(tai Camp Diary: Day 7. Ajantaju on jo kadonnut.)
INDIGENOUS SUPERVISOR on top of a skyscraper: "I got to go down now. My legs are shaking. I saw a terrorist man downstairs."
Viimeisen turistipäivän aamu valkeni yllättävän lämpimissä tunnelmissa. Onneksi. Hyvä päivä eläintarhailulle. Kaikki tuntuivat olevan hyvällä tuulella, ja ulkonakin tarkesi olla ilman pilkkihaalareita. Muksutkin kulkivat flipflopeissa, ja kengistä kiukuttelu loppui kuin seinään.
Meidän ensimmäinen kohteemme oli siis Melbournen eläintarha. Me jakaannuttiin taas pieniin ryhmiin, sillä kolmenkymmenen oppilaan raahaaminen ympäri eläintarhaa tuntui toimelta, jota kukaan ei halunnut tehdä.
Me tarkasteltiin karttaa mun ryhmän kanssa, ja etsittiin elukat, jotka haluttiin ainakin ihan ehdottomasti nähdä: kenguru, emu ja kakadut. Eli taas ne eläimet, joita meillä näkee ihan päivittäin. Ne ovat myös oppilaiden toteemieläimiä, joten olihan ne tietenkin tärkeä nähdä. Ja kertoa kaikille ohikulkijoille. Rikottiin varmaan joitakin stereotypioita valkonahkojen mielissä. (Tosin yksi mun tytöistä pölli matkamuistomyymälästä avaimenperän. Se niistä stereotypioista.)
Mun ryhmässä olleet tytöt olivat kiinnostuneempia eläintarhassa vierailevista valkonahkaperheistä ja niiden lapsista kuin norsuista, kirahveista ja kaikenmoisista apinoista. Jokaista vaahtosammuttajan kokoista nulikkaa piti nipistellä poskista, ottaa syliin ja kuljettaa kädestä. Meidän oppilaat halusivat kuvia itsestään valkonahkamuksujen kanssa, ja valkonahkamuksujen vanhemmat halusivat kuvia muksuistaan meidän oppilaiden kanssa. Mikä kaunis symbioosi.
Meillä oli jalat aika murskana kaikesta tarpomisesta, joten junareissu seuraavaan kohteeseen tuli aika hyvään saumaan. Me käveltiin rautatieasemalta Melbournen korkeimmalle rakennukselle, jossa meidän oli tarkoitus käydä ihastelemassa maisemia näköalatasanteelta, kun eräs katutaiteilija kiinnitti meidän oppilaiden huomion. Sälli jonglöörasi veitsillä ja palavilla soihduilla. Jes. Tätä meidän mukulat just kaipasivatkin. Ihan niin kuin heillä ei olisi päätä täynnä jo muutenkin typeriä ja vaarallisia ideoita. Katutaiteilija näki tilaisuuden kerätä esityksensä ympärille katsojia ja nappasi meidän rehtorin esitykseensä. No, saatiin ainakin naurut, kun meidän jäykkis reksi yritti olla "hetkessä kiinni".
Spektaakkelin jälkeen me kipitettiin ihastelemaan niitä maisemia. Mä ajattelin, että muksut varmasti sekoaa pilvenpiirtäjän hississä, jos meidän hotellin hissit oli jo niin jännä ja sillä sentään pääsi vain kuudenteen kerrokseen. Tällä hissillä hurisi melkein sata kerrosta ihan hujauksessa.
Ei ne olleetkaan meidän oppilaat vaan meidän valvojat, jotka sekosivat. Kahden piti mennä alas salamana, sillä "päässä huimasi, jalat tärisivät, rakennus oli vaarallinen ja alhaalla jonossa oli terroristi". Me muut möllöteltiin maisemia korkeuksista. Mukuloille taisi valjeta, miten iso Melbourne onkaan ja miten paljon siellä on jengiä. Leuat loksahtelivat.
Ennen paluuta me käveltiin joen vartta pitkin ja ihmeteltiin rakennuksia päiväsaikaan. Muksuille ei oikein mennyt perille, missä jalankulkijoiden tulee kävellä, sillä meillä Wadeyessä kävellään keskellä tietä ja autot väistävät kävelijöitä. Mä pidättelin henkeä, kun pyöräilijät viuhuivat meidän välistä. Kohta jollain on kallo auki.
Me käytiin myös katsastamassa Melbournen kuuluisin kuja, joka on täynnä katutaidetta ja graffiteja. Eipä näitä paljon kiinnostanut. Taisi käydä päivä liian pitkäksi. Ja onhan meillä toki Wadeyessäkin graffiteja. Laatu taitaa vain olla vähän toinen.
Me palattiin melko aikaisin takaisin hotellille, sillä meillä oli seuraavana aamuna ennen kukonlaulua lento takaisin Darwiniin. Eivätkä oppilaatkaan oikein kiukutelleet. Olivat saaneet nähdä jo tarpeeksi. Ja jalkoihin sattui. Monet nukahtivat ratikkaan.
Sen pituinen se. Ja sitten himaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti