Nangu

Me ollaan oltu täällä kohta kaksi ja puoli vuotta eikä me oltu vieläkään käyty Grantin apuopen mailla. Kova oli kyllä tarkoitus heti alussa, mutta aina oli jotain menoa mukamas tai sitten me oltiin kaikki vuorotellen kipeinä tai ei saatu autoa lainaan. SItten tuli monsuunikausi, ja kaikki tiet olivat sököinä puoli vuotta. Ja sitten bla bla blaa. Aina tuli joku este.

No, nyt meillä on oma menopeli ja omat aikataulut. Kohdelistan kärkipäässä oli tietenkin apuopen, Marcuksen, ryteikkö, Nangu. Grant on nimettykin maiden mukaan Nanguksi, joten oli korkea aikakin käydä tsekkaamassa mestat. Matkaa oli tuskin 40 kilometriä, mutta aikaa matkaan meni yli tunti. Tiet kapenivat pian kinttupoluiksi, ja viimeisimmän syklonin jäljiltä teillä makasi hirveä määrä puita. Yhtäkkiä ryteikön läpi näkyi oranssia. Vou, mikä toi on?

Jumankauta, tuo on iso hiekkadyyni! Puiden ylle korkealle nousi välillä oranssilta ja välillä pinkiltä vaikuttava jumalattoman iso hiekkadyyni. Puolessa välissä dyyniä oli yksinäinen puu, jonka oksaan oli sidottu köysi kiipeämistä helpottamaan. Ei se silti helppoa ollut. Ja me sentään treenataan joka päivä ja käydään isoa mäkeä ravaamassa ylös-alas kolme kertaa viikossa. 

Dyynin päältä aukesivat ihan mukavat maisemat. Dyynin toinen puoli laskeutui hiljakseen meren äärelle, äkkipudotuksen puolella oli ryteikköä ja vasemmalla näkyi valtavan suuri tulvatasanko. Paikka varmasti kuhisee elämää monsuunikauden aikana. 

Meille oli suunniteltu muutakin ohjelmaa iltapäiväksi. Me ajettiin Nangun viereiselle rannalle Nandekiin. Marcus halusi antaa mulle paikalliseksi nimeksi Nandek, mutta koulun likat ovat mut jo nimenneet Pidokpidoksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Mä pidän Pidokpidokista enemmän, mutta Nandek oli niin veikeä paikka, että ehkä mä sitten huolin kaksi nimeä itselleni.

Kaikki tuntevat rannat siitä syystä, että siellä hengaa paljon kilpikonnia. Rannalla olikin aikamoinen määrä kilpikonnan jalanjälkiä - vai-mitä-ne-ny-on, räpylänjälkiä. Mä laskin, että mun näköetäisyydellä oli ainakin yhdeksät jäljet. Mä arvasinkin jo, mitä on luvassa. Marcuksen vaimo ja tytär alkoivat tökkiä isoa hiekkakumpua ohuilla kepeillä. Kilpikonna on pöllytellyt hiekan kummuksi kaivaessaan pesää munilleen.

Ensimmäisestä pesästä ei löytynyt mitään. Tikut upposivat hiekkaan, mutta tikun liikkeessä ei tapahtunut muutosta. Hiekan vastus oli sama. Pesään osuessa tuntee kuulemma ensin humpsahduksen ja sitten nitkuraiset munat. Tikun päähän jää myös tietenkin munan sisältä litkua. Toisesta pesästä löytyikin läjä munia. Äkkiä meillä oli koko kassillinen täynnä kilpparin munia. Yhteensä 68 munaa. On siinä ollut kilpparilla pykeltämistä.

Ennen kotiin paluuta me koukattiin vielä Marcuksen suosikki kalapaikan kautta. Meillä ei ollut mukana kalavermeitä, mutta käytiinpä katsomassa mesta kuitenkin. Oli laskuveden aika, ja joki oli kutistunut vain kolmasosaan nousuveden ajoista. Kummallakin puolta jokea oli leveät mutavallit. Mudassa oli aika ilkeän näköiset jäljet. Kroko! Mudassa oli vertahyytävän kokoiset kynnen jäljet. Pitkät, paksut ja syvät. Yäk. Oli niskavillat aika pystyssä. Hetken päästä krokotiili nousikin pinnalle keskellä jokea. Yäk, yäk. Äkkiä kotiin. En jäänyt ottamaan kuvaa.

Entä mitäs niille munille kävi? (No, nymmää kirjotan tän enempi murteel, ettei vaa kukkaa tääl bonjaa, vaik ne laittas tän kuuklen kiäntäjää. Emmää tiiä, onks se ny nii laitont, kert me saatii ne paikallisilt lahjaks, mut näi mun käskettii tehrä, jos vaik rangerei kiinnostaski.) No, mehä syätii ne. Tai neljä niist. Kränän apuope anto meil neljä kilpparipalluraa ja me keilteltii ne. Maistu kananmunil. Mut lötjöil kananmunil. Keltuaine kovettus, mut valkuaine ei. Ei oo mittää akuuttii tarvet maistaa toist kertaa.