Pikajuna Intian halki kiitaa, yo jo on

Intiassa matkustaa paivittain junalla noin 20 miljoonaa ihmista.

Intian rautatiet tyollistaa 1,5 miljoonaa ihmista.

Intiassa on noin 6900 juna-asemaa.

Ma oon aina tykannyt matkustaa junalla. Juna hakkaa bussit ja lentokoneet mennen tullen. Istun mielluummin junassa 10 tuntia kuin 5 tuntia bussissa. Intia on junamatkailun kannalta otollinen maa. Matkat on pitkia, junat nopeita ja halpoja. Junalipun varaaminen on kylla oma prosessinsa. Jos sen ottaa huumorilla, sille voi jopa nauraakin... ainakin jalkeenpain.

Meidan ensimmainen paiva Intiassa oli paattya kyyneliin. Yritettiin varata junalippua Chennaista Kochiin. Junalipun varaamiseen tarvitaan ihan torkeat maarat vapaata muistia korvien valissa. Perinteisten lahtoaikojen ja asemien nimien lisaksi taytyy muistaa junan numero ja junan nimi. Taytyy myos tietaa, onko junassa viela tilaa. Sen voi hyvassa lykyssa tarkistaa varaustoimistossa olevalta tietokoneelta. Tietokonetta varten sinun tosin taytyy muistaa viela lahtoaseman ja tuloaseman numeeriset koodit. Niita ei ole listattu missaan seinilla. Sitten viela taytyy muistaa, missa varausjarjestelmassa oli tilaa. Junassa on tietty maara istuimia varattu naisille, vanhuksille, turisteille, hatatapauksille ja ties mille. Eli on ihan turha kuvitellakaan, etta menisi luukulle ja varaisi paikan esimerkiksi seuraavaan Delhin-junaan. Eieieieieiei! 

Ensimmainen junaseta, johon tormasimme ja jota kylassa rakastavasti kutsuttiin junanatsiksi, oli aikamoinen tapaus. Ei hanta paljon kiinnostanut neuvoa tai ohjata. Saimme lomakkeet, jotka tuli tayttaa, ja jos niita ei ollut taytetty oikein, han viskasi ne takaisin pain nakoa, huusi ja solvasi asiakasta muutamalla eri kielella, joista yhden luulin tunnistaneeni englanniksi. Sitten me holmoteltiin sen lapun kanssa ja arvottiin, mika mahtoi menna oikein ja mika vaarin. Korjattiin muutama numero ja koetettiin onnea uudelleen. Muutama tunti myohemmin meilla oli jotkut liput jonnekin.

 Taman junan kyljesta loytyi meidan nimet.

Junat ovat aivan mielettoman pitkia, useamman sata metria. Junalla matkustamisen tekee erityisen mielekkaaksi se seikka, etta ne ovat todella nopeita. Aivan romunkin nakoinen juna saavuttaa helposti 160 kilmetrin tuntinopeuden, eika se tunnu junan sisalla miltaan. Kun ollaan paikallisten kanssa vertailtu junia, he ovat olleet yllattyneita siita, miten onnettoman hitaita meidan VR:n kalusto on, vaikka luulisi hintaeron olevan se asia, jota hammastellaan ja kauhistellaan. Pendolino, pah! Perusyojuna, 14 tuntia, sanky kuuden hengen hytissa, maksaa noin neljalla euroa. Kuvittele, etta paasisit neljalla eurolla Leville laskettelemaan. Miten meidat onkin huijattu kuvittelemaan, etta VR olisi jotenkin tehokas.

Voi teita, setakullat!

Namaste!

Ollaan majailtu Intiassa nyt muutama viikko. Ennen Intiaan tuloa kaikki reppureissaajat, joiden kanssa tuli rupateltua, vetivat naamansa aina hieman vinoon hymyyn, kun kuulivat, etta me ollaan matkalla Intiaan. "Oh! And this will be your first time in India, will it? Hmmmm, interesting. Good luck." Me laskeuduttiin hieman kauhunsekaisin tuntein Chennaihin Ita-Intiaan. Okei, myonnettakoon, etta lentokentalta poistuminen vei oman aikansa, mutta kaikki muu on sujunut hyvin. En oikein ymmarra, mista tama kaikki hulabaloo Intian ymparilla johtuu. Intia on maa siina missa kaikki muutkin, ja intialaiset ovat ihan normaaleja ihmisia. Kaikki sujuu niin kuin kuuluukin... muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Ja niista poikkeuksista paastaankin siihen lentokentalta poistumiseen. Meilla meni oma aikamme siihen, etta hokattiin, millainen hyva veli -jarjestelma taalla toimii. Lentokentan turisti-info sanoo, etta lentokentalta ei kulje busseja eika junia Chennain keskustaan, silla turisti-infon seta on hyvaa pataa taksi- ja tuk tuk -kuskien kanssa. Han saa taskurahaa jokaisesta turistista, jonka ohjaa taksitolpalle, samalla han unohtaa mainita, etta paikallisbussit ja -junat kylla kulkevat 300 metrin paasta korttelin toiselta puolelta. 

Taksi- ja tuk tuk -sedat taas ovat hyvaa pataa hostelli- ja kauppasetien kanssa. Tuk tuk - seta kertoo, etta se hostelli, johon haluat menna on taynna, liian kallis, rottien tai vesivahingon jaljilta asumiskelvoton. Sen sijaan tuk tuk -seta suosittelee toista hostellia, josta tuk tuk -seta saa taskurahaa. Samaten kauppasedat maksavat tuk tuk -sedille komissiota joka turistista, joka astuu ovesta sisaan. Tama setien kartelli johtaa siihen, etta kaikki kaupan oleva on tuplasti kalliimpaa - okei, silti meidan nakokulmasta suht halpaa - mutta luotettavaa tietoa ei saa mistaan. Hostelliseta kertoo, etta nahtavyys, johon haluat tutustua on tunnin kavelymatkan paassa ja meidan on parempi ottaa tuk tuk. Todellisuudessa vartin tarvottuasi olet perilla. Ugh. Me ollaan jo tehty pyha paatos siita, etta yhdenkan tuk tukin kyytiin en nouse, jos vahankin henki viela puhisee. Rinkan kantaminenhan menee ihan treenista.

Komissiota haluavat toki moottorittomatkin sedat. Usein ystavallinen ja avulias paikallinen lyottaytyy seuraan, rupattelee Grantin kanssa kriketista ja ohjaa samalla meidat hostellien suuntaan. Hostelliin paastyamme han ja hostelliseta alkavat porista omalla kielellaan, mika se sitten onkin kaupungista ja kylasta riippuen, ja sopivat komissiosta. Sitten minulle naytetaan huone, joka on monta sataa rupiaa kalliimpi kuin pitaisi olla. En ole eilisen teeren poika. Arsyttavinta tassa on se, etta suurin osa hostelleista on saman kadun varrella. Ei niita tarvitse kenellekaan osoittaa. Kerran meidat heitettiin ulos hostellista, jossa olimme paattaneet yopya, silla emme paasseet komissiosedasta eroon. Tama hostelliseta sanoi, etta ei halua meita puljuunsa, silla komissioseta tulee lahdettyamme haastamaan riitaa ja kiristamaan rahaa. Muutamat yritykset ovat mystisesti syttyneet palamaan yon pimeina tunteina. 

Sitten on viela turistiopassedat. Jalleen ystavallinen ja avulias paikallinen lyottaytyy seuraan meidan kiivetessamme vuoren sivua ylos. Matkalla han osoittaa, etta katsos, muurahaispesa. Vuoren laella han osoittaa, etta katsos, maisema. Lopulta han pyytaa paikalliseen floraan ja faunaan tutustuttamisesta pienta palkkiota. Esimerkiksi kymmenta euroa. Suurin osa intialaisista perheista elaa noin dollarilla paiva.

En toki halua antaa vaaraa kuvaa maasta. Olemme tormanneet moniin oikeasti ystavallisiin ja avuliahin ihmisiin, jotka ovat halukkaita nayttamaan meille maataan ja kulttuuriaan. He nakevat meidat ihmisina eika kavelevina raha-automaatteina. Ikava kylla olen alkanut suhtautua pessimistisesti ja kyynisesti kaikkiin, jotka minua lahestyvat, kun pallistelen H. Moilasena kadun kulmassa karttaa hypistellen.

Nama srilankalaiset bussikuskisedat olivat aivan toista maata. He juttelivat pitkaan ja hartaasi kriketista Grantin kanssa, arvioivat pelaajien vahvuuksia ja heikkouksia. Keskustelu oli rattoisaa hieman tonkosta englannista huolimatta. Matkalla bussikuskit tarjosivat meille jaakylmaa vetta ja suklaakekseja. "No niin!" Ma olin ihan varma, etta meita odottaisi paamaarassa taivaallinen lasku herkuista. Kaikista hinnoista kun on sovittava etukateen, silla tuotteista on vahan hankala tinkia, jos ne ovat jo mahan pohjalla. Pysahdyimme toisen kerran ja bussikuskisedat halusivat ehdottomasti tarjota meille jalleen mangomehua ja currya. "Voi ei!" Lopulta kiitokseksi heille riitti lupaus siita, etta lahetamme heille Australiasta postikortin. Tosin Grant epailee, etta he halusivat osoitteemme ja kortin Aussilasta viisumihakemusta varten. Han on varmaan oikeassa. Tanaan ma olen poikkeuksellisesti optimistinen ja haluan ajatella, etta meilla oli vain mukavaa yhdessa.

Paras ja pyyteettomin matkaopas, joka meilla on ollut, on ehdottomasti srilankalainen Mr Tea. Han asui samassa hostellissa, jossa yovyimme, ja lyottaytyi seuraamme, kun lahdimme paamaarattomalle iltapaivakavelylle teeplantaaseille. Mr Tea ei osannut paljoakaan englantia, mutta han tunsi teeplantaasit kuin omat taskunsa. Olisimme varmasti eksyneet teepuskien mereen ja lukemattomien kinttupolkujen verkkoihin tunneiksi ilman Mr Tean asiantuntevaa apua. Me saatoimme valita kauniimmalta ja vehreammalta vaikuttavan polun kahdesta, jolloin Mr Tea jai vaitonaisena odottelemaan risteykseen, vaikka yritimme selittaa, etta tama polku vaikuttaa paljon mielenkiintoisemmalta. "Photos, you know, we want to take good photos." Palaisimme kymmenen minuutin kuluttua todettuamme, etta polku oli umpikuja. Senhan Mr Tea tietysti jo tiesikin.

Mr Tea ei vaatinut kohtuuttomia summia teeplantaasien esittelystaan. Hankin selvasti nautti seurastamme. Seuraavana aamuna lahdimme valloittamaan kuuluisaa pyhiinvaelluskohdetta (josta olen jo aiemmin kirjoitellutkin). Ihmettelimme, kun Mr Teata ei nakynyt aamulla missaan. Puolessa valissa rankkaa kiipeamisrupeamaa meita oli vastassa portailla nokottava Mr Tea. Miten ihmeessa! Selkeasti paikallinen opas tietaa myos oikopolut. Mr Tea kiipesi mukanamme muutaman tunnin mutta ei tullut mukanamme aivan huipulle. Mr Tea tiesi, ettei tulisi paasemaan vuoren huipulla olevalle temppelialueelle sisaan, silla han ei ole buddhalainen. Lansimaalaisia ei-buddhalaisia turisteja katsotaan lapi sormien, silla me tiedamme hyvaa paikalliselle taloudelle. Kun saavuimme takaisin hostellille, Mr Tea odotteli jo vasyneita pyhiinvaeltajia aamuauringossa lammitellen. Minulla tarisi koivet kiipeamisurakasta, ja Mr Tea oli puolessa ajassa kipittanyt ylos ja alas. Ja tekee saman joka aamu. Kovassa kunnossa vanhaksi aijaksi!

Mr Tea.

Popadom, popa-dii-duu-daa!

Ayubowan!

Sri Lanka jyraa aika korkealle mun suosikkimatkakohteiden listalla. Talla pienella saarella oli kaikkea. Ma olin niinq et tiaks ihq!

Saavuttiin aamulla aikasin lentokentalle, ja turisti-infon suosituksesta skipattiin Colombo ihan suosiolla ja mentiin suoraan rantsulle Negomboon. Negombosta ei ole oikein mitaan sanottavaa, ei hyvaa - ei huonoa. Negombo on. Mutta kieltamatta oli ihana herata aamulla aaltojen loiskeeseen. Aaltojen, jotka oli noin 30'C. Seuraavana yona tuli akkilahto guesthousesta, kun meidan hieman railakas ruotsalainen naapurimme lauloi yomyohaan Abban kuumimpia hitteja. Abbaksi sen tunnisti vain sanoista "thank you for the music". Indeed. Pakattiin siis rinkat ja painuimme kettuun. 

Parasta Sri Lankassa oli Hill Country, teepuskien peittamat vuoret, joita saatiin ihailla hiljalleen tuktuksuttavan junan ikkunoista ja ovista roikkuen. Junan keskinopeus oli alle 20 km/h, joten mitaan suurta hengenvaaraa ei ollut, jollei lasketa muutaman sadan metrin pudotusta junaradalta laaksoihin.

Ensimmainen pysahdyspaikka oli pieni kyla suositun pyhiinvaelluskohteen juurella. Adam's Peak, Sri Prada, on noin neljan tunnin urakka portaita pitkin vuoren huipulle, jossa pyhiinvaeltajaa odottaa buddhalainen temppeli, upea auringonnousu ja sietamaton pillien ujellus. Tarkoitus on kiiveta vuorelle aamuvarhain, jolloin saa ihailla auringonnousua ja vuoren toiselle puolelle piirtyvaa varjoa. Auringgonnousun jalkeen alkaa buddhalainen seremonia: rumpuja, pilleja ja jollotusta. Mun onneksi juoksumattotreeni kantoi hedelmaa, ja me paastiin vuorelle kahdessa tunnissa. Grantin matkaa hidastutti pieni Delhi Belly -pelko. Vaara halytys. Onneksi. Ma naureskelin viela laakson pohjalla paikallisille, jotka ostivat 30 asteen helteessa fleece-pipoja, -huppareita ja -hanskoja. Mun hymy hyytyi perilla. Takki hiesta markana ja aamun kova tuuli sai hampaat kalisemaan.

Hypattiin iltapaivalla taas junaan kohti seuraavaa paikkaa. World's End, joka on Hortonin tasangolla, oli pelottava ja vaikuttava. Tasanko loppuu yhtakkia taysin varoittamatta 800 metrin pudotukseen. Yovyttiin laheisessa kylassa, silla World's End oli taas paikka, jossa taytyy olla aamulla aikaisin, silla aamukymmeneen mennessa maisemat ovat jo taysin pilvien peitossa. Paikkansa piti. Varttia vaille kymmenen laakson pohjalta alkoi nousta ripeita pilvia taysin pystysuoraa rinnetta ylos. Kymmenelta ei nakynyt kuin valkoinen pilviverho, kun laakson kosteust nousee auringon lammittamana ylos. Paikalta on aikoinaan hypannyt kahdeksan nuortaparia kuolemaan jarjestettyjs avioliittoja vastaan. Viesti meni kerrasta perille. Muutama kuukausi sitten kuwaitilainen tytto eksyi yhtakkia ilmestyneeseen pilvisumuun ja putosi. Tarina jai muhimaan ihon alle.

Viettiin pari paivaa patikpointireissujen jalkeen ihan vaan kollotellen pienessa vuoristokylassa. Vaikka ylospain meno olikin suhteellisen helppoa, oli alas kipittaminen mulle vaikeaa. Pohkeet oli aika tukossa ja reidet vapisi. Verryteltiin koipia paivittain muutaman kilsan lenkeilla, jotka Keski- Sri Lankassa meinaa vakisinkin jyrkkia yla- ja alamakia. Vierailtiin teetehtaassa. Yhteen teepussin vaantamiseen menee ihan tolkuttomasti hommaa. Ensin tamil-naiset poimii vaaleat teelehdet kasin vuorilta, ne kuljetetaan tehtaaseen, jossa ne kuivataan ja kuivataan ja kuivataan. Tee erotellaan eri luokiksi teepurujen koon ja varin mukaan. Ensin ne erotellaan mekaanisesti sihviloin. Japanilaiset ovat menneet keksimaan vehkeen, joka tunnistaa teepurun varin ja sylkaisee ilmaa tumman purun niskaan ja heitaa sen eri kekoon kuin vaaleat. Avaapa yksi teepussi ja katso, montako purua siella on. Kone on rekisteroinyt niista joka ikisen.

Tee luokitellaan kahdeksaan eri ryhmaan. Paras tee on toiseksi hienointa, ja siina on eniten valkoisia teelehden nuppuja. Tee olikin aivan taivaallista Sri Lankassa. Sita ei oikein voi edes kuvailla. Tiedat varmasti mansikkatikkarin. Mansikkatikkari ei maistu mansikalle. Se maistuu jollekin hieman keinotekoiselle, jota olemme oppineet kutsumaan mansikaksi. Oikea mansikka on jotain paljon parempaa ja raikkaampaa. Sama patee srilankalaiseen teehen. Se maistuu sille, milta teen kuuluu maistua. Meidan earl greyt ja liptonit ovat mansikkatikkareita.

Ruoka on Sri Lankassa verrattavissa ilmastoon: hot hot hot! Ma olen vetanyt paikallisia curryja aivan napa vaarana. Sri Lankassa on helppo olla kasvissyoja aivan huomaamattaankin. Suosikkeja on katumyyjilta ostettavat pienet taikinanyytit, joiden sisalla piilottelee erilaisia curryvihanneksia, ja pikkuruiset nuudelipannukakut, joita dippaillaan tuliseen linssiliemeen. Jalkkariksi viela vesipuhvelin maidosta tehtya jogurttia ja hedelmia. Suosikkeihin kuuluu myos curryn lapioimiseen sopivat srilankalaiset nachot, popadomit. Uppopaistettua namia. Om nom!

Suosituimpia matkailukohteita taalla on Pinnawelan norsujen orpokoti. Maksoimme itsemme kipeiksi, mutta olihan ne aika sydamen sulattavia. Orpokotiin paatyy eksyneet, orvoiksi jaaneet ja sairaat elefantit. Poikaset saattavat helposti hataantya salametsastajien hyokatessa lauman kimppuun, eksya metsiin ja pudota rotkoihin. Orpokoti naytti viihtyisalta norsun asua. Norsut kulkevat vapaina orpokodin alueella ja paasevat uimaan kahdesti paivassa laheiseen jokeen. Ei paha.

 Huomaa Grantin miehekas ote norsusta.

Orpokodissa on myos aivan pikkuruisia norsuvauvoja. Yleensa norsut eivat lisaanny vankeudessa, joten uskoisin norsuvauvojen kertovan jotakin orpokodin oloista.

Villejakin elukoita on toki nakynyt myos. Gekkot pitavat guesthousen huoneiden nurkat puhtaina hamahakeista ja hyttysista. Maassa vilisee kaikenmoisia varikkaita liskoja. Missaan en ole nahnyt niin isoja koppakuoriasia kuin Sri Lankassa. Korppeja on joka paikassa. Paljon. PALJON. Ja ne pitavat metelia. Kingfisherit ja papukaijat ovat kauniita. Apinat ja oravat suloisia. Hyttyset eivat niinkaan. Meilla ei ollut varaa malarialaakkeisiin. Onneksi guesthouseissa on yleensa melko hyvat hyttysverkot. Saa nahda, miten kay.

Sri Lanka on trooppinen paratiisi, jossa on kaikkea. Monien tuhansien vuosien historiaa, vehreita ja viileita vuoria, uskomattoman upeita rantoja, joiden hiekka narskuu varpaiden alla, ystavallisia ihmisia, jotka ovat aidosti iloisia siita, etta olen tullut tutustumaan heidan maahansa. He ovat ylpeita maastaan ja kulttuuristaan. Ja mika ettei, kun metsat ja tien penkereet kasvavat taalla kasveja, joita meilla haetaan Plantagenista ja kasvatetaan ruukuissa.

Suojassa saannolliselta iltapaivasateelta sitruunaruohopensaan alla.

Ta-daa!

Menihan siina, mutta tassa tama nyt on. Blogi.

Lahdosta on kulunut yli kolme viikkoa. Kolme viikkoa eloa Suomessa on niin helppo tiivistaa. "Joo, oon graduillu. Oltiin Anskun kanssa viikonloppuna ulkona. Mohlotin sohvalla, katoin Dr. Phillia ja kaivoin napaa." Naiden kolmen viikon tiivistaminen mihinkaan jarkevaan muotoon tuntuu jo mahdottomalta. Mista aloittaa?

Dubaista. Vietettiin vajaa viikko Dubaissa CouchSurfing-tutun luona. Ma olin yllattynyt siita, etta juurikaan mitkaan mun ennakko-odotukset eivat toteutuneet. Kylla, Dubai on torkean rikas kaupunki. Se meni oikein. Kaikki muu menikin vaarin. Kohta yksi: Ihmiset olivat hyvin rentoja. Jotenkin odotin snobeilua ja rahalla proystailya. Kertaakaan ei tullut sellainen olo, etta mun rinkan uumenista kaivetut matkarievut eivat olisi kelvanneet tai etta olisin ollut alipukeutunut. Kohta kaksi: Juuri kukaan ei kayttanyt voimakkaita hajusteita. Mun mielikuvien Arabiemiraateissa seka miehet ja naiset uivat haju- ja partavesissa. Kohta kolme: Dubaissa on joo kuuma, mutta kaupungissa on yhteensa noin kolme karpasta. Ja rannikkokaupungiksi todella vahan lokkeja tai oikeastaan mitaan lintuja.

Me kierreltiin holmottelemassa upeita rakennuksia, syotiin hyvin ja vaan oltiin. Meidan host, libanonilainen Edgard, ajelutti meita ympari kaupunkia ja vei syomaan libabobilaisiin ravintoloihin. Ma luulen, etta mun on lisattava Beirut tulevien matkakohteiden listalle. Edgard oli aivan upea host, paras tahanastisista isannistamme, jolla on kohtuullisen raskas kaasujalka. Auringonlaskun jalkeen kisailimme mielettoman kalliiden autojen kanssa Dubain keskeneraisilla moottoriteilla. Erastakin autoa sattui ajamaan paikallinen prinssi, jonka tunnistimme tietysti okyautosta mutta myos pienesta rekisterikilven numerosarjasta. Han voitti.

 Bur Dubai. Vanha Dubai.

 Burj Khalifa. Korkein rakennus planeetalla.

 Burj Al Arab. Seitseman tahden hotelli. Ei paasty edes vessaan.

Dubaissa rakennetaan viela paljon pilvenpiirtajia. Suurin osa niista naytti olevan tyhjillaan nain finanssikriisin jalkeen. Moottoritietkin on viela kesken, kun rahat loppuivat kesken.

 Abu Dhabi. Palatsi Mikalie.

 

 Abu Dhabi ja aatteet on mun vaatteet.