Hummani hei!

Jos aussit ovat hyvia jossain, niin se on sitten erinaisten kummallisten juhlapyhien jarjestamisessa. Silla jos kaljaa ei voi kitata ennen puoltapaivaa ilman hyvaa syyta, niin sellainen keksitaan. Introducing: Melbourne Cup.

Melbourne Cup on laukkakisa, josta koko valtio on ihmeellisen innostunut ja kiinnostunut. Vuoden muina 364 paivana hevoset eivat hatkayta lainkaan suurinta osaa kansasta, mutta jostain syysta marraskuun ensimmaisena tiistaina jokaisen vedonlyontihammasta alkaa kolottaa ja pahasti. Vahintaankin viikkoa ennen jokaisesta myos kuoriutuu kaviospesialisti, joka osaa analysoida harjan varista, nimen pituudesta ja jockeyn shortsien kuvioista voittomahdollisuudet ja ne parhaat kertoimet. Vuonna 2000 aikuisista ausseista 80 % loi vetoa voittajasta. Virallisesti. Lisaksi tyopaikoilla ja perhepiirissa lyodaan vetoa epavirallisesti. Tama laukkakisa on niin tarkea, etta paiva on myonnetty palkalliseksi vapaapaivaksi ja kisa tunnetaan nimella the race that stops a nation. WTF? Jos mulla olisi tyopaikka, saattaisin olla innostuneempi. Grant muisteli, etta alakouluaikoinaan ennen kansallisen vapaapaivan myontamista mukulat kerattiin auditorioon katsomaan kisaa.

Melbourne Cupilla on kylla pitkat perinteet, silla se on jarjestetty joka vuosi sitten vuoden 1861. Alunperin matka oli kaksi mailia, mika tekee sitten yhta paljon kuin 3218 metria. Seistemankymmentaluvulla aussit ryhtyivat laiskureiksi ja lyhensivat matkaa 18 metrilla. Talla lienee yhteys siihen, etta samoin tienoin he siirtyivat meikalaiseen mittayksikkoon, metriin. (Nainhan ne vaittavat. Mina saattaisin kuitenkin huomauttaa, etta nama tykkaavat kylla kovasti kayttaa viela tuumia, nauloja, syleja ja oravan nahkoja kaikenmoisina mittayksikkoina. Pelkasta solidaarisuudesta muuta modernia maailmaa kohtaan ma kieltaydyn kayttamasta moista imperialistista hapatusta. Ja vasenta kaistaa.)

Voittajan on helppo hymyilla!

Muita outouksia. Hevosiin ripustetaan painoja, jotta kaikilla olisi samanmoiset mahdollisuudet voittaa. Luit oikein. Maahan on vienyt sosialismin pidemmalle kuin Suomi. Ma luulin, etta tarkoitus on, etta paras hevonen voittaa - ei tasa-arvoisin hevonen. Eihan tassa ole kyse mistaan nappulaliigasta vaan kisasta, jonka voittaja lahtee kotiin yli kolme miljoonaa aussidollaria rikkaampana (pollen omistaja saa 85 %, valmentaja 10 % ja jockey 5 %). Voittaja saa myos takanreunalleen pokaalin, joka painaa 1,65 kiloa ja on 18 karaatin kultaa. Pokaali on taottu 34 kultamoykysta, ja hommaan menee kuulemma yli 200 tuntia. Arvoa kolpakolla on 125 000 taalaa. Ei pollommin kolmen minuutin jouksulenkista.

Roviolle!

Sitten on tietysti myos se toinen show, Fashions on the Field, jonka voittaa parhaiten pukeutunut katsoja. Ma en ole ikina oikein ymmartanyt hevosten ja hattujen yhteytta, mutta sita ei auta kiistaa. Koltuista ja latsista vauhkotaan viikkotolkulla ennen ja jalkeen itse hevoskisan vahan linnan juhlien tapaan. Kevaan konikilpailut pitavat Melbournen hatuntekijat leivassa. Eihan samaa voi kahta kertaa kayttaa. Koko maailma oli tulla taysstoppiin vuoden 1965 kevaalla, kun eras Jean Shrimpton vetaisi niskaansa minimekon ja jatti hatun seka hanskat himaan. Mekon saadyttomasta lyhyydesta miss Shrimpton syytti lehdistossa valmistajaa, jolla ei ollutkaan tarpeeksi kangasta neidin tilaukseen, minka vuoksi Australian nuoriso tarveltyi ja turmeltui nahdessaan miss Shrimptonin polvet. Eniten konservatiivista kansaa kiukutti kuitenkin paljaat kasivarret ja paalaki, silla voimme vain kuvitella, miten miss Shrimptonin hatuttomuus ja hanskattomuus hairitsikaan hevosten valmistautumista. Lehdistossa puittiin miss Shrimptonin epakristillista kaytosta muun muassa nain:

"There she was, the world's highest paid fashion model, snubbing the iron-clad conventions of fashionable Flemington with a dress five inches above the knee, NO hat, NO gloves and NO stockings!"

"She walked in serene and poised, dressed in this ultra-short shift she designed herself, showing a lovely amount of lissom leg totally unhhindered by nylon.. Her long hair swung about in the hot wind ..."

"For my money, she looked tremendous -- but Flemington was not amused. Fashion-conscious Derby Day racegoers were horrified. 'Insulting' ... 'a disgrace' ... 'how dare she?' ... ! If the skies had rained acid not a well-dressed woman there would have given The Shrimp an umbrella."

"Fashionably-dressed ladies who had been dying to see what heavenly oufit Jean would be wearing seemed very angry."

From The Sun News-Pictorial (Melbourne)
1 November 1965, p.1

Muotia vuodelta 2011. Voittaja veti ***** paahansa, eika ketaan kiinnostanut.

Otteita Grantin matkapaivakirjasta: The Return of the Prodigal Son

26.10.2011     WEDNESDAY       SINGAPORE (Flight to Melbourne)

Actually woke up before the set alarm of 7 o'clock but it was a dad news morning. Saara was not well again and had to visit the toilet a number of times and her stomach was causing her a fair bit of discomfort. It would be typical that our last day be ruined by a stomach complaint. Saara manned up though and even though I had suggested staying in, she assured me she could manage, so off we went to see a large Chinese temple.

It was soon evident though that Saara wasn't going to manage any sightseeing, but there were plenty of toilets in the area so she found a nice, shady, grassed area to lie down and take it easy. I went off on my own to chack out the rest of the buildings. I made my way around the temple grounds and back to Saara and I sat with her for a while until she was ready to go, and she mentioned she was feeling a bit better. I must have sat on some crap or something on the grass as my shorts were covered in a rather stinky brown muck.

A day of temples and shit.

Straight back to the metro so that we could meet up with Elizabeth [our couchsurfing host] to go for luch together. Liz showed up and suggested a Japanese noodles. We had a bit of a walk to a nice restaurant with one of those sushi trains but we ordered from the menu. After lunch we headed downstairs to the hawker centre for what would be my last chendol. And of course it was good. We left and Liz showed us a local specialty of pork jerky, we tasted a bit and it was so good that we decided to buy some even though it was pretty expensive.

The last chendol

We then walked back to the flat taking a longer undercover route with Liz making two trips at one point so that Saara and I could share her umbrella [as the regular afternoon rain had started to absolutely thump down]. Liz needed to do some school work, so she went to the kitchen to study as I wanted to wait a little while to see if the rain eased up. Thankfully it did. We decided it would therefore be a good idea to leave and head for the airport. We thanked Liz and made our way to the metro, and just had enough cash to cover the ticket prices.

The trip was pretty long, having to make a few changes, and the bags were pretty darn heavy. We finally reached the airport and took the skytrain to our terminal (about 150m!). As we knew our bags could be on the borderline at weight so we found a[n unused] check-in desk and put our bags on the weighing belt.

Saara's: 19,1 kg!

Instantly I knew I was in trouble as mine was clearly heavier than hers.

Grant's: 23 kg.

Bollocks.

We moved the bags to an empty area and made a few adjustments, the main one being putting all my jeans into my small backpack. That worked perfectly lowering my weight to 19 kg. We then went and checked in, rather early actually, we were surprised to see that check-in was open.

Now, we knew there was just one more battle we needed to fight, whether Saara's passport and visa were connected. [My visa is an electric one, which means I don't have anything on my passport. Also, as my passport broke in Vietnam, I had to get a new one in the Finnish embassy in Hanoi, which in turn meant that I had applied for my Australian visa with a different passport than the one I now used. *Sigh*] We reached the front of the line and instantly we could tell there was a problem when the lady asked for a printed copy of a visa acceptance e-mail, which we didn't have as it is linked electronically.

The lady tapped away on the computer for a while but nothing. She then did what everyone hates at an airport. She left the desk. Saara and I looked at each other  with a look of 'Oh crap'. Saara was worried the visa was connected to her old passport. The lady came back with a phone and said something like "Do not let board" during the conversation. The problem? Well, Finns have the letter 'ä' in their alphabet, and when it is written as just 'a' it is not recognised, so, it needs to be written 'ae' sometimes. So, once that was sorted, all was good. [The lady kindly informed me that it would be easier for all parties if in the future I would write my name in my visa applications the way it appears in my passport. That being with the 'ä', you cow! You'd think I would know how to spell my surname.]

Feels a bit surreal to actually be flying home after almost three years away. Hasn't sunk in yet.

27.10.2011     THURSDAY       BALLARAT

It was a bit though to get sleep on the flight even with two seats each. The flight went quick enough though flying directly over Ballarat at one point. We landed without a problem, but then once we entered the terminal there were very long queues  waiting. We figured we would wait a while for the queue to shorten by looking at some digital cameras. We ended up buying two little Nikon for $200, which I think was a real bargain, and Saara also bought a hair straightener. We turned around to see that the queue had lengthened a fair amount, and we found out there were strikes.

Saara askes a couple of Germans if we could return to our spot in the line but they said no. [Arschlochs!] Technically, Saara and I had to go in different lines due to passports, but I found out later she could stand with me as 'family'. [The queue for Australian nationals was about the tenth of the foreign passport holders, and I made it to the counter before the two Arschlochs did. Ha!] It took a fair while to get through immigration and then we went to collect our bags and due to it taking so long, the bags where already there. Next we had to go to customs to declare some food, more specifically the pork jerky [we had bought in Singapore for Grant's dad]. They took it away as dried meat not in a tin is not allowed. Oh well.

Aussi-leima ja matkavasymys

Then we walked out and Bear was not there, but that was to be expected [as he had work]. We went and found the place where we had to catch the shuttle bus to Ballarat, a wait of about 45 minutes. The bus showed up, 30 bucks each [by far the most expensive bus ride we had had in the previous eight months], loaded the bags in the trailor and off we went.

I managed to stay awake until we got through the new Anthony's cutting which makes the drive to Melbourne even more boring. I slept all the way to just outside Ballarat to give Mum and Dad a call but they didn't answer, so I figured they had left to pick us up at the train station. We arrived at said station, and Dad was waiting. Gave him a hug and then threw our stuff in my car and drove to the house. We put our bags in the room and unpacked everything and also looked through the stuff we sent over from Finland [and other packages we received from Finland].

Karanteenista lapi. Woo hoo!

Ruisleipaa!!!

Salmiakkia!!!

Sharon arrived with Aron later and then finally Mum came and with a hug from her I was home.

[Grant conveniently forgot to mention that he also saw his best mates, Bear, Nick and Carlton Draught later on in the Ballarat night life.]

Leijonien kaupunki

Me mietittiin pitkaan, mista lennetaan Aussilaan. Me suunniteltiin jossain vaiheessa jo, pitaisiko vaan lentaa suoraan Bangkokista. Ei oikein kiinnostanut enaa mikaan. Meidan rinkoissa oli kaynyt ryovari. Me oltiin kummatkin taas vaihteeksi mahataudissa. Ja jostain syysta ajatus siita, etta saisi vain lohota sohvalla puhtaan lansimaisen vessan lahettyvilla, kiehtoi meita kumpaakin aika lailla. Todettiin, etta jalkikateen saattaisi harmittaa, jos ei karvistella loppuun asti. Halpoja lentoja olisi ollut myos Kuala Lumpurista, mutta sitten olisi pitanyt joko jattaa elaintarhat valiin tai matkustaa bussilla takaisin Malesiaan, eika meita oikein kiinnostanut raahata rinkkoja yhtaan enempaa, mita oli pakko. Mentiin sitten tappiin asti - Singaporeen, Leijonien kaupunkiin. (Mainittakoon kuitenkin nopsasti, etta elukka, jonka kaupungin perustaja aikoinaan naki ja jonka mukaan kaupungin nimesi, oli tiikeri. Alueella ei ole koskaan asunut leijonia.)

Korjatkaa tama patsas. Sen pitaisi olla kalan pyrsto ja TIIKERIN paa. Daa!

Jos Kuala Lumpur oli vihrea ja melko asuttava kaupunki, niin on Singaporekin. Singaporen puolesta puhuvat numerotkin. Singaporen kaupunki kattaa ehdottomasti valtaosan Singaporen valtiosta, mutta silti yli puolet Singaporen valtiosta on vihreaa. Keskella suurinta saarta on kansallispuisto, joka on taysin villin sademetsan peitossa. Kansallispuisto on oikeasti villia eramaata, ei lenkkipolkuja ja piknik-puistoja kuten Ruissalo. Ja sitten se asuttavuus. Vehreyden lisaksi joku taalla vetaa ihmisia. Singapore on maailman toiseksi suurin kasino- ja vedonlyontikeskus, kolmanneksi suurin oljynjalostamo, maailman neljanneksi suurin talouskeskus ja viidenneksi suurin satama. Taalla on enemman miljonaareja (jenkkidollareissa mitattuna) per naama kuin missaan muualla. Populaa Singaporen 63 saarella on saman verran kuin Suomessa. Naista noin viidesta miljoonasta vain kolmisen miljoonaa ovat syntyperaisia singaporelaisia ja loput maahanmuuttajia. Paljasjalkaisista singaporelaisista suurin osa on joko kiinalaista, malesialaista tai intialaista syntyperaa. Virallisia kielia on nelja, englanti, kiina, malaiji ja tamili.

Kaikki tama popula ja rajallinen maapinta-ala aiheuttavat Singaporelle hieman hankaluuksia. Tilaa on vahan, mika meinaa sita, etta ihmiset asuvat kenkalaatikoissa (myos ne miljonaarit) ja ihmisten asumisen jatokset eivat oikein mahdu minnekaan. Tilaa ei ole kaatopaikoille, joten Singapore dumppaa roskat ja vahan rahaa Malesian niskaan. Singapore on mielettoman moderni kaupunki, mutta on melko halyttavaa, etta Singaporella ei ole minkaanlaista kierratysohjelmaa. Lasi, paperi, metalli ja vihrea jate, kaikki samaan laariin vain. Maa voisi helposti olla edellakavija kierratyksessa mutta on ilmeisesti vain paattanyt, etta aio sita olla.  Toinen suuri ongelma on ihmisten perustarpeet. Singapore on kuuma, ja ihmisille tulee jano, mutta Singapore on kauttaaltaan suolaveden ymparoima. Juomavetta tuodaan Malesiasta, mutta se kay kalliiksi. Onneksi taalla on niita miljonaareja.

 


Ei haisevia hedelmia



Ihmisilla on jotenkin sellainen kasitys, etta Singapore on tylsa, kliininen kaupunki. Vahan kuin suuri sairaala. On totta, etta Singaporessa on uskomaton maara lakeja ja niista muistuttavia kyltteja, jotka kieltavat muun muassa julkisen sylkemisen, purukumin, tupakoinnin valtaosassa kaupunkia, roskaamisen jne. Mutta niin on Suomessakin. Suurin ero lienee kuitenkin se pieni seikka, etta singaporelaiset noudattavat naita lakeja. Missaan et nae tupakantumppia kadulla. Kukaan ei kao keuhkojaan ulos bussipysakilla. Etka myoskaan astu tahmaiseen tuggummiin. Sen sijaan singaporelaiset viettavat suurimman osan ajastaan digitaalisesti. Jokainen roikkuu iKannykassa katsellen videoita, kuunnellen musiikkia, pelaten peleja tai rupatellen kavereiden kanssa. Tylsaa? Kliinista? Hiton katevaa, sanon mina. Jos tylsalla ja kliinisella halutaan viitata kaupunkiin, joka on puhdas, siisti ja funkkaa moitteettomasti, niin, jep, Singapore on tylsa ja kliininen.



Yllattavinta kieltojen viidakossa on se, etta paikalliset tuntuvat toiminta tuntuu tulevan kuin selkarangasta. Ilman tietoista prosessointia. Metrossa junasta ulos astuvien annetaan kulkea ensin, sisaan astuvat menevat myohemmin. (Ei vaan Intiassa, jossa kaikki yrittavat ryomia toistensa yli.) Vanhuksille, raskaana oleville ja itsensa teloneille luovutetaan paikka junassa pyytamattakin. Mullekin oli tarjoamassa istumapaikkaa vahintaankin kolme ihmista joka kerta, kun astuin junaan rinkka selassa, vaikka kyltit eivat edes erikseen mainitse ihmisia, jotka reissaavat 30 kilon pakki niskassa. Ma haluisin uskoa, etta kohtelias kayttaytyminen johtaa ihmisten halusta elaa yheiskunnassa, joka rullaa hyvin ja jossa huomioidaan myos muut, eika vain sakkojen uhasta. Toisaalta ehka tata on toitotettu jo sen verran monta sukupolvea, etta viesti on alkanut menna perille. 

  

Uusi viesti tuntuu nykyaan olevan terrorismi ja turvallisuus. Junan monitoreilla pyorii videoluuppi, jossa nayttelijat opettavat tunnistamaan epailyttavia ihmisia (kuka tahansa, kenella on reppu), ja toimimaan hatatilanteissa (kuten singaporelaiset toimivat aina). Oudointa turvallisuusvideoissa oli lahinna kaksi asiaa. 1) Videoilla naytetiin kuvia muun muassa Madridin ja Mumbain junapommituksista, ja kuvissa naytettiin hyvin lahelta silpoutuneita ruumiita. 2) Videot pyorivat joka paikassa, koko ajan, jatkuvasti, myos busseissa, radiossa, monitoreilla, julisteissa, tietoiskuissa. Isoveli opettaa, valvoo ja on ehka hieman vainoharhainen. Ja ihan sivuseikkana mainittakoon, etta singaporelainen PAP-puolue on voittanut joka ikiset vaalit sen jalkeen kun engelsmannit myonsivat Singaporelle itsenaisyyden. Yksi puolue. Kaikki vaalit.

No mutta, ne nelja paivaa Singaporessa. Me sohvasurffattiin kolme yota paikallisen kiinattaren vanhassa kampassa, silla Singaporen hostellit ovat aivan torkean hintaisia. Me tavattiin meidan emanta metroasemalla, heitettiin rinkat tyhjaan kamppaan, kaytiin shoppailemassa vahan sapuskaa ja mentiin illalliselle uuteen kamppaan. Singapore tuntuu pyorivan paikallisten ruokaloiden, hawker centre, ymparilla. Hawker centreja on joka puolella, ja ne ovat jumalan lahja ihmiskunnalle. Hawker centre koostuu pikkuruisista ruokakojuista, joista jokainen tarjoaa erilaista ruokaa. Yhdesta kojusta lahtee mukaan vietnamilaiset nuudelit, toisesta intialaiset curryt, kolmannesta kiinalaiset pyorykat ja neljannesta jalkkarit. Hawker centrejen loytymisen jalkeen me ei oikein muuta Singaporessa tehtykaan. Grant veteli parhaimpina paivina kolme chendolia naamaansa.



Tata chendolia ei ole viela syoty. Vaikka ei sita kuvasta arvaisikaan.



Ensimmainen paiva meni lahinna reissaamiseen ja kotiutumiseen. Toisena paivana Grant herasi mahataudissa ja me kaytiin siella elaintarhassa. Kolmas paiva meni kavellessa ympari Singaporen keskustaa. Neljantena paivana ma herasin mahataudissa ja me kaytiin tsekkaamassa temppeli ja mentiin lentokentalle. Jotenkin ironista, etta meidan reissun viimeisena paivana ma olen taas/yha mahataudissa ja me kaytiin taas temppelissa. Temppeli nyt oli taas temppeli, mutta kaupunkikavely oli kivaa. Meidan paiva alkoi Singaporen vanhasta kolonianialismin aikaisesta keskustasta. Kaytiin pallistelemassa eurooppalaisen nakoisia rakennuksia.

Singaporen historia kuulostaa kovin samanlaiselta kuin Malesian Georgetownin ja Melakan. Ensin taalla asuivat paikalliset kalastajat, sitten Singaporessa kavivat rellestamassa portugalilaiset, kunnes paikalle saapuivat englantilaiset, jotka potkivat portugalilaiset pois. Kauppa kavi, ja kiinalaiset rupesivat funtsimaan, kannattaisiko lahtea Singaporeen. No kannatti. Sitten tulivat intialaiset, ja hiljalleen saari alkoi kuhista jos jonkinlaista elamaa. Toisen maailmansodan aikana japanilaiset nappasivat saaret haltuunsa ja listivat kiinalaisia. Maailmansodan paattymisen tienoilla japanilaiset luopuivat Singaporesta melko sopuisasti, ja saaret palasivat englantilaisten haltuun. Kuusikymmentaluvun alussa Singapore alkoi saada tarpeekseen engelsmanneista, ja maa julistettiin itsenaiseksi, minka jalkeen se liitettiin osaksi Malesiaa. Pari vuotta myohemmin Singapore alkoi saada tarpeekseen malesialaisista, minka jalkeen se erosi Malesiasta ja kai sitten alkoi ihan tosissaan itsenaiseksi.

Samaan malliin kuin muuallakin kulttuurien kirjo meinaa sita, etta kaupungista loytyy kiinalaiskorttelit ja Pikku-Intia. Kiinalaiskorttelit eroavat kuitenkin muista vierailemistamme Kiina-kylista siten, etta talot olivat moitteettomassa kunnossa, kadut siisteja, ravintolat okyhienoja ja kadulla kavelevilla ihmisilla on puvut paalla ja salkut kadessa. Kiinalaiset ovat viihtyneet alueella jo kauan ja parjanneet bisneksessa hyvin. Varakkaat, toisen sukupolven kiinalaiset alkoivat sisallyttaa perinteiseen kiinalaisarkkitehtuuriin eurooppalaisia piirteita, minka lopputuloksena Singaporen keskustaa koristavat pienehkot ja sopot kaupunkikodit, joissa asuvat nykyiset monimiljonaarit. Kelpaisi kylla mullekin.

Pikku-Intia toisaalta oli samanlainen kuin muuallakin: meluisa, tunkkainen, taynna ihmisia, jotka eivat ymmarra yksityisyyden kasitetta. Joka paikassa on koristekilluttimia ja basaareissa huutaa kivikautiset mankat Bollywood-iskelmia. Pikku-Intian myos haistaa kaukaa. Yllattaen se haisee... Intialle. Viiden metrin sateella haju voi muuttua silmia polttelevan virtsan ja hien loyhkasta kielta hivelevaksi uskomattoman herkulliseksi curryn tuoksuksi. Ei ainakaan jata kylmaksi.

Viimeisena aamuna me raahauduttiin viela kiinalaiseen luostariin. Ma herasin taas vaihteeksi mahataudissa enka oikein jaksanut muuta kuin istua nurmikolla. Grant juoksenteli innoissaan temppelista toiseen, ja ma kollottelin pyhan puun alla. Ilmeisesti buddha valaistui taman puun esi-isan alla aikoinaan. En kokenut valaistumista. Ehka ma en yrittanyt tarpeeksi.

Temppelin jalkeen me haettiin rinkat ja painuttiin lentokentalle. Meita jannitti vahan, mita vaa'at mahtaisivat sanoa meidan matkatavaroista. Kummankin rinkka oli tasan se 20 kiloa ja kasimatkatavarat 10 kiloa. Ei mikaan ihme, etta alkoi kiristaa jatkuva roudaaminen lahes paivantasaajan helteessa. Mulla oli lisaksi niskassa ainakin nelja kerrosta vaatetta ja taskut taynna roinaa, joka ei enaa mahtunut rinkkaan. Siina se sitten olikin.

Sen pituinen se.