Must on tullu… urheiluhullu!

Ei kai. Meillä ei ole toiminut telkkari nyt viimeiseen kolmeen kuukauteen, ja jotenkin illat eivät vierähtele entiseen malliin. Hätä keinot keksii. On ollut pakko alkaa harrastaa jotain. Kauheeta…

Me käydään kolme kertaa viikossa poikain kanssa läheisellä mäellä tarpomassa ylämäkeä. Air Force Hill on pieni legenda meidän kylän kuntoilevien valkonahkojen parissa. Jokainen tietää omat numeronsa. Montako kertaa juoksee ylös? Kuinka kauan menee yhdessä kierroksessa? Voin sanoa, että kovin montaa kertaa ei ylös juosta ja yksi kierros kestää huonoimpina päivinä yhden ikuisuuden.

Maisemat ovat kyllä komiat mäen päältä. Kaukaisuudessa näkyy meri ja joet. Auringonlaskut ovat hätkähdyttäviä. Nyt kuivan kauden lähentyessä ryteikköä on taas alettu polttaa kylän ympäriltä, ja pimeällä Air Force Hilliltä näkee tuuperruttavan kauniit metsäpalot. Hienot, korkeat lieskat nuolevat eucalyptus-puita. Air Force Hill on kova. Mulla ei ole tietoa mäen nimestä. Wadeye on täynnä outoja nimiä, Ten Dog Corner, G-string Crossing, Hundred Man Camp, mitä näitä nyt on.

Kerran viikossa me käydään Kränän kanssa vähän pidemmällä kävelylenkillä Air Force Hillin jälkeen. Me kävellään noin kymmenen kilometrin pituinen lenkki kylästä johtavilla autioilla teillä. Viime kerralla me bongattiin kaksi dingoa makaamassa tien syrjässä. Äkkiä ne siitä katosivat kuin pieru Saharaan. Tai kuten dingo ryteikköön. Sanoisin, että dingo katoaa nopeammin. Yleensä matkan varrella näkyy vähintäänkin värikkäitä papukaijoja ja kingfishereitä. Hiekassa toki näkyy merkkejä vaikka minkälaisesta elämästä.

Kaksi kertaa viikossa me likat käydään mätkimässä toisiamme. Meidän koulun liikunnanope on urheiluriippuvainen ja kaipaa actionia joka illalle. Hän järjestää meille keskiviikkoisin ja perjantaisin nyrkkeilyä kylän urheiluhallilla. Urheiluhalli on melko väljä termi. Kyseessä on ennemminkin halli. Siellä me laitetaan läski lätisemään yhden toimivan tuulettimen alla. On lämmin.

Mulla on omat nyrkkeilyhanskat, mutta mä ryöväsin liikunnanopelta yhdet maalihanskat, joten me ollaan Kränän kanssa reenattu takapihalla nyrkkeilyä. Toissa päivänä naapuri alkoi soittaa kovalla Rockyn tunnuslaulua. Naapurin mukulat kikattelivat verkkoaidan toisella puolella. Oli vissiin hassua, kun valkonahat tinttaavat toisiaan ihan huvikseen. Nyrkkeilyn kaveriksi mä olen myös alkanut veivata hyppynarua. Miten sitä on tullut muksuna hypittyä tuntitolkulla? Nyt jaksoin hädin tuskin vartin, ja seuraavana päivänä oli pohkeet ihan kivikovat.

Mä kävin ennen lomia aamuisin uimassa. Nyt ovat kyllä uinnit jääneet. Mä kävin viime vuonna salilla, mutta sitten kylän neuvosto alkoi temppuilla. Salin valvojat erotettiin. Sali suljettiin. Sitten siellä sai käydä, mutta hinnat nostettiin pilviin. Koska salilla ei ollut valvojia, kukaan ei koskaan siivonnut pientä tilaa ja siellä alkoi haista aivan julmetusti. Maksa siitä sitten samoja hintoja mitä sivistyksen parissa. Ei kiitos. Mä äänestin jaloillani ja aloin käydä uimassa ennen koulua. Se oli oikeastaan aika mukavaa puuhaa, mutta sitten muutkin hokasivat, että puolen tunnin uinti aamuisin on virkistävä tapa aloittaa päivä.

Eräänä kauniina aamuna uima-altaalla olikin melkein koko koulun henkilökunta puljaamassa. Eihän siinä valkonahkakeitossa uimisesta mitään tullut, joten tuli sitten se jätettyä. Ja sitten oli tietysti myös se toinen eräs kaunis aamu, jolloin uima-altaassa lillui ihmisen paskaa. Jotenkin se Air Force Hillin jatkuva ylös-alas-vempaaminen ei sitten tuntunutkaan enää niin pahalta.

Sillä oonhan suomalainen IV

16. LISÄÄ IITTALAA Telkkarissa on pyörinyt jonkin aikaa ohjelma, jossa pariskunnat kunnostavat kilpaa asuntoja. Lopuksi asunnot myydään, ja pariskunnat saavat pitää asunnon myynnistä tulleen voiton. Suomessa tulee varmaan samaa tavaraa tuutista. Pari viikkoa sitten löytyi yhden pariskunnan keittiöstä myös suomalaista designia. Iittalan Mariskoolihan se siellä, kukkuu.

17. RAPALA No, mikäs se tämä tämmöinen on? Sehän on Rapalan puukko. Tämä löytyi työkaverin kalapakista pääsiäisenä. Pahoittelen kuvan laatua. En osannut valita oikeaa salamaa ginipäissäni. 

18. GLÖGI Kuva on vuoden takaa Victoriasta. Löysin Ikeasta glögiä. Ei mikään suuri yllätys, mutta maistui se Ballaratin kylmyydessä oikein hyvälle. Salmiakkikossu oli Sussun ja Teemun tuliainen, joten sitä ei voitane laskea listaan. Vai voidaanko? Eihän tuo glögikään kaiketi suomalaista ole, mutta tarpeeksi lähelle kuitenkin.

19. HULKON EIJA Kas vain, meidän koulun henkilökuntakansioista löytyi tällainen ylläri. Epe oli koulussa apuopena muutama vuosi sitten. En tunne ihmistä, mutta eihän tuo voi olla kuin suomalainen nimi. Miten meitä on voinut olla täällä kaksi? Ja miksei me voida olla täällä samaan aikaan?

20. LAPPI Jumaleissön, telkkarissa puhutaan suomea! Mitä vishnua? Jahaa, kyseessä olikin Aussilan alkuperäisväestön oma telkkarikanava, National Indigenous Television. Sieltä on tullut viime aikoina tosi paljon saamelaisjuttuja ja muuta alkuperäissälää. Kesti jotenkin kauan tajuta, että mähän ymmärrän, mitä ne puhuu. 

Vi-vi-vi-victoria, hyrrrrrh!

Niin siinä sitten kävi, että meidän viikon loma paratiisisaarilla muuttui kolmeksi pitkäksi viikoksi Ballaratissa. Ja, mä kun niin vannoin, että sinne en ikinä enää palaa. Mulla ei ole ikinä ollut niin kylmä kuin Victorian osavaltiossa. Nämä eteläisen Australian aussit elävät valheessa, johon taitavat itsekin uskoa. Ihan vain siksi, että pohjoisessa kasvaa palmuja ja on lämmintä, ei kannata jättää kolmen sentin rakoa oven alle. ULKO-oven alle. Pässit. 

Varpaat jäässä

Ensimmäiset pari päivää oli vielä kohtuullisen lämmintä. Päivällä lämpötila kiipesi vähän päälle parin kymmenen asteen, mutta olihan mulla tietysti kylmä silloinkin. Olenhan mä tottunut täällä pohjoisessa siihen, että päivälämpötila ei juuri alle 34 asteen laske. No, mä kävin ostamassa paikallisesta Anttilasta aikamoisen pinon capri-housuja ja lyhythihaisia neuleita. Mä järkeilin, että niille sentään tulee käyttöä sitten Wadeyessäkin. Eipä tullut mieleen, että parin kymmenen asteen helteet olivat Ballaratin ilmastolle tähän vuodenaikaan hyvin epätyypilliset ja että ilmat saattaisivat vielä muuttua. Hih hei! Seuraavalla viikolla oli neljä astetta.

No, vielä kun oli lämmintä ja aurinkoista, me vietettiin jonkin verran aikaa ulkona. Käytiin Grantin siskonpojan kanssa puistossa. Siitä olikin jo jonkin verran aikaa, kun Aron oli nähnyt Aunty Sawan ja Uncle Gwantin. Me käytiin ruokkimassa järvellä joutsenia. Jos et muuten tiennyt, Aussilassa ei ole valkoisia joutsenia vaan mustia. Tuntui ensimmäisen kerran hassulta nuo mustat elukat, kun tuo suomalaisuuden symboli on mun mielikuvissa niin vitivalkoinen.

Ilmojen kylmetessä me siirryttiin sisätiloihin. Käytiin uimassa paikallisen YMCA:n tiloissa. Onneksi niillä oli siellä oikein kunnolla lämmitetyt altaat. Lastenallas tuntui aluksi niin mukavalta, mutta äkkiä alkoivat luut kalista. Eikä niillä tietenkään ollut siellä saunoja. Hyvä, että tuli äkättyä mammojen ja pappojen terapia-allas, joka oli tropiikissa elävälle juuri sopivan lämpöinen.

Muuten tuli notkuttua paljon kahviloissa ja ravinteleissä. Oli mukava nähdä pitkästä aikaa Grantin kavereitakin. Onhan siitä jo vuosi. Wilmaakin ehdin morjenstaa Melbournessa. Tuntui kummalta käyskennellä Melbournessa taas. Siellä on ihan hirveästi valkonahkoja. Ja liikennevaloja. Juttuja, joita ei täällä näe. Asfalttia. Valikoimaa ruokakaupassa.

Mä olen jonkin verran surrannut tuota Victorian osavaltiota edes takaisin, mutta jostain syystä on yksi nähtävyys jäänyt tsekkaamatta. Tietenkin tämä nähtävyys on vielä noin puolen tunnin metromatkan päässä keskustasta. Siellä olisi voinut käydä useampaan kertaankin, mutta kun ei ole tullut mentyä! Mä järkeilin, että jos en nyt mene, niin en sitten koskaan. Brightonin rannalla on rivi uimakoppeja, jotka on maalattu sateenkaaren värein.

Ne ovat kyllä söötti näky, mutta erityisen kuuluisia ne ovat aivan muusta seikasta. Ne ovat kalliita. Yksi uimakoppi maksaa helposti melkein monta sataa tuhatta. Kopeissa ei ole sähköä, juoksevaa vettä tai viemäröintiä. Hintaan ei edes kuulu tontti. Periaatteessa saa sitten pulittaa moisen summan leikkimökistä. Tai reiättömästä huussista. No, joillain on varaa. Ennätyshinta on yli puolimilliä. Ehkä mäkin sitten joskus, kunhan eka paukutan pari vuotta töitä täällä pohjoisessa!

Kassi ja kenguru

Oltiin mun luokan likkojen kanssa päiväretkellä ennen lomia. Pojat kävivät kylän miesten kanssa viikkoa aikaisemmin, ja me likat jäätiin silloin koululle katsomaan Step Up Kolmosta ja muita laatuleffoja. Seuraavalla viikolla me pakkauduttiin joukonkuljetuskulkuneuvoihin ja lähdettiin ryteikköön. Retkestä mä sain kuulla saman päivän aamuna. Tää on tätä Wadeyetä. Kaikki olivat unohtaneet kertoa opettajalle.

Koska me oltiin liikkeellä tyttöporukassa, meidän kulttuuripäivään kuului naisten asioita. Pojat olivat kaiketi edellisellä viikolla käyneet väsäämässä keihäitä tai jotain muuta vastaavaa. Meidän oli tarkoitus kerätä ja valmistaa materiaaleja paikallisten pikkulaukkujen tekoon. Dilly bag -laukut valmistetaan jonkinnäköisestä ruohosta. Sen mä tiesin. En mä sitten mitään muuta oikein tiennytkään. Matkalla pääkallopaikalle me pysähdyttiin tienposkeen, ja tytöt katosivat ryteikköön. Lopulta mullekin selvisi, minkämoista ruokoa oli tarkoitus kerätä, kuinka tuoretta sen pitää olla ja mistä niitä löytyy.

Meidän päätepysäkki oli Old Mission -ranta. Silloin kun valkonahat ilmestyivät tänne ensimmäisen kerran, he väsäsivät rannalle ensimmäisen lähetyssaarnaaja-aseman. Muutaman vuoden kuluttua kävi ilmi, että paikka ei ollutkaan upeista maisemista huolimatta paras mahdollinen, sillä juomakelpoista vettä ei oikein tahtonut löytyä. Nykyään rannalla nököttävät edelleen vanhat talot ja Neitsyt Marian patsas mutta ei juuri muuta.

Me istuttiin puiden varjossa, ja kylän taitavimmat naiset näyttivät meille miten kerätyistä ruo'oista saadaan matskut talteen. Mä olin jotenkin käsittänyt, että kassit ovat ruo'osta itsestään, mutta väärin meni! Kassit valmistetaan narusta, jonka säikeet ovat ruo'on pinnalla olevasta vahamaisesta pinnoitteesta kerätty. Määh! Mulle alkoi pikku hiljaa selvetä, miten työläästä prosessista on kyse. Ensin jokaisesta korresta revitään se vahamainen pinta pois, sitten niistä suikaleista pyöritellään naru, ja siitä narusta sitten väännetään kassi. Meitä oli aika monta akkaa repimässä vahaliuskoja, mutta ei meillä silti ollut kasassa narua oikein ollenkaan. Mun liuskoja ei edes kelpuutettu mukaan, kun ne olivat hieman röpölöisiä.

Iltapäivällä me sitten oikeastaan vain pelleiltiin rannalla. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa vettä, vaikka sinne uskaltanut kahlatakaan. Me heiteltiin kärrynpyöriä hiekassa ja hypättiin ruutua. Oli oikeastaan hauskaa olla vaan ja lökötellä. Tytöt intoutuivat puristelemaan, rutistelemaan ja nipistelemään mun ihoa, joka oli auringosta vähän punertunut. On se niin ihmeellistä, miten meidän valkonahkojen iho on niin sateenkaaren väreissä. Se on auringossa punainen tai ruskea, kosketuksen alla valkoinen, nipistyksestä pinkki, mustelmasta ensin sininen, sitten vihreä ja lopuksi keltainen.

Paluumatkalla kouluun meidän auto kolhaisi pientä kengurua. Se luikki pusikkoon piiloon. Meidän nelivedon takana huristeleva toinen neliveto pysähtyi, ja yhtäkkiä sen perästä purkautui kymmenen tyttöä, jotka juoksivat kengurun perään metsään. Yksi tytöistä nappasi kengurun jaloista kiinni ja heitti sen olkapään yli maahan muutaman kerran. Ka-pow! Ka-pow! Ei siitä meinannut henki lähteä millään. Kenguruparalta meni hampaat, ja jalka siltä oli varmaan murtunut jo autoon osuessa. Se oli niin shokissa, ettei se enää laittanut vastaan. Joku sen kääri pyyhkeeseen ja kantoi sitä sylissään auton perään.

Perillä kylässä joku sitten laittoi kengurun kunnolla hengiltä ja lihoiksi. Mä tiesin kyllä, että siltä on nirri saatava, mutta ei musta ollut sitä tappamaan. Olisihan sen kallon kai voinut laittaa renkaan alle ja surauttaa yli, mutta en mä usko, että mä olisin sitäkään saanut tehtyä. Tytöillä ei paljon omatunto kolkutellut. Se on eläin, ja eläimet ovat eläimiä. Niitä tapetaan, ja sitten niitä syödään. Ei sen kummempaa. Tytöt olivat kyllä ylpeitä itsestään. He lähtivät reissuun, ja tulivat lihojen kanssa kotiin. Jätkien juttuja.

Äitienpäivä

Meilläkin juhlittiin äitienpäivää. Kylän poliisit ajeluttivat muksuja ympäri kylää maijan perässä pillit soiden. Palolaitos ajoi paloauton jalkapallokentän laidalle ja antoi lasten leikkiä letkuilla, sireeneillä ja vedellä. Montaa äitiä en nähnyt kentän laidalla. Ehkä pointti olikin se, että viranomaiset järjestävät mukuloille tekemistä, jotta äidit saisivat olla rauhassa. Kerrankin.

Me käytiin Grantin kanssa katsomassa, mistä kaikki melu johtui. Muksut kiipeilivät ympäri paloautoa kuin muurahaiset ympäri tahmeaa karkkia. Lasten ilo oli kyllä tarttuvaa. Eihän sitä voinut kuin nauraa mukana. 

Hyvä, että kameran mikki edes pystyi nauhoittamaan näin kovia ääniä.

Tsuida duida, osaatsä uida?

On jäänyt kirjoittelut viime aikoina vähän vähemmälle. Yllättäen ei olekaan aikaa enää niin paljon, kun pitää suunnitella tunteja. Tosin mulla menee enemmän aikaa siihen, että mä täyttelen kaikenmoisia lippuja ja lappuja, joita Australian kouluviranomaiset vaativat. Näillä lapuilla todistetaan, että mä olen suunnitellut tunteja. Aivan. Siis toisin sanoen mulla menee aikaa enemmän siihen, että mä todistelen, että mä olen suunnitellut, kuin itse suunnitteluun. Jep, just hyvä systeemi. Lisää tätä Suomeen!

No, olenhan mä kerennyt muutakin tekemään. Monsuunikausi alkaa olla jo ohi, mutta kovimpien sateiden aikana paikalliset vesitiet paisuivat uimakelpoisiksi. Me ollaan likkojen kesken käyty viikonloppuisin puljaamassa krokotiilittömissä vesissä. 

Mulle on hiljalleen selvinnyt, missä uskaltaa uida ja missä ei. Se mulle ei ole vielä selvinnyt, miksi toisissa joissa on krokoja ja toisissa ei. Se nyt on selvää, että vuoren seinää ne eivät kiipeä ylös, joten korkeilla paikoilla uskaltaa uida rauhassa. Meillä kuitenkin on maasta melko alavaa, joten siitä ei ole kyse.

Vaikka vedet tietää turvallisiksi, on niissä polskuttelu silti vähän hengityksen salpaava kokemus. Ei näissä vesissä siltikään ihan rennosti lillu, vaikka ne ihanan lämpimiä ovatkin. Hassu tunne, kun hikoilee vedessä. 

Nyt lomien jälkeen olla kyllä taas enemmän kuivan kauden puolella, joten uinnit ovat taitaneet jäädä. Tämä monsuunikausi oli kyllä muutenkin kuulemma melko kuiva. Ei ole vettä satanut viikkokausiin. Me huomattiin lomalta paluun jälkeen, että meidän sprinklerit oli varastettu ja letkusta oli mennyt pitkä pätkä. On selkeästi ollut kuivaa. Paikallisetkin haluavat vihreän pihan. No, minä insinöörin tyttärenä väänsin meille ensiapusprinklerin. Se on itse asiassa parempi kuin vanha. Ha!