuippujen eteen noin aamuseitsemalta ja hengailevat siella aina seuraavaan aamuun asti. Me jatkettiin matkaa etiapain auringon polttaessa selkaa. Hiki virtasi. Toinen paiva oli reissun vaikein. Me ei viel oikein saatu rytmista kiinni, ja koko matka oli ylos-alas-ylos-alas, vaikka kartta osoitti tasaista ja leppoisaa nousua. Olivat unohtaneet mainita, etta joka ikisen kylan valissa polku palaa alas joelle ja joelta noustaan taas pari sataa metria ylos seuraavaan kylaan. Paiva paattyi ihanan kuumaan suihkuun ja oikein makoisaan omenapiirakkaan mahtavan vesiputouksen katveessa.

Paiva 3

Chamche (1385) - Danaqyu (2200)

Kilometreja kavelty: 15

Korkeusmuutos metreissa: +815

Ensimmainen tuskainen maki. Polku kiipesi ja kiipesi, eika huippua nakynyt missaan. Onneksi ma nautin kiipeamisesta. Ylospain meneminen on paljon helpompaa mulle kuin alaspain. Lopulta me paastiin aivan tolkuttoman vaikean ja pitkan maen huipulle, ja onneksi joki nousi samaa tahtia eli eipa tarvinnut laskeutua taas ennen seuraavaa kylaa. Paikalliset vasaavat tieta, joka lopulta kulkee koko vaellusreitin pituudelta, ja me saatiin seurata rajahdystoita aivan vieresta. Jalkapallon kokoiset kivenmurikat sinkoilivat monien kymmenien metrien paahan. Se tie on aivan sairas. "Tie" ilman turva-aitoja satojen metrien korkeudessa aivan pystysuoran pudotuksen vieressa ja taynna kivenmurikoita, jotka keikuttavat jeeppeja sivulta toiselle niin, etta valilla ne rullasivat eteenpain vain kahden pyoran varassa. Ma pidattelin henkea ja toivoin parasta. Pyoriteltiin ensimmaisissa tibetilaiskylissa rukousrullia.

Paiva 4

Danaqyu (2200) - Dhukur Pokhari (3240)

Kilometreja kavelty: 25

Korkeusmuutos metreissa: +1040

Aamulla oli lahto taas aikaisin, jotta nahtais matkalla mahdollisimman paljon vuoria, ennen kuin pilvet peittavat nakymat. Aamu alkoi taas hikisella nousulla korkean maen paalle. JA WOW! Lumihuippuja pilvetonta ja kirkkaansinista taivasta vasten. Mulle tuli vahan surku, etta oltiin yovytty maen juurella eika kiivetty viela illalla ylos. Tosin koko kylaa ei nakynyt meidan kartoilla, vaikka sielta aukesivat aivan mielettomat maisemat. Voi kun olisi tiedetty! Sen siita saa, kun reissaa ilman opasta. Suurin osa meidan kanssavaeltajista kopotteli  kera paikallisen oppaan ja kantajan, joka raahaa turistin rinkkaa. Me paatettiin kavella yksin, koska meilla ei ollut varsinaisia suunnitelmia ja me haluttiin kavella yksin. Kai se on se perisuomalaisuus mussa, mutta ma halusin olla riippumaton muista ja paattaa tahtini itse. Hyvin me parjattiin ilmankin, mutta opas olisi tottakai osannut neuvoa meidat yoksi kyliin, joista on parhaat maisemat aamulla.

Paiva jatkui aurinkoisissa merkeissa, vaikka vuorien huiput olivatkin meilta piilossa pilvien takana. Meidan opaskirjan mukaan meidan olisi pitanyt kohdata ensimmaiset nakymat Annapurna 1 -vuorelle, mutta ma jo rupesin epailemaan, etta kaikki ne postikortit on photoshopattu. Pilvien takaa ei vilkkunut mitaan. Mutta ei se mitaan. Parempaa oli luvassa, silla muutaman mutkan paasta vuoret blokkaavat monsuunisateet, ja luvassa olisi pilvettomia maisemia. Illalla juhlittiin kolmen kilometrin korkeutta omenapiirakoin. Vaelluskengat roikkuivat viela toistaiseksi repun kahvasta, ja matka sujui aina kolmeen kilometriin asti ihan sujuvasti flipflopeissa. Muut vaeltajat kauhistelivat ja paikalliset kannustivat mun jalkinevalintaa. Olipahan kevyt kulkea.

Kolmessa kilometrissa maisemat alkoivat vaikuttaa kovin tutuilta. Ihan kuin olisi kavelty Suomen kesassa. Meidan polku kulki havumetsien lapi, ja siella taalla niityilla kukki meikalaisia kukkia. Tuoksutkin olivat ihan suomalaisia. Hiljalleen korkeuden kasvaessa maisemat muuttuivat Ruissalosta Saimaaseen ja parin paivan paasta kaveltiin tunturikasvien keskella. Aika huimaa.

Paiva 5 

Dhurkur Pokhari (3240) - Ngawal (3680)

Kilometreja kavelty: 11

Korkeusmuutos metreissa: 440

Aamulla meita oli vastassa paatos: ylamakeen vai tasaisella? Polku haarautui kahteen, ja me paatettiin kokeilla kuntoa ylamakeen. Meidan reitti nousi melkein pystysuoraa makea siksakaten 500 metria. Kuljettiin aina sata askelta kerrallaan ja pidettiin tauko. Sata ja tauko. Sata ja tauko. Lopulta me saavuttiin pieneen tiibetilaisten pakolaisten jalkelaisten asuttamaan kylaan, josta oli aivan mielettomat maisemat. Suoraan meidan edessa huojui joku Annapurnista. Taivas oli tummien pilvien peitossa, mutta vuori oli silti nakyvissa. Oli jotenkin pelottava ja uhkaava tunnelma. Jatkettiin ylareittia toiseen pikkukylaan ja paatettiin yopya siella hyvien maisemien toivossa. Illalla pilvet alkoivatkin repeilla, ja me saatiin ihailla lisaa Annapurnia.

Paiva 6

Ngawal (3680) - Manang (3540)

Kilometreja kavelty: 10

Korkeusmuutos metreissa: -140

Aamulla aurinko paistoi taas hetkisen, ja me saatiin aukeat nakymat vuorille. Me lahdettiin liikkeelle aika myohaan, silla me lojuttiin majatalon portailla auringonpaisteessa ja ihailtiin lumisia huippuja. Oli mukavampikin kavella, kun pilvet peittavat porottavan auringon. Meidan maaranpaa oli Manang, jossa oli tarkoitus viettaa kaksi yota, silla meikalaisille ei-vuori-ihmisille suositellaan nailla korkeuksilla lepopaivaa, ettei paase vuoristotauti iskemaan. Ilma alkoi olla jo selkeasti todella ohutta, ja ma sain puuskuttaa ihan vessareissullakin. Mitaan muita ongelmia meilla ei ollutkaan, vaikka informaatiojulisteet lupailivat paansarkya, pahoinvointia ja unettomia oita. Vuoristotauti tappaa turisteja vuosittain. Ei auta menna ylos liian nopeasti tai aivot paisuvat ja keuhkot keraavat nestetta. Ei kuulosta kivalta. Me nahtiinkin pelastushelikopterin porraavan kerran ohitse ja vartin paasta takaisin. Toivottiin, etta kyydissa olisi rikas bisnesmies eika potilas. 

Etsi kopteri. On se siella. Siina vahan perspektiivia.

Paiva 7

Manang (3540) - Shree Kharka (4076)

Kilometreja kavelty: 10

Korkeusmuutos metreissa: +536 

Se siita lepopaivasta Manangissa. Me nahtiin juliste maailman korkeimmasta jarvesta ja paatettiin kavasta siella. Matkaan menisi nelja paivaa, ja reitti nousisi yli viiden kilometrin korkeuteen. Pakattiin kamat ja lahdettiin matkaan. Kukaan ei vaan osannut luvata, etta majatalot matkan varrella olisivat auki, silla me vaellettiin vuoden hiljaisempana aikana. No, me lahdettiin joka tapauksessa matkaan ja paatettiin kysella matkan varrella olevissa kylissa majatalojen kohtalosta. Kukaan ei tiennyt mitaan, ja mua alkoi pelottaa tosissaan. Me ei vietetty kahta yota Manangissa niin kuin on tarkoitus, ja mua ei yhtaan houkutelleet paisuneet aivot ja vetiset keuhkot. Grant yritti rauhoitella mua ja selitti, etta ei meilla ole mitaan hataa, silla oltiinhan me vietetty yo Manangia korkeammalla silloin, kun valittiin kahdesta polusta se korkeampi. Ei mua kiinnostanut. Ma puuskutin niin paljon, etta olin varma, etta happi loppuu ihan just. Siihen lisattyna se, etta majatalot eivat valttamatta olisi edes auki ja paikallisen viranomaisen varoitus "hankalahkosta" polusta, ja ma sain pienen paniikkikohtauksen keskella kapeaa vuoristopolkua. Kyyneleita ei pidatellyt mikaan, ja mulla meni oma aikansa siihen, etta sain taas keuhkot pelaamaan. Ma ymmarsin kylla, etta ei meilla hataa olisi, silla aina me voitaisi kaantya takaisin, mutta ei se silloin paljon rauhoittanut.

Ma kerasin itseni kokoon, ja me jatkettiin matkaa. Meita vastaan tuli paikallinen kylalainen, joka osasi kertoa, etta ensimmainen majatalo oli auki. Me todettiin, etta jos jompaankumpaan iskisi vuoristotauti, ensimmaisesta majatalosta ei olisi pitka matka takaisin matalemmille maille. Ma luulen, etta mua kauhistutti eniten ajatus siita, etta mulla ei ole matkavakuutusta ja, jos ma tarvitsisin pelastushelikopteria, siita seuraisi helposti muutaman vuoden velkavankeus. Mun vakuutusyhtio sanoi vakuutukset irti, kun ilmoitin maistraattiin ja kelaan muuttavani Suomesta pois. Enka ma saa vakuutusta muualtakaan, kun en ole talla hetkella minkaan maan pysyva kansalainen. Hel*etin katevaa. 

No joo. Mun kavelytunnelmia piristi kummasti matkan varrella vastaan tullut buddhalainen luostari. Rakennus oli tuhat vuotta vanha. Se on vanha se. Sisaan komyavat vanhat rouvat kehottivat meita sisalle, ja me uskaltauduttiin kurkistaa sisaan ja istua munkkien seuraan lattialle. Munkkien mantrat tayttivat vanhan salin, ja mulla alkoi olla paljon parempi mieli.

Maailman pienin lehma

Paiva 8

Shree Kharka (4076) - Kuoleman laakso (?) - Shree Kharka (4076)

Kilometreja kavelty: 4

Korkeusmuutos metreissa: 0

Meidan majatalon isanta osasi kertoa, etta maailman korkeimman jarven lahella oleva majatalo oli suljettu. Jaha. Matka tyssasi sitten siihen. Ei sentaan. Majatalon isanta sanoi, etta hanella on avaimet myos sinne ja etta han voisi kavella meidan mukana ja avata majatalon meille. Excellent. Paiva oli taysin pilveton, ja vuorijono aukesi meidan eteen koko komeudessaan. Mahtava paiva, mahtava fiilis. Kunnes me saavuttiin Kuoleman laaksoon (kuten me sita kutsuttiin). Meita oli varoiteltu hankalasta polusta, mutta tama polku oli jotain aivan sairasta. Reitti kohosi kivista vuorenseinaa jyrkasti ylospain, ja se koostui rautalangan yhdessa pitelemista kivenmurikoista. Paikoitellen kivet olivat ropisseet alas rotkoon, ja meidan olisi pitanyt loikata pudotusten yli. Ei kay. Paniikkikohtaus 2. Ma suostuin viimeinkin vaihtamaan flipflopit vaelluskenkiin, jotta mulla olisi enemman pitoa. Grant yritti rauhoitella mua, mutta ei siita mitaan tullut. Vaikka mun vaeltimet onkin flipfloppeja jareammat, mua pelotti, etta pikkukivet polulla alkaisivat liukua mun jalkojen alla. Pahin oli kuitenkin ajatus siita, etta meidan pitaisi tulla samaa reittia takaisin ja alaspain meno olisi paljon vaikeampaa kuin ylospain. Grant oli onneksi samaa mielta (tai ainakin sanoi olevansa). Kaannyttiin takaisin majatalolle, ja mua harmitti niin pirusti. Pyytelin anteeksi. Eniten harmitti se, etta Grant jaisi paitsi kokemuksesta ja matkasta, jonka han pystyisi tekemaan ilman mua. Olo alkoi kuitenkin kohentua, silla paiva oli ihana ja maisemat henkeasalpaavat.

Kun saavuimme takaisin majatalolle, meita oli vastassa kanadalainen pariskunta, johon olimme tormanneet muutamaan otteeseen matkan varrella. He olivat matkalla samaiselle jarvelle ja paattivat yrittaa matkaa seuraavana paivana oppaansa kanssa. Ma kerroin heille kokemuksestani ja taisin pelastyttaa heidat. Tapasimme heidat uudestaan parin paivan paasta, ja he kertoivat, etta Kuoleman laakso oli vasta alkusoittoa ja polku kapeni kapenemistaan, kunnes sita ei enaa ollut. He joutuivat kavelemaan monen sadan metrin korkeudessa maanvyorymien paalla poikittain siten, etta he pitelivat kasin tukea vuoren seinasta ja ujuttivat jalkansa putoilevien kivien lomaan. Itku tuli heillakin. Heidan oppaansa oli hoputtanut heita, silla kivia saattaisi sataa niskaan koska tahansa. Mutta jarvi oli kuulemma ollut "worth it".

Paiva 9

Shree Kharka (4076) - Yak Kharka (4050)

Kilometreja kavelty: 15

Korkeusmuutos metreissa: -26

Eksyttiin. Meille suositeltiin oikopolkua, ettei tarvitsisi palata Manangiin. Oikopolku vei meidat autiokylaan, josta johti levea polku kohti vuoria. Missaan ei nakynyt kyltteja, joten me paateltiin, etta tuon levean ja pajon kuljetun tien taytyi vieda maaranpaahamme. Vaarin. Tallasimme ylospain kohti vuoria pari tuntia, mutta tie ei tuntunut johtavan mihinkaan. Lopulta meita vastassa oli vuorien seina, josta ei ollut paasya lapi. Paiva oli kuitenkin aurinkoinen ja maisemat mahtavat, joten eksyminen ei harmittanut paljoakaan. Me istuttiin mattaalle ja massytettiin evaita. Lopulta me palattiin autiokylaan ja loydettiin pienen pieni kinttupolku, joka johti oikeaan suuntaan. Tallasimme sita hiljalleen ylospain, kunnes vastaan tuli pystysuora seinama, josta johti alaspain polku, joka oli irtonaisen sepelin peitossa. Polku kulki siksakkina alaspain ja loiveni hiljalleen mukavaksi kulkea. Ainoa ongelma oli se, etta ensimmaisissa siksakin mutkissa oli taas mukava pudotus. Pari sataa metria tai silleen. Paniikkikohtaus 2 1/2. Pirun mukava huomata Himalajalla yli neljan kilometrin korkeudessa pelkaavansa korkeita paikkoja. Leppoisa tunnelma.

Me oltiin kavelty niin pitkalle jo, etta ei huvittanut kaantya takaisin, joten Grant otti mun kamat ja talutti mut kadesta pitaen ensimmaiset pelottavat kulmat. Mua nolotti niin pirusti mun hatailyt. Ma luulen, etta ma olin vaan niin hermoheikkona edellisista ihan oikeasti vaarallisista poluista, etta ma en edes osannut avata silmia ja arvioida polkua rauhallisin mielin. Eka reaktio oli vaan alkaa parkua hysteerisesti. No joo, mutta hengissa ollaan. Polku jatkui melko jyrkkana mutta huomattavasti helpompana kulkea, vaikka meidan pitikin ylittaa muutama maanvyoryma, joissa pikukivet alkoivat ropista kohti laakson pohjaa. Me nahtiin matkalla ensimmaiset jakit ja villipeurat. Eksyminen ja jyrkka alamaki saivat meidat molemmat aika poikki, eika meita kiinnostanut enaa jatkaa matkaa pidemmalle ensimmaisen majatalon nahtyamme. Meidan oli alunperin tarkoitus kulkea korkeammalle, silla yli kolmen ja puolen kilometrin ei suositella nousevan enempaa kuin 400 metria paivassa. Paikalleen jaaminen myohastyttaisi aikatauluamme, emmeka me voisi seuraavana paivana jatkaa alkuperaisen suunnitelman mukaan vajaaseen viiteen kilometriin. Tossu ei vain enaa noussut.

Paiva 10

Yak Kharka (4050) - Thorong Phedi (4450)

Kilometreja kavelty: 6

Korkeusmuutos metreissa: +400

Seuraavana paivana me noustiin tuo tasan nelja sataa metria. Kilometreja kuljettiin vain kuusi, mutta nailla korkeuksilla kuusikin kilometria kavi ihan tyosta. Henki ei oikein kulkenut kunnolla, mutta heti, kun pysahdyimme lepaamaan, hengityskin palasi normaaliksi, joten tiesimme, ettei mitaan vakituista hataa ollut. Polku nousi melko tasaisesti, tosin taas yli maanvyorymien. Paiva oli jalleen aurinkoinen, ja lumiset huiput kohosivat takanamme kohti sinista taivasta. Neljaan ja puoleen kilometriin flipflopeissa. Ei paha. Seuraavana aamuna oli tarkoitus ylittaa vaellusreitin korkein sola, Thorong La, 5416 metria. Me lepailimme loppupaivan majatalossa korttia latkien. 

Paiva 11

Thorong Phedi (4450) - High Camp (4800) - Thorong Phedi (4450)

Kilometreja kavelty: 4

Korkeusmuutos metreissa: 0 

Vaellusreitin kliimaksi. Thorong La. Jes. Nyt sita mennaan! Ei mentykaan. Aamu oli sateinen. Viidessa kilometrissa tuli lunta ja pilvet peittivat polun. Ei tolkkua jatkaa matkaa. Sen sijaan kiivettiin viimeiseen majataloon ennen solaa ihan vaan ajan kuluksi.

Nailla eletaan: Dal Bhat

Nailla eletaan: Tiibetilainen leipa ja hunajaa

Paiva 12

Thorong Phedi (4450) - Thorong La (5416) - Muktinath (3800)

Kilometreja kavelty: 16

Korkeusmuutos metreissa: -650

Vaellusreitin kliimaksi. Thorong La. Jes. Nyt sita mennaan! Ja niin sita mentiin! Nousu oli yllattavan helppo ja mieli korkealla. Herattiin aamulla aikaisemmin kuin oli tarkoitus, ja taivas oli pilveton, joten lahdettiin matkaan silla sekunnilla. Me syotiin aamiaista High Campissa, jonne me oltiin jo tallattu kerran huvin vuoksi. Samalla, kun juotiin teeta ja nakerrettiin tiibetilaista leipaa, ihasteltiin, kun aurinko nousi valkoisten vuorien ylle. Vuoret vaihtoivat varia sinisista valkoisiksi ja edelleen vaaleanpunaisiksi ja lopulta persikan varisiksi.

Aamiaisen jalkeen lahdettiin kiipeamaan kohti Thorong Lata. Paasimme perille ja juhlimme matkalla tapaamiemme ihmisten kanssa saavutusta. Matkalla huipulle taivas oli peittynyt pilvista, mutta maaranpaassa taivas rakoili juuri sen verran, etta naimme valkoiset huiput pilvien ylla. En tieda, johtuiko hapenpuutteesta vaiko mista, mutta tunnelta oli hilpea ja kaikkia nauratti. Ilma oli kuitenkin sen verran kylma, etta kaikki paattivat jatkaa matkaa nopean valokuvatauon jalkeen kohti uuden laakson pohjaa.

Matka alas oli aivan tolkuttoman pitka. Olimme kiivenneet ylos noin kilometrin, ja nyt meidan piti laskeutua yli puolitoista kilometria. Ma jotenkin unohdin tohkeissani juoda vetta, ja kun saavuimme perille majataloon sain aivan uskomattoman tarinakohtauksen. Jalat tarisi, kadet tarisi, jopa maha tarisi, enka ma pystynyt tekemaan mitaan. Oli ihan hirvean kylma. Ma makasin makuupussissa kahden paksun peiton alla kaikki vaatteet paalla, ja huulet oli silti ihan siniset. Karmea fiilis. Ma yritin kitata mahdollisimman paljon vetta, ja parin tunnin paasta olo alkoi olla taas ihan inhimillinen. Ma olin yllattavan rauhallinen, vaikka jokainen lihas tarrasi ja sydan tykytti samaan tahtiin. Ma tiesin, etta kyse ei ainakaan ole vuoristotaudista, silla me oltiin paljon matalammalla kuin aiemmin. Oli silti hyva mieli. Thorong La. Ha haa!

Paiva 13

Muktinath (3800) - Kagbeni (2800)

Kilometreja kavelty: 10

Korkeusmuutos metreissa: -1000

Matka alas alkaa. Aamulla herattyamme kaveltiin ympari Muktinathia, joka on paikallisille, seka hinduille etta buddhalaisille, tarkea pyhiinvaelluskohde. Kaytiin tutustumassa temppeliin, jossa palaa ikuinen tuli. Maanvaosta pursuaa kaasua, joka palaa pikkuruisella sinisella liekilla. Palasimme majatalolle pikaiselle lounaalle, ja ma tein oikein onnistuneet vaihtokaupat majatalon pitajan tyttaren kanssa. Ma luovuin vanhasta t-paidasta ja college-housuista ja sain tilalle mielettoman villahuivin.

Temppelin kellot. Kling klang.

Matka jatkui tiella kavellen leppoisasti kohti seuraavaa kylaa, joka osoittautui oikein pirteaksi ja mukavaksi paikaksi. Kylan kujilla virtasi kirkas vesi, ja joka paikassa porrasi aivan uunituoreita vasikoita ja karitsoita. Kyla on turisteilta kielletyn Mustang-laakson suulla, ja me kavimme kurkkaamassa tuon kielletyn hedelman suuntaan. Muuta mainitsemisen arvoista: ensimmainen kuuma suihku (ja suihku ylipaatansa) yli viikkoon.

Paiva 14

Kagbeni (2800) - Marpha (2670)

Kilometreja kavelty: 15

Korkeusmuutos metreissa: -130

Aamulla harkitsimme Kagbeniin jaamista toiseksi paivaksi, silla pidimme kylasta niin. Luvassa oli kuitenkin helppo paiva pelkkaa alamakea, ja paatimme jatkaa matkaa. Puolenpaivan aikaan tuuli yltyi aivan mielettomaksi. Vaikka kavelimme levealla tiella lempeaa alamakea, oli reissu yllattavan rankka tuulen vuoksi. Vastatuuleen kulkeminen oli kuin ylamakea koko matka. Emme kuulleet toistemme puhetta, vaikka kavelimme vain noin viiden metrin paasa toisistamme. Lopulta saavuimme kylaan, joka oli tuulelta suojassa, ja paatimme yopya siella. Me saimme aivan pilkkahintaan koko kylan parhaan hotellihuoneen, toisen kuuman suihkun putkeen ja jakkipihvit. Nam.

Paiva 15

Marpha (2670) - Kalopani/Lete (2535)

Kilometreja kavelty: 17

Korkeusmuutos metreissa: -135

Taysin turha paiva. Opaskirjan mukaan matkalla olisi pitanyt nakya reissun parhaat vuoristomaisemat, mutta pilvet peittivat taivaan. Missaan ei nakynyt mitaan. Kylat matkan varrella eivat olleet tippaakaan autenttisia tai karismaattisia. Pelkkia majataloja. Alkoi sataa. Blaah.

Paiva 16

Kalopani/Lete (2535) - Tatopani (1200)

Kilometreja kavelty: 20

Korkeusmuutos metreissa: -1335

Oho. Aamulla aukesivat aikas muikeat maisemat vuorille, jotka kurkottavat yli kahdeksan kilometrin korkeuteen. Syotiin aamiaista majatalon kattoterassilla ja hymyiltiin holmoina vuorille. Siina se. Muuten paiva olikin taas pilvinen ja kylat tuskin mainitsemisen arvoisia. Tama laakso tuntui paljon tylsemmalta kuin Thorong Lan toisella puolella oleva laakso tiibetilaiskylineen ja avonaisine taivaineen. Tama laakso olikin vuoriston ja monsuunin valissa, mika merkitsi sateessa tarpomista ja iilimatoja. En tieda, johtuiko saasta vai muuten matkavasymyksesta, mutta alamakeen kulkeminenkin alkoi tuntua hankalalta. Illalla saavuimme kuitenkin Tatopaniin, jossa meita piristivat kuumat lahteet. Teki aika gutaa maata kuumassa vedessa kylma kaljapullo kadessa ja vain sulaa veteen. Illalla juhlittiin mun maisterinpapereita omenapiirakalla.

Paiva 17
Tatopani (1200) - Sikha (1935)

Kilometreja kavelty: 8

Korkeusmuutos metreissa: +735

Voi itku mika paiva! Koko paiva tuntui silta, kuin tervassa olisi kavellyt. Grantilla oli puolestaan supermiespaiva, eika hanen ymmarrys oikein riittanyt mun voinnille. Tapeltiin aika kovaaanisesti tien reunalla ja paiskottiin tavaroita. Oltiin tahan mennessa vietetty paaosin aikaa vain kahdestaan. Usein oltiin ei pelkastaan majatalon ainoat turistit vaan koko kylan ainoat turistit, ja alkoi olemaan sellainen fiilis, etta nyt on toisen vitsit kuultu. Paiva oli todella kuuma ja kostea. Kummallakin kintut taynna iilimatoja. Maisemat keskinkertaiset.

Paiva 18 
Sikha (1935) - Ghorepani (2870)

Kilometreja kavelty: 9

Korkeusmuutos metreissa: +935

Tarpominen ylospain jatkui seuraavana paivana pikkaisen paremmissa merkeissa. Paastiin perille nopeasti ja kivuttomasti. Ghorepani oli meidan viimeinen kyla Annapurna Circuit Trek -vaellusreitilla, ja taalta me poikettiin polulle, joka vei meidat Annapurna Base Camp -reitille. Ghorepani oli taas aikas tylsa turistikyla, mutta meita piristi ajatus seuraavasta aamusta. Ghorepani on sellaisen kukkulan juurella, josta on luvattu olevan parhaat maisemat vuorille. Aamulla siis aikaisin ylos ja kukkulalle.

Paiva 19
Ghorepani (2870)

Kilometreja kavelty: 0

Korkeusmuutos metreissa: 0

Aikaisin siis aikaisi ylos ja kukkulalle, my arse. Aamu valkeni taas sateisena ja pilvisena. Tanaan ei mentaisi mihinkaan. Muuten oltaisi jatkettu matkaa, mutta muut reissaajat ja opaskirjaset kehuivat niin nakymia, etta paatimme pitaa lepopaivan.

Paiva 20
Ghorepani (2870) -Poon Hill (3210) - Tadopani (2680)

Kilometreja kavelty: 15

Korkeusmuutos metreissa: -190

Mulla oli heratyskello soimassa neljalta. Taysin pilvista. Torkutettiin kello viiteen. Viela pilvisempaa. Sitten Grant kurkkasi ikkunasta kuuden maissa ja avot: aivan aurinkoinen aamu. Ihasteltiin maisemia majatalon ikkunasta ja mietittiin, pitaisiko lahtea kapuamaan kukkulalle viela parempien maisemien toivossa. Pilvet valtaavat vuoret melko nopeasti, joten todennakoisyys sille, etta perille paastyamme emme nakisi muuta kuin usvaa, oli kohtuu suuri. Paatettiin silti yrittaa. Juostiin kukkulan kylkea mahdollisimman nopeasti ylos, ja ohut ilma yllatti mut puolivalissa. Henki ei kulkenut, ja voimat olivat ihan loppu. Grant kiirehti eteenpain, ja ma komysin perassa. Paasin kuin paasinkin lopulta kukkulan laelle. Ma yritin tasata hengitysta ja juoda vetta janooni, mutta oksensin kaiken ulos kuten kunnon urheilija konsanaan. En oo ikina ennen urheillu niin, etta laatta lentaa, mutta nyt se on tehty sekin. Vartin paasta lauma muita turisteja tuli ihailemaan maisemia, ja tietysti heista jokainen talloi mun oksussa. Mutta ainakin maisemat olivat mielettomat.

Laskeuduttiin kukkulalta alas, syotiin aamiaista ja jatkettiin matkaa Annapurna Bace Camp -reitille. Polku kulki upeiden sademetsien lapi. Uskomatonta, miten muutaman kilometrin matkalla maisemat muuttuvat niin paljon. Toisella puolella solaa kolmessa kilometrissa oltiin Suomen maisemissa, sitten noustiin Transhimalajan kuiville maille, missa ei kasvanut mikaan, huipulla oli pelkkaa soraa ja lunta, jalkimmaisessa laaksossa oli sademetsia liaanineen. Mieletonta.

Saavuttiin paljon aikaisemmin perille kuin mita olimme suunnitelleet. Ei oikein tiedetty, olisiko pitanyt jatkaa matkaa, kerta aikaa viela oli, vai jaada paikoilleen. Paatimme pohdiskelun jalkeen jaada yoksi kylaan, silla paattelimme majatalojen korkeasta maarasta, etta taalla on oltava mielettomat maisemat. Aamua odotellessa.

OSA 2: Annapurna Base Camp (Sanctuary) Trek

Paiva 21
Tadopani (2335) - Bamboo (2335)

Kilometreja kavelty: 18

Korkeusmuutos metreissa: -345

Aamulla tosiaan saatiin ihastella taas lumisia huippuja ja kavella auringon porottaessa kirkkaalta taivaalta. Lepopaiva teki teraa, ja me tarvottiin 18 kilsaa, mika on aivan mieleton maara Himalajalla, missa mikaan ei ole milloinkaan tasaista. Polku laski jyrkasti joelle, nousi jyrkasti kylaan, laski jyrkasti joelle, nousi jyrkasti kylaan. You got the picture. Meilla oli aivan mieleton menemisen meininki ja me paahdettiinkin nopeasti ja pitkalle uudella reitilla.

Meidan oli tarkoitus yopya base camp -reitilla parikin yota ja edeta hiljalleen, silla paamaara oli taas yli neljan kilometrin korkeudessa, missa happea ei juuri ole. Paikalliset neuvoivat kuitenkin, etta meilla ei ole mitaan hataa, silla olemme olleet yli viiden kilometrin korkeudessa, joten paatimme, etta seuraava paiva on taynna puserrusta ja etta perille mennaan.

Paiva 22
Bamboo (2335) - Annapurna Base Camp (4130)
Kilometreja kavelty: 13
Korkeusmuutos metreissa: +1795

Ja perille mentiin! 1795 metria korkeutta yhdessa paivassa on melkoinen maara, ja se meni ihan kivuttomasti taas. Tosin maisemat olivat taas udun peitossa, mika oikeastaan teki reissusta aika jannittavan. Polkua ei nakynyt eteenpain kuin muutama metri kerrallaan. Ymparilta kuului vain koskien kuohunta. Aamulla meita odottaisi siis melkoinen yllatys.

Paiva 23

Annapurna Base Camp (4130)

Kilometreja kavelty: 0

Korkeusmuutos metreissa: 0

Vau! Aamu oli aika elamys. Base Camp on taysin Annapurna-vuorijonon ymparoima. Tuntui silta, kuin seisoisi ison popkornikulhon pohjalla ja katselisi kulhon reunoja kohti. Meita ymparoivat Annapurna South (7219), Annapurna I (8091), Annapurna II (7937), Annapurna III (7555), Annapurna IV (7525) ja Gangapurna (7455). En tieda, mika vuori oli mika, mutta aivan sama. Sanattomaksi jain. Maisemat olivat niin mielettomat, etta paatimme jaada viela toiseksi yoksi ja nauttia spektaakkelista toisenakin aamuna.

Paiva 24

Annapurna Base Camp (4130) - Jhinu (1710)

Kilometreja kavelty: 20

Korkeusmuutos metreissa: -2420

Aamu oli jos mahdollista vielakin upeampi. Sininen taivas ja lumihuiput aivan kosketusetaisyydella. Edellisena iltana olimme suunnitelleet muiden matkaajien kanssa kavelevamme Jhinuun, jossa meita odottaisi kuumat lahteet. Matka olisi pitka mutta suurimmaksi osaksi alamakea. Lahdimme aamulla matkaan ja kymmenen tunnin paasta olimme perilla. Alkumatka sujui lentaen, mutta sitten alamaki kavi rankaksi jaloille. Tarisevin koivin paasimme perille. Muut jaivat matkan varrelle yhta englantilaismiesta huolimatta. Kuumat lahteet tekivat kylla aika hyvaa kipeille lihaksille.

Olimme aikas hyvassa vauhdissa ja suunnittelimme, etta seuraavana paivana yritamme paasta Pokharaan asti, lahtopisteeseen. Sovimme englantilaisen ystavamme kanssa tarskyt Pokharaan. Seuraavana iltana juhlittaisiin pihvein ja oluin. 

Paiva 25

Jhinu (1710) - Phedi (1100)

Kilometreja kavelty: 18

Korkeusmuutos metreissa: -610

Voi itku ja hammastenkiristys! Oli taas koko paiva tervassa kulkemista. Grant voi ihan hyvin, mutta mun jalat eivat kulkeneet. Ma sanoin jo alkumatkasta, etta tuskin paasen Pokharaan asti. Harmitti niin pirusti, etta viimeinen paiva oli niin hankala. Grantin teorian mukaan mun jaksamattomuus johtui kuumista lahteista. Tamahan oli jo toinen kerta, kun pulikoinnin ja lutraamisen jalkeen ruis oli kadonnut mun lihaksista. Oli muutenkin surullinen olo, kun joutui jattamaan vuoret taakseen.

Oppaan mukaan matkaan olisi pitanyt menna kahdeksan ja puoli tuntia. Yleensa me oltiin huomattavasti oppaan aikoja nopeampia. Tanaan meilla meni matkaan kymmenen tuntia. Huoh! Polku ei loppunut ikina. Pienetkin maet olivat tuskaa. Matkaa tosin piristi paikallinen nainen, joka ajoi lehmaa polkua eteenpain. Han kysyi, minne olimme matkalla ja voisimmeko ystavallisesti ottaa hanen lehmansa mukaan, kun kerta samaan suuntaan olimme menossa. Mikapa siina. Siina me sitten tallasimme vuoristopolkuja vitsan ja lehman kanssa. Saipahan emanta vapaapaivan.

Illalla sitten saavuimme Phediin, josta nappasimme bussin Pokharaan. Paastiin kunnon suihkuun, tavattiin uusi englantilaisystavamme, syotiin lihaa niin, etta napa rutasi, ja juotiin olutta paalle.

Sen pituinen se. Eli noin 308 kilometria.