Camp Diary: Day 2

While playing get to know each other games...

TEACHER: "What is the hardest thing you have ever had to do?"

WHITE KID: "I guess, when my dad had to go away for work."

OUR KID: "Your dad went to prison?"

Seuraavana päivänä me sitten päästiin oikein asiaan. Meidän Victorian-reissun pääkohta oli päästä tutustumaan australialaiseen kouluun. Onhan meidänkin koulu toki australialainen, mutta me ollaan vielä aika helkutan kaukana siitä kuuluisasta mainstream schoolista, josta meillä töissä niin vauhkotaan. Ja miksi me siitä niin vauhkotaan? No, siksi että meidän pitää noudattaa kansallista opetussuunnitelmaa, vaikka meidän lukion parhaat oppilaat lukevat keskimäärin neljäsluokkalaisen tasolla eikä osaa laskea yli sadan. Meidän mielestä on turha puuhata algebran ja trigonometrian kanssa. Mutta kun se opetussuunnitelma käskee meidän niitä opettaa. Opetussuunnitelma on laadittu niitä mainstream schooleja varten eikä siinä ole juuri varaan joustaa. Joten me sitten hakataan päätä seinään opettajainhuoneessa, kun missään ei ole mitään järkeä.

Niin, miksi me siis mentiin tutustumaan mainstream-kouluun, jos missään ei ole mitään järkeä? Siksi, että me haluttiin, että meidän oppilaat näkevät, miten tosissaan whitefella muksut ottavat koulunkäynnin. Me haluttiin, että meidän muksut näkevät, miten paljon töitä muut paiskivat ja miten koulua oikein käydään. Koulunkäytin Wadeyessä tuppaa olemaan vähän sellaista puuhastelua. Jengi tulee, kun niitä huvittaa ja tekee, mitä huvittaa, milloin huvittaa  ja missä huvittaa. Esimerkiksi mun luokalle ilmestyi uusi oppilas, 16-vuotias tyttö, joka ei ole käynyt koulussa kertaakaan viimeiseen neljään vuoteen. Ei vaan ole ollut sellaista fiilistä, että jaksaisi raahautua kouluun. Tämä peli ei vetele mainstream-maailmassa.

Me herättiin aamulla aikaisin vielä edellisen päivän matkusteluista väsyneinä ja ajettiin sinne kuuluisaan mainstream-maailmaan. Ensimmäinen stoppi oli kyllä drive-thru McDonalds, jotta opettajat saisivat ämpärillisen kahvia. Kahvi muodostaa keskiverto-opettajan ruokaympyrästä noin kolme neljäsosaa. Ainakin kuskien olisi hyvä pysyä hereillä. 

Me ajettiin pikku kaupunkiin nimeltä Wodonga, jossa meidän mainstream-koulu ja sen oppilaat meitä jo odottelivatkin. Meidän muksujen oli tarkoitus käydä paikallista koulua kuin normaalit oppilaat pari päivää, mutta maanantaina me käytiin vain tutustumiskäynnillä, ettei sinne olisi niin pelottavaa mennä seuraavana päivänä. Meille oli järjestetty welcome to country -seremonia, jossa paikallisen aboriginaali heimon jäsen toivottaa meidät tervetulleeksi. Heimon vanhin poltti nuotiossa eucalyptus-puun lehtiä, joiden savun läpi meidän tuli kävellä, jotta kaikki pahat henget tulisi karkotettua kunnolla. Hus, kiira, metsään!

Muksuille oli järkätty Wodongan koulusta kaverit, joiden kanssa he käyvät koulua seuraavat kaksi päivää. Tutustumispäivänä meillä oli kaksi hyvin simppeliä tavoitetta: 1) Me haluttiin, että meidän mukulat puhuvat kavereidensa kanssa englantia ja 2) että, kukaan ei friikahda, pelästy, sekoa tai hajoa. Tutustumisleikkien aikana taisikin käydä niin, että whitefella muksujen leuat loksahtivat sijoiltaan, sillä heille taisi tulla melkoisena yllärinä se millaisessa maailmassa meidän mukulat elävät. Meidän muksujen isät istuvat vankilassa melko säännöllisin väliajoin. Meidän mukulat asuvat parinkymmenen muun ihmisen kanssa taloissa, joissa on vain kaksi makuuhuonetta. Meidän muksuilla on käsittämättömiä ihosairauksia, jotka ovat meiltä kadonneet joskus keskiajalla.

Tutustuminen paremmin, kuin mä uskalsin toivoakaan. Kukaan ei friikahtanut, pelästynt, seonnut tai hajonnut. Ihan lunkisti he vain pelasivat koripalloa keskenään, ja me kun luultiin, että mukulat ovat kulttuurishokin kourissa täysin kylmästä säästä lamaantuneina. Me opettajatkin käytiin kiertelemässä ympäri koulua ja ihasteltiin rakennuksia, joiden seinissä ei ole graffiteja. Eikä kukaan kutsunut meitä motherfuckeriksi. Mitä tämä tämmönen on!?

Tutustumiskierroksen jälkeen me järjestäydyttiin takaisin kulkuneuvoihimme ja etsittiin motelli, josta meille oli varattu huoneet. Nyt ne mukulat meinasivat hajota. Muksut saivatkin huoneen sijasta oman mökin käyttöönsä. Voi, sitä riemua. Eivät he meinanneet uskoa lainkaan, että heillä oli oma "talo", jossa oli keittiö, suihkut ja pari makuuhuonetta. Meidän aboriginaali opettajatkin revetä liitoksistaan. Hekin olisivat halunneet Wadeyeen samanlaisen mökin. "Tälläisen jos vain saisi eläkepäiviksi. Tämä on niin ihana." 

Me käytiin illalla vielä keilaamassa. Keilaamista kiinnostavampaa oli keilahallin odotustilassa olevat pelikoneet. Niistä sai jotain purkkapalloja tai pilipali-kamaa. Muksut tunkivat koneisiin monta sataa dollaria ja voittivat jojoja tai jotain muuta super arvokasta. Kun raha on ilmaista, mikään ei ole minkään arvoista. Näiden rahat tulevat suurimmaksi osaksi maarojalteista - ei töistä. Eivätkä ihmiset Wadeyessä elä materialistisessa kulttuurissa. Mä yritin selittää, että ehkä rahoja olisi kiva säästää Melbourneen, josta voisi ostaa jotain vähän järkevämpää kuin 200 dollarin jojoja. Mutta ei sitten.

Päivä meni paremmin kuin uskalsi toivoakaan. Seuraavana päivänä oppilaita odotti todellinen tulikoe - se kuuluisa mainstream-koulu.

Camp Diary: Day 1

Student: These strawberries taste funny.
Me: Maybe that's because they're fried mushrooms.

Me kävästiin mukuloiden kanssa Victorian osavaltiossa. Kivaa oli. Matka oli pitkä, mutta muksuilla oli niin jännää, että matka tuntui menevän normaalia nopeammin. Ja matkattiinhan me toki tyylillä, joten mikäs meillä koneessa istuessa. Tai siis koneissa istuessa.

Koulu vuokrasi kolme lentokonetta kuskaamaan meidät Wadeyestä Darwiniin. Eihän me toki kaikki yhdessä koneessa voida kulkea. Meidän entourage on niin pramea. Sitten me tyydyttiin matkustamaan kaikki yhdessä lentokoneessa Darwinista Sydneyyn. Kuitenkin Qantaksella - vähän kuin paikallinen Finnair - ei millään JetStarilla - paikallisella RyanAirilla. Lopulta Sydneystä Melbourneen, jossa vietimme yön Holiday Innissä. 

Ei köyhäilty. Meidän koululla on pankissa neljä milliä. Miten mä enää voisin opettaa suomalaisessa koulussa tämän jälkeen. Tosin se, mitä Suomesta on kova ikävä, on meidän järjestelmällisyys. Meille piti olla varattuna ja maksettuna kolme minibussia, joilla oli tarkoitus roudata jengiä paikasta toiseen, mutta vuokravirma ei ollut meistä ikinä kuullutkaan. Tiedot meillä oli kyllä matkanjärjestäjän papereissa varausnumeroineen. Seuraavana aamuna selvisi, että vuokravirman nimi oli väärä. Oltiin Thriftyllä kun piti olla Hertzillä tai jotain yhtä järkevää. 

Muksut olivat aivan innoissaan. Oli kylmä kuin mikä. Tuuli aivan helvetillisesti. Onneksi meillä ei ollut pitkä matka kävellä hotellille, sillä minibussejahan meillä ei siis ollut. Me saatiin mukulat sikeille suhteellisen nopeasti. Niitä jännitti niin pirusti. Kakaroita oli kaksi per huone, ja se oli muutamille tosi pelottavaa. Nämä kun ovat tottuneet jakamaan huushollin parinkymmenen ihmisen kanssa, ja patjallekin mahtuu neljä tyyppiä. Nyt heidän piti pysyä kiltisti hotellihuoneessa kahdestaan. Nukkua isossa sängyssä. Yksin. Voi juma! Neljännessä kerroksessa. Hissikin sai jo kauhusta kankiaksi. No, ei kukaan ainakaan lähde seikkailemaan yksinään hotellista mihinkään, kun hissiin ei uskalla mennä.

Seuraavana aamuna meidän 30 oppilaan jengi pelmahti hotellin aamiaispuhvaan. Ihmiset olivat vähintäänkin kiinnostuneita. Toki myös muksutkin, sillä tarjolla oli niin paljon sellaista sapuskaa, jota he eivät olleet ikinä ennen nähnyt. Mysliä, jogurttia, leivonnaisia, pähkinöitä, mehukone, hilloa pienissä kerta-annospurkeissa. Kukaan ei tainnut oikein uskaltaa syödä mitään muuta kuin paahdettua leipää, munia ja pekonia. Munatkin oli vähintäänkin epäilyttäviä, sillä tarjolla oli munakokkelia. Vitsi, mitä elämyksiä. Paistettuja sieniäkin - tosin jengi luuli niitä mansikoiksi!

Gilibillies

Ah, Gili Trawangan. Pieni paratiisisaari Balin kupeessa. Me tultiin lomilta takaisin Wadeyeen viitisen viikkoa sitten, ja jo nyt on hankaluksia keksiä, mitä me siellä tehtiinkään. Mä kysyin Grantiltä, mitä me siellä duunattiin, ja vastaus oli jotakuinkin "sweet fuck all". Painotus sanalla sweet.

Loma-loma-loma!

Olihan se aika makoisaa. Samoissa maisemissa me oltiin taas lähes saman sakin kanssa, joten mä voisin varmaan kierrättää saman blogitekstin puolen vuoden takaa. Samoista asioista tulee väkisinkin puhuttua samoin sanankääntein. (Pätee myös Wadeyen ryteikköreissuihinkin.) Aina on kuitenkin yhtä kivaa. Aina siellä on yhtä kaunista. Aina yhtä leppoisaa. Ja aina yhtä hyväntuulista jengiä.

Tuli istuttua samassa veneessä kuin ennenkin. Tuli hymyiltyä naamalihakset kipeeksi, kun päästiin perille aivan kuten joka kerta aiemminkin. Ja yövyttiin vielä samassa paikassakin kuin viime kerrallakin. Ne muistivatkin meidät. Tosin muistivat myös vakituiset hierojat ja kampaaja ja suosikkiravintoloitsijakin. Mä muutuinkin isovanhemmikseni, jotka aina vain kävivät Rhodoksella, monta kymmentä vuotta suunniteltua aiemmin.

Tälläkin lomalla tuli notkuttua rannan välittömässä läheisyydessä jonkin verran. Meillä on kotonakin sen verran trooppiset tunnelmat, että mulla ei ole mitään palavaa halua maata rannalla ruskistumassa auringonnoususta auringonlaskuun. Saatoin olla ainoa pohjoismaalainen turisti, joka istui varjossa. Aussit ovat sen verran syöpäkammoista kansaa, että olihan mulla seuraakin siellä. Me makoiltiin ravintolan terassilla ja syötiin ja juotiin ja syötiin ja juotiin ja syötiin. 

Päivät suhisivat yllättävän nopiaan saman ravintolan terassilla. Ja mikäs siinä, sillä koko saaren karismaattisin kaveri pyöri meidän nilkoissa. Kissakamu. Gili-saarilla ei ole lainkaan koiria, mutta kissoja sitten senkin edestä. Karismaattisella kissakaverilla on aika lunki elämä. Se hengaa ravintolassa turistien kanssa ruokaa, taputuksia ja silittelyjä odotellen. Mikäs sitä rapsutellessa, sillä sen naama meni niin muikeaksi joka kerta, kun sitä taputteli. Pää hoippui puolelta toiselle kuin Stevie Wonderilla. Me nimettiin se Happy Catiksi. 

Päivinä, joina me ei hengattu Happy Catin kanssa, me kuhnattiin hiekalla. Pojat kävivät surffaamassa pari kertaa. Mä luin kirjan pari ja puljasin lämpimässä rantavedessä. Slurpsin muutaman koktailin. Rupattelin kavereiden kanssa. Päiviteltiin sitä, miten hankalaa elämä on. 

Yhtenä lomapäivänä me oltiin oikein reippaita, herättiin aikaisin ja vietettiin päivä naapurisaarella. Mä vietin kaksi viikkoa Gili Menolla pari joulua sitten Merin kanssa, ja muistelin, että siellä oli rannan tuntumassa hyvännäköistä korallia. Vaan eipä ollut enää. Oli vaikea uskoa, miten muutamassa vuodessa korallit olivat muuttuneet tylsän ruskeiksi. Vai olisiko niin, että silloin vielä oli uutuuden viehätystä näissä vesissä snorkkeloinnissa? Niin tai näin, Meno itse oli edelleen viehättävä hiljaisine rantoineen, vaikka sinnekin oli kovaa vauhtia nakuteltu uusia hotelleja ja joogakeskuksia.

Meidän syyslomat osuvat aina mun synttäreiden tienoille. Me ei Grantin kanssa oikein juhlita mitään - toistemme synttäreitä, vuosipäiviä, ystävänpäiviä - mutta joillekin Aussilassa synttärit on tosi kova juttu. Siis, niinku aikuisillekin. Muistan, että työkaveri oli toissa vuonna itku silmässä, sillä moni oli suunnitellut hänen synttäriviikonlopulleen matkan Darwiniin. Jumankauta. Ei ollut edes pyöreitä vuosia. Huh. Ei mullakaan ollut tänä vuonna pyöreitä vuosia, mutta sain silti kivan yllärin kamuilta. Mulle oli järjestetty aarrejahti. 

Sain merirosvokartan pullopostissa. Kartan mukaan mun piti löytää haudattu aarre. Hiekasta se sitten kaivettiin. Merirosvoboxi täynnä aspiriinia, karkkia, laastareita, rehydraatioliuossuolapusseja (mikä sana!). Kaikkea, mitä merirosvo, jolla on jo rommia, voisikaan toivoa.

Tietenkin me ihasteltiin myös Indonesian ihania auringonlaskuja. Auringonlaskurannalle oli kuitenkin kymmenisen minuutin kävelymatka, joten kyseessä oli aikamoinen saavutus. Muuten loma nääs meni syödessä, juodessa ja löhötessä. Kymmenen minuutin kävely menee sentään jo intervallitreeneistä lomalla.

Lopulta meidän oli pakko pakata taas kamat ja poistua paratiisisaarelta. Me yövytään yleensä ennen lentoa itse Balilla lentokentän läheisyydessä. Balin suurin turistikeskus Kuta on aika hirvitys, mutta sieltä saa helposti hommattua koko kouluvuoden vaatteet, aurinkolasit  ja rantaroleksit. Kaikki on törky halpaa. Ruoka on hyvää ja olut kylmää. Lisäksi tunnin kokovartalohieronta on viisi dollaria.

Tällä kertaa Kutan rantakin näytti paljon paremmalta kuin edellisillä kerroilla. Se on enemmänkin surffiranta, joten ei siellä paljon mieli tee pulikoida, mutta ainakin se oli puhdas tällä kertaa. Kauniit auringonlaskut sielläkin on.

Punaniska

Ihmiset usein nostavat kulmakarvojaan ja kysyvät, miten meillä kestää pää, kun he kuulevat, että me asutaan Wadeyessä. Wadeyellä on todella huono maine. Ihmiset joko eivät ole ikinä kuulleetkaan koko paikasta tai ovat kuulleet pelkkää pahaa. 

Uutisissa Wadeye on pelkkää tätä.

Ai niin, sitten ovat tietysti ne, jotka ihmettelevät, miten me voidaan elää paikassa, missä ei ole mitään tekemistä. Eihän täällä tietysti ole elokuvateattereita ja keilaratoja, mutta meillä on yllättävän kiireinen elämä. Päivät kuluvat järjettömän nopeasti. Välillä huomaa, että on mennyt monta viikkoa, kun en ole puhunut kenenkään kansa Suomesta. Mitään kuulumisia ei ole vaihdettu, kun ei vain löydy aikaa - tietenkin aikaero asettaa aikamoisia haasteita. Tosin sitten kun jutellaan, mulla ei ole mitään kerrottavaa kun muka "mitään ei ole tapahtunut". 

Mutta tapahtuuhan täällä, kun laitetaan tapahtumaan. Tietenkin me rymytään ryteikössä aika usein, mutta kyllä me osataan myös bilettää. Meidän bileissä mimmit ei kyllä ole korkkareissa, naamat laitettuna ja tukka käkkärällä. On liian kuuma. Meidän bilekämppään, jossa asuu kaksi sinkkupoikaa, on kyllä hommattu komiat kajarit, videotykki ja - wait for it - savukone. Ja rummut.

Viime aikoina me ollaan viihdytetty itsejämme teemabileillä. Tovi sitten meillä oli Bogans and Babes -kemut. Tässä aussislangia tuntemattomille bogan-sanan määritelmä:

The term bogan (/ˈboʊɡən/) is Australian and New Zealand slang, usually pejorative or self-deprecating, for a person with an unsophisticated background, or whose speech, clothing, attitude and behaviour exemplify a lack of manners and education.

Mä en keksi, onko meillä suomessa mitään vastaavaa. Liikutaan siis nappiverskojen ja Karhu-lippisten maastossa, mutta aussi twistillä, joten mä koin aiheelliseksi vetää niskaan AC/DC-paidan ja minishortsit. Ja tietenkin mulle väännettiin hieno Pamela Anderson -tyyppinen rautalankatatuointi käsivarteen ja alaselkätatuointi, jossa komeili sydän, jolla oli siivet. Tiedettehän, tyylikästä ja klassista.

Tässä männä viikonloppuna meillä oli myös punaniskakemut. Liikutaan vähän samassa sarjassa boganeiden kanssa, mutta punaniskabileissä pystyi lisäksi vetäsemään oikein komian Teksasin aksentin. Mä olin niin vakuuttava roolissani, että sain parhaimman pukeutuneen pokaalin. Surullista tässä kai on se, että mun ei pitänyt tonkia kovinkaan kauaa vaatekaappiani, ennen kuin sieltä siunaantui sopivat rytkyt.