Grand opening

Jotenkin nämä viikot vain vierivät. Jää vaikka mitä kirjoittamatta, kun on mukamas niin kiire koko ajan, vaikka ei ole mitään tekemistä. Eli palataanpas parin viikon päähän. Meillä on koulun vieressä aivan uusi boarding house mikä lie sitten suomeksi. Sinne on tarkoitus lätkäistä orvot oppilaat ja ne, jotka asuvat sen verran kaukana tai sen verran ryteikössä, ettei sieltä pääse kouluun helposti. Sitten on myös ne oppilaat, jotka eivät pääse kouluun, sillä heidän oletetaan hoitavan pienimpiä sisaruksiaan tai sairaita sukulaisiaan.

Rakennus on seisonut tyhjänä pidempään. Täällä tuntuu kestävän kaiken järjestäminen aika kauan. Virallisia avajaisia on toki jo ollut kahdet. Nyt piti järjestää vielä kolmannetkin, sillä tällä kertaa paikalle saapuivat vielä ne poliitikotkin, jotka kokevat jollakin tavalla olleensa osallisia asuntolahankkeessa. Käyvät täällä otattamassa itsestään ja parista paikallisesta muksusta valokuvia, joita sitten voi ripotella vaalien alla lehtisiin. No äh! Ei saisi olla niin pessimisti. Kaipa heillä ihan hyvät tarkoitusperät ovat. Ehkä. Mutta olisivat nyt edes yrittäneet muistaa kylän nimen oikein.

Meillä kuurattiin koulua viikkotolkulla ennen isojen kihojen saapumista. Nurmikoitakin yritettiin elvyttää jatkuvalla kastelulla. Oppilaat laitettiin taas uniformuihin ja roudattiin pihalle kuuntelemaan puheita.  Kylän aboriginaaleille asuntolan avajaisia tärkeämpää oli erään dokumentin allekirjoitus. Mulle paperin sisältö on pieni mysteeri toistaiseksi. Ilmeisesti kylän vanhimmat olivat viemässä Australian hallitusta oikeuteen kaikenmoisten oikeuksien rikkomisesta. Juttu sitten sovittiin oikeuden ulkopuolella tällä sopimuksella. Sitä pidetään kylässä merkkinä siitä, että me oltiin oikeassa ja te olitte väärässä, vaikkei paperissa niin tietysti luekaan. Ehkä korkeintaan rivien välissä. Avajaisia ja sopimuksen allekirjoittamista sitten juhlittiin vielä tanssein.

Mä niin tykkään katsoa, kun muksut tanssivat. Vielä kun mä tässä kerään rohkeutta jonkin aikaa, niin menen kysymään, pääsisikö sitä itsekin joskus jammaamaan. Voipi kyllä olla niin, että nämä tanssit eivät ole valkoisten miesten juttuja.

 

Tanssien jälkeen me siirryttiin asuntolalle. Poliitikot puhuivat taas. Ja pitkään. Meillä oli jopa Australian opetusministeri kylässä. Hänen puheensa olivatkin kaikista järkevimpiä. Muut tuntuivat enemmänkin mainostavan itseään ja yrittävän olla jotenkin tosi "mustia". Mua vähän nolotti niiden muiden puolesta. Tosin ei tällä opetusministerilläkään kylän nimi ihan oikein mennyt. Opetusministerin viileyspisteitä nosti kyllä ehdottomasti rokkitähtimenneisyys. Osa meidän opettajista kikattelikin kuin teinitytöt. Sanoivat haluavansa tavata Peter Garrett, rokkittähden, ei Peter Garrett, opetusministeriä.

      Peter Garrett, rokkitähti.

 

Peter Garrett, opetusministeri.

Täällä kylässä lappaa jatkuvasti kaikennäköistä valkonahkaa järjestämässä milloin mitäkin. Yleensä näillä elviksillä ei ole kauhean hyvää käsitystä siitä, miten aboriginaalit elävät. Eikä ole mullakaan, mutta se ero onkin siinä, että mä olen hyvin tietoinen siitä, että mä en tiedä mitään. Meillä oli pari viikkoa sitten joku pappi laulamassa lapsille One Directionia. Oikeasti. Jos tämä pappi olisi vaivautunut edes googlaamaan kylän, olisi hänelle selvinnyt varsin nopeasti, että täällä soi metallimusiikki. Usein tuntuukin siltä, että näille valkonahoille on aika se ja sama, että oliko heidän vierailullaan mitään vaikutusta aboriginaalien elämään. Pääasia on, että on sitten hauskoja anekdootteja kerrottavana viini- ja juustokemuilla Melbournessa.

"Sanoiks One Direction?"

Esimerkiksi eräskin hyväntekeväisyysjärjestö, joka tuli jakamaan kylän mukuloille ilmaisia polkupyöriä. Hieno ajatus. Ehkä sitä ei kuitenkaan olisi kannattanut toteuttaa kouluaikana. Nyt kävi sitten niin, että kaikki ne muksut, jotka tulivat kouluun, eivät saaneet fillaria. Ympäri kylää suhasivat uusilla fillareilla ne huligaanit, joita ei ole näkynyt koulussa kohta yhdeksään kuukauteen. Mitä luulet, että kouluun tulleet lapset meinasivat? Jep. Eipä näkynyt juuri oppilaita seuraavana päivänä. Tai viikkona. Tai kuuna. Näitä valkonahkapässejä olisi kylä ihan väärällään, elleivät meidän reksit pistäisi hommalle stoppia. Tulijoita sillä olisi! Joka viikko olisi joku laulamassa meille Jeesuksesta tai vihanneksista. Tai molemmista.

No, mutta. Palataan siihen asuntolaan. Se on hieno. Asuntolaan muuttaa 20 poikaa ja 20 tyttöä. Siellä on pelit ja vehkeet. Uima-altaat, telkkarit, sohvat, vau, olen vähän kade. Niillä on jopa diskovalot uima-altaassa. Hakkaa niin One Directionin. Huoneet olivat valoisia ja tilavia, mutta tärkeintä on, että ne ovat puhtaita ja että asuntolassa saa säännöllisesti ruokaa. Itsestäänselvyydet eivät aina ole niin itsestään selviä.

Avautuminen ohi. Keskitytään taas siihen, mikä on hyvää ja kaunista. Kaikilla oli oikein mukavaa. Lapset tanssivat riemuissaan. Koululla on asuntolassa potentiaalinen yhteistyökumppani, jonka kanssa voi taistella tuulimyllyjä vastaan. Ehkä osa laulavista papeista voi vierailla siellä eikä meillä. Ylitse kaiken olivat kuitenkin avajaisten tarjoilut. Grillikenguru. Mitäs teidän kouluruokalassa tarjoiltiin tänään?