Bush break: Fuji-san

Me vietettiin muutama päivä Tokiossa, ja vaikka oli koko ajan vähän kosteaa ja taivaalta ropsutteli vettä, mä pidin kyllä paikasta. Joo-o. Silti vaikka paikka ei juuri vastannut mun käsitystä Tokiosta lainkaan. Meillä oli vielä viikko ennen lentoa Sapporoon, Japanin pohjoisimmalle saarelle. Me kelattiin, että nyt olisi hyvä väli käydä tsekkaamassa se Fuji, kerta sitä ei nähty vuorilta. Me varattiin majatalo ja noustiin bussiin. 

Fujilla oli edellisellä viikolla alkanut jonkinlainen seisminen toiminta, joten monet paikat oli suljettu turvallisuussyistä. Ja eikös me valittu meidän majatalo sen perusteella, että ollaan lähellä kaikenmoista vulkaanista jutskaa. Olisi ollut näköalakukkulaa. Olisi ollut kuumia lähteitä. Olisi ollut alue, jolla tupruttaa maasta höyryä. Olisi ollut jotain geysiriä. Mutta kun ei ollut. Ei saatu kulkea alueella lainkaan, sillä maa olisi kaiketi voinut repeytyä ja laavajärvi olisi voinut nielaista meidät. 

Ei sitten auttanut muu kuin jättää kassit hotlalle ja nousta bussiin uudestaan. Me matkattiin pari tuntia vuorilta takaisin järven rannalle. Opaskirjan ja turistiputiikeissa myytävien postikorttien mukaan järveltä olisi pitänyt olla hienot näkymät Fujille. Mutta kun ei ollut. Taas satoi, ja pilvet roikkuivat niin matalalla, että oli pakko tyytyä siihen, että ei me sitä nähdä, mutta ei kauheasti olisi kiinnostanut jäädä alueelle venailemaan aurinkoista päivää. Siellä ei ollut mitään tekemistä, sillä kaikki turistitoiminta oli sulun vuoksi seis. 

Vähän me kiroiltiin ja potkittiin kiukuissamme kiviä. Päätettiin kuitenkin kävellä järven rantaa hetken, katsella nyt ainakin sitä järveä ja ehkä etsiä vaikka ravintola. Pari tuntia me maleksittiin järven rantaa, mutta yksikään ruokapulju tai kauppa ei ollut auki. Jaha, eiköhän lähdetä sitten takaisin hotellille. Me venattiin 40 minuuttia bussia, sillä nekään eivät oikein kulkeneet. Lopulta me köröteltiin linja-autossa kohti kämppää.

Sitten! Ei voi olla totta! Ei kai sentään! Pilvien välistä pilkisti jotain tummanharmaata, joka oli horisonttia korkeammalla. Me hakattiin stop-nappulaa sellaisella vimmalla, että ihme, ettei koko universumi pysähtynyt. Mutta bussipa pysähtyi! Me juostiin pää kolmantena jalkana järven rantaan, ja siinä se oli. Fuji-san. 

Taivas rakoili juuri sen verran, että saatiin näkymät huipulle asti. Me otettiin ainakin 150 valokuvaa kummatkin, kun oltiin niin tohkeissamme. Ja sitten se olikin nähty. Voi ruksata sen listalta. 

Seuraavana päivänä reissattiin Ito-niemelle tarkoituksena katsella maisemia. Heivattiin taas reput hotellin varastoon siksi aikaa, kun he vielä siivoavat huoneita. Japanissa on check-in-aika aina neljältä iltapäivällä, mikä on mun mielestä kummallisen myöhään. Me käytiin jutskaamassa turisti-infon tädin kanssa ja päädyttiin tekemään leppoisa lenkki Iton dramaattisella rannikolla.

Rannikkoa dramaattisempi oli sää. Sade yltyi entisestään. Me käveltiin muutaman kilometrin lenkki rantakallioiden päällä. Läpimärkinä. Mun sandaalit hajosi. Maisemat olivat kieltämättä jälleen upeat, mutta ei niitä kauaa jaksellut katsoa sateessa.

Päätettiin jättää lenkin toinen puolisko väliin, ja etsittiin bussipysäkki puolivälissä sijaitsevasta pikkukaupungista. Kaupungissa ei näkynyt sieluakaan. Muutenkin tunnelma kylässä oli hyvin samanlainen kuin siinä delfiinintappokylässä, joka oli muutama vuosi sitten tapetilla - noh - siitä delfiinien tappamisesta. Teki mieli mahdollisimman nopeasti pois. Bussilla meni taas se 40 minuuttia paikalle pääsyssä. Siinä me sitten hytistiin sateessa. Taas.

Seuraavana päivänä ei edes lähdetty hotellista ulos paitsi syömään. Taas satoi. Mutta ei edes haitannut, sillä meidän majatalo oli mahtava. Juuri niitä tyypillisiä riisipaperiseiniä, joiden läpi ninjat hyppivät. Mieletön mesta. Lisäksi niillä oli oma kuuma lähde, jossa sai pulikoida mineraalikylvyssä. Minä en lähde täältä ikinä!

Bush break: Tokio

Vuorien jälkeen me haluttiin Tokioon. Mä olin odottanut Tokiota todella paljon, ja ne paljot odotukset olivat korkealla. Me oltiin vietetty jo muutama tunti Japanin rautateillä, joten ei kauheasti kiinnostanut istua paikallisjunan kyydissä tuntitolkulla. Ne oli jo nähty. Me siis törsättiin ja mentiin super nopealla luotijunalla pääkaupunkiin. Juna oli super, ja juna oli nopea. Vauhtia oli vaikea käsittää, sillä matka meni muuten niin mukavasti. Ei raiteiden kalkatusta ja pehmeät penkit. Tää on tätä luksusta kun reissaa David Beckhamin kanssa.

Tokio ei näyttänyt yhtään siltä, mitä mä kuvittelin. Kaupunki oli yllättävän matala. Mä olin kuvitellut sieluni silmin korkeita pilvenpiirtäjiä, ultra modernia arkkitehtuuria, vilkkuvia valoja ja todella hämärää muotia. Sen sijaan Tokio oli täynnä muutaman kerroksen korkeita harmaita betonitaloja ja todella tylsää bisnes-muotia. Merellinen meininki oli selkeästi muotia. Sinistä ja valkoista raitaa. Jokaisella. Meh.

Me  käytiin katsastamassa ne pakolliset temppelit, jotka eivät oikein näyttäneet miltään Kioton jälkeen. Hienoja rakennuksia – ei siinä mitään – mutta Kioton oli sellainen kulttuurin tykitys, että oksat pois. Nämä temppelit oli jo kertaalleen nähty isompina, parempina ja vanhempina. Ihmisiä oli kyllä huomattavasti enemmän. Mistä näitä turisteja oikein tulee.

Tokiossa on hyvin erilaisia naapurustoja. Me käytiin tsekkaamassa Harajuku, jonka pitäisi olla kreisin fäshönin mekka. Tiedättehän te, aikuisia naisia pikkutyttöjen vaatteissa kaikenmoiset krumeluurit niskassa. Ei ollut. Japanilaisia punkkareita irokeesit korkealla taivassa ja rääsyisissä. Ei ollut. Manga-fanit sarjakuvasupersankarien rytkyissä. Ei ollut. Ei edes koulupukuihin sonnustautuneita pikkupimuja. Kauppoja. Sälää. Ja that's it.

Ainoa hörhö

Sitten me käytiin tietenkin katsomassa se kuuluisa risteys, jossa miljoonat ihmiset kävelevät ristiin ja jostain kumman syystä kukaan ei ilmesty kadun vastakkaiselle puolelle silmä mustana tai polvet ruvella. Shibuya crossingin lähialue oli pieni pala sellaista Tokiota, jota mä olin ennakoinut. Oli niitä vilkkuvia valoja, jengiä niin perkuleesti ja tuhansittain pikku ravintoloita. I like.

Trendialueiden lisäksi me käytiin siellä, missä iso raha asuu. Leveät kadut, paljon puita, isoja luksus-putiikkeja ja paljon, paljon rahaa. 

Meidän viimeinen päivä Tokiossa meni Disneylandissä. Taas satoi aivan koko päivän. Tai ehkä ennemminkin pitäisi sanoa, että vieläkin satoi koko päivän, sillä sitä vettä oli tähän mennessä satanut jo pari viikkoa putkeen ilman taukoja.

Disneyland oli japania puhumattomalle turistille aika valju kokemus. Mä olin jotenkin kuvitellut, että siellä olisi monia vuoristoratoja – ei ollut yhtäkään. Ja ne muut huvitukset olivatkin sitten japaniksi. Eri kiva. Kai se on sitten käytävä Jenkkilän Disneylandissäkin.

Tavattiin me sentään julkkiksia. Mikki, Samu ja Aku.

Aku

Bush break: Alpit ja apinat

Kamikochin jälkeen Alpit oli nähty – ja ei nähty pilvien vuoksi. Joka tapauksessa vuorilla oli kylmää ja sateista, ja me haluttiin pois, joten me köröteltiin bussilla vuorijonon toiselle puolelle Matsumotoon. Meille sattuin niin kiva hotellihuone, että päätettiin hengata siellä muutama päivä. Oltiinhan me jo suhattu hirveellä vauhdilla Kioton temppelit ja Alppien vuoret, ja oli vähän sellainen fiilis, että lomalla olisi hyvä nukkuakin. Joten me nukuttiin. Käytiin kyllä katsomassa Matsumoton linna ja vetämässä maha täyteen sushia pari kertaa. Siinä se.

Taas luvattiin aurinkoista päivää, joten me päätettiin yrittää vielä kerran vuorenhuippuja. Me matkattiin junalla noin tunnin verran etelään ja taas noustiin lasketteluhissin näköisellä systeemillä vuorenhuipulle. Täältä olisi pitänyt näkyä Fujikin, mutta Fujihan päätti alkaa purkautua, joten se oli savun takana piilossa. Ei haitannut kyllä yhtään, sillä maisemat olivat muuten niin upeat.

Me oltiin sen verran korkealla, että lunta oli maassa näin vielä keskikesälläkin. Me tarvottiin lumessa aikamme ja väännettiin pieni lumiukkokin. Oli niin kaunis päivä, ettei oikein mieli muuta tehnytkään kuin vain istua auringossa. Tuntui samalta kuin pääsiäisenä mökillä. Lunta on kyllä maassa, mutta on jo lämmintä.

Meillä oli seuraavaksi päiväksi suunnitelmissa vaikka mitä kivaa, joten oli pakko lähteä seuraavaa kohdetta kohti. Me noustiin Naganon-junaan. Tai niin me luultiin, mutta kävi ilmi, että oltiin väärällä puolen kiskoja ja me lähdettiin väärään suuntaan. Tekevälle sattuu. Päästiin me kuitenkin Naganoon iltasella. Grant ihmetteli, mistä mä olen koko Naganosta mitään kuullutkaan. Eikös täällä ollut jotkut olympialaiset joskus? Jostain syystä tuttu paikka kuitenkin.

Syy, miksi me käytiin pikaiseen näissä maisemissa, on metsä Naganosta hieman pohjoiseen. Siellä on kuumia lähteitä. Ei siinä mitään, kuumia lähteitä nyt on ympäri Japania. Onhan täällä tulivuoria ja muuta vulkaanista sälää. Näissä lähteissä on vaan se erikoinen piirre, että niissä puljaa apinoita.

Apinoita!

Apinat lämmittelevät talvipakkasilla kuumassa vedessä, ettei nyt ihan nirri lähtisi kylmässä. Ne olivat kyllä sööttejä. Mä haluan apinan.

Bush break: Japanin Alpit

Meillä ei ollut Kioton jälkeen suunnitelmissa oikein mitään muuta kuin Tokio jossain vaiheessa ja paluulento Sapporosta. Vielä olisi kaksi viikkoa lomaa. Mietittiin Koreaan lentämistä, mutta siellä oli päällänsä juuri joku SARS, lintuinfluenssa tai ebola. Koreasta olisi voinut olla vaikea päästä takaisin Japaniin. Niin me sitten mentiin metsään - siis landelle.

Japanissa on yllättävän paljon ryteikköä pieneksi maaksi, jossa asuu kuitenkin miljoonittain jengiä. Me matkattiin Kiotosta pikkukaupunkiin nimeltä Takayama sieltä kun pääsee kätevästi Japanin Alpeille. Takayama itsessään oli ihan näkemisen arvoinen. Kaupunki oli täynnä kapeita suloisia katuja, joiden varrella myytiin kaikenmoisia herkkuja. Erityisen tunnettu Takayama on sake-panimoistaan ja naudanlihasta. Panimoita olikin aivan vieri vieressä. Illalliseksi teki mieli vetää Takayama-pihvi, mutta se olisi ollut melkein satasen lihaköntsä, joten me tyydyttiin tilaamaan puoliksi yksi lihavarras ja vedettiin muuten maha täyteen nuudeleita.

Seuraavana päivänä me sitten jatkettiin sinne Alpeille. Tyypilliseen eurooppalaiseen tapaan täälläkin oli joskus käynyt joku valkonahka, nähnyt vuoria ja päättänyt nimetä ne Alpeiksi – kuten Australiassakin. Joo, eihän näillä vuorilla tuskin mitään nimeä ennen ollutkaan. Onneksi me valkonahat ollaat reissattu ympäri maailmaa, että ollaan saatu paikoille kunnon nimet. Alpit, perkele.

No, vuoret olivat kyllä komeat. Mä en oikein omista enää mitään lämpimiä vaatteita, joten mun oli pakko vetää repusta oikeastaan kaikki vaatteet päälle, sillä yllättäen mitä korkeammalle menee sitä kylmempi siellä on. Me käytiin katselemassa vuoria kuuluisalta näköalapaikalta nimeltä Kamikochi. Täällä käymisestä kaikki japanilaiset kuulemma unelmoi. Ja hieno paikka, ei siinä mitään. Oltaisiin oltu varmaan enemmän tohkeissamme, ellei olisi tullut patikoitua siellä Nepalissa pari vuotta sitten. Hiton Nepali, ku on pilannut kaiken.

Meillä kävi tuuri säiden suhteen, joten me päätettiin kokeilla näköaloja myös toisesta suunnasta. Viimeiset kaksi viikkoa oli satanut melkein putkeen, ja juuri sinä päivänä, kun me oltiin ihastelemassa maisemia, sade loppui ja me nähtiin vuorenhuiput, jotka olivat olleet piilossa monta päivää. Me matkattiin bussilla vuorien toiselle puolelle, jossa oli hissit korkeuksiin. Tietenkin, kun me päästiin perille, pilvet olivat kerenneet vyöryä maisemien päälle. No, höh. Mitään ei näkynyt. Tietenkin paluumatkalla alas pilvet katosivat ja maisemat avautuivat hissin ikkunoista.

Onneksi paluumatkalla paikallinen nainen luuli Grantiä David Beckhamiksi, niin ei mennyt matka aivan hukkaan. Sain sentään hyvät naurut. Grantiä on ennenkin luultu Beckhamiksi. Me oltiin vuosia sitten Norjassa töissä hotellissa. Grant seisoi yöt respassa vahdissa, ja eräs japanilainen nainen oli aivan vakuuttunut, että Grant on David. Jopa niin vakuuttunut, että hän lähetti viikkoja myöhemmin kiitoskirjeen hotelliin. Kirjeessä hän kiitti Davidiä henkilökohtaisesti. Oli kuulemma ollut hieno kokemus yöpyä itse David Beckhamin omistamassa hotellissa. Mikä näitä japanilaisia oikein vaivaa?

Olisikohan se tämä?