Mun entisen apuopen, Angelican, tytär sai tyttären. Angelica pohti pitkään nimeä ja ehdotti lopulta lapsenlapsen nimeksi Saraa, kun kylässä ei kerta toista Saraa ole. Saraa pyöriteltiin kielellä jonkin aikaa, mutta lopulta vauvan nimeksi tuli Kara. Tarpeeksi lähellä Saaraa kuitenkin.
Eikä tässä vielä kaikki. Grantistä ja musta leivottiin Karalle kummit. Me oltiin ensimmäiset, jotka kävivät vierailulla katsomassa vauvaa, ja se näyttää olevan täällä tarpeeksi, niinpä me käytiin kirkossa kerrankin työajan ulkopuolella. Me kelvattiin papillekin ilman mitään katolisuudesta todisteluja. Ryteikkömeininki.
Niinpä tavallisen sunnuntaisaarnan jälkeen me jäätiin kirkkoon toisen kastesakin kanssa suorittamaan pyhällä vedellä läträily. Eikä meidän oikeastaan mitään pitänyt tehdäkään. Mä en ole vielä tähän päivään mennessä vääntänyt ristinmerkkiä tai sanonut Isä meitä tai Hail Maryä. Enkä ajatellut aloittaa nytkään. Grant piti kastemaljaa, äiti piti lastansa sylissä, isä lirutteli vettä ja mä hengasin vieressä. Ai! Piti mun tehdä ristinmerkki otsaan. That's it.
Puolivälissä seremoniaa mä huomasin, että toisen kastesakin tuoreen vauvan äiti oli yksi mun oppilaista. Viisitoistavuotias likka. Ilmankos ei ole koulussa näkynytkään. Näillä mennään sitten. Pitäisi varmaan ujuttaa ihmisen lisääntyminen opetussuunnitelmaan. Ollaan sitten vaikka miten katolinen koulu.
Kirkkohommien jälkeen me mentiin meidän kämpille. Mä olin leiponut iltapäivällä kaksi kakkua. Meitä oli troopyllinen sakkia, ja äkkiä ne kakutkin katosivat. Kakarat olivat innoissaan.
Ensinnäkin muksuille alkoi pukata varmaan aikamoinen sokerihumala. Toiseksi mä en oo lainkaan varma siitä, olivatko lapset ennen käyneet valkonahkojen talossa. Kaikki oli hirveän jännää, kaikkea piti koskea, jokainen kaapinovi avata ja jokainen laatikko kurkattava. Karaa ei paljon kiinnostanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti