Viimeisiä päiviä viedään. Sen jälkeen, kun olin saanut kaivettua viimeiset kuivat vaatteet niskaan ja rämplättyä auton lämmittimen täysille, me suunnattiin kohti viimeistä kohdetta meidän turistiturneella eli Grampians-kansallispuistoa. Mä olin Sussulle ja Teemulle vannottanut aikaisemmin, että minähän en sitten pimeällä aja, kun on niitä elukoita teillä, ja että pitää suunnitella päivät auringonlaskun mukaan siten, että hämärissäkään ei körötellä missään. Tähän mennessä oltiin kuitenkin ajettu pimeällä joka päivä eikä ihmeen kaupalla oltu osuttu mihinkään. Mä soitin meidän leirintäalueelle ja ilmoitin niille, että me tullaan aika myöhään, mutta tulossa ollaan silti. Täti sanoi jättävänsä meille avaimet meidän seniltaiseen matkavaunuun postilaatikkoon ja kehotti meitä ajelemaan oikein oikein oikein - OIKEIN - varovasti ja hiljaa. Me päädyttiin ajamaan läheisen kaupungin kautta, ettei tarvitse pimeässä kyntää kengurunraatojen seassa. Ajateltiin, että ei siellä kaupungin lähettyvillä kuitenkaan mitään ole. Eikä me kyllä mitään nähtykään. Ei kengurun kengurua. Aussien ylilyöntejä taas! Tai ei ehkä sittenkään, sillä aamulla auringon noustua, kun kurkistettiin ikkunasta ulos, pihalla näytti tältä:
Me yritettiin jälleen päästä liikkeelle mahdollisimman aikaisin, jotta me saataisi meidän ainukaisesta päivästä Grampianseillä kaikki irti. Me väännettiin pannareita aamiaiseksi vaahterasiirapin kanssa, yritettiin vähän siistiä autoa, kuivatella kamoja ja ottaa iisisti ennen mäille lähtöä. Grampians on itseasiassa minivuorijono, joka nousee ympäröivistä pelloista aika jylhän näköisesti kohti taivasta. Teemu se taisi olla, joka sanoi, että terävät hieman kallellaan olevat huiput näyttävät aivan maahan syöksyneiltä avaruusaluksilta, ja niinhän se taitaakin olla. Osuvasti sanottu.
Meidän leirintäalueen täti suositteli meille muutamia näköalakukkuloita ja -tasanteita. Me suunniteltiin myös etsivämme alueen kuuluisat aboriginaalien luolamaalaukset, mutta täti kertoi tulvien vieneen osan teistä ja maalauksia hänkään ei ole vielä onnistunut löytämään. Mä muistan, että Grant on mulle joskus kertonut, että hänelläkin meni muutama vuosi, ennen kuin maalaukset löytyivät. Päätettiin sitten paikallisen tiedon perusteella jättää ne seikkailut kokematta ja kurvattiin vain autolla suoraan ensimmäiselle näköalapisteelle. Eikä ollenkaan huono näköalatasanne ollutkaan. Ensimmäisen kolaroineen avaruusaluksen huipulta näkyi pitkälle laaksoon, jonka kummallakin puolella kurkottelivat monet muut huiput. Kallioseinämä humpsahti viivasuorana aivan laakson pohjalle. Meidän alapuolella kaarteli jonkinmoinen haukka. Hurja nähdä lentävän haukan selkä.
Me suhattiin kiemuraisia serpenttiiniteitä seuraavalle suositellulle näköalapaikalle. Käveltiin muutama sata metriä puskaisen maaston läpi paikan päälle. Maastosta meitä toljotteli wallabi. Me käytiin kyhnäämässä vieressä, eikä se kovin moksiskaan ollut. Mä sille yritin vähän jutellakin, mutta kaveri keskittyi lähinnä vain syömiseen. Ei oikein vissiin karkuunkaan viitsinyt loikeskella. Me jatkettiin matkaa kohti uusia maisemia. Samalla tavalla kallioseinä tippui rajusti laakson pohjalle. Tämä laakso vaikutti jotenkin valtavalta pyöreältä kulholta, jota ympäröivät hurjat vuoret. Me käytiin vuorotellen tyhjän päällä makaavan kallionkielekkeen päällä poseeraamassa valokuvissa. Teemukin uskaltautui korkeanpaikankammostaan huolimatta lepäilemään muina miehinä kalliolla. Mä loikin paljain jaloin kallioiden päällä, sillä en halunnut mätkähtää laakson pohjalle, jos vaikka fläpärien pohjassa ei olekaan pitoa. Kenkiähän ei jalkaan laiteta! Kallio tuntui jääkylmältä varpaiden alla. Talvi tekee selvästi tuloaan.
Meidän seuraava kohteemme oli McKenzie-vesiputoukset. Me käytiin katselemassa veden putoamista useammasta kuvakulmasta ja laskeuduttiin sitten vesiputouksien viereen joen uoman pohjalle. Ei tehnyt mieli juuri pulikoida, vaikka aurinko paistoikin. Vesiputouksilta lähtevä kävelylenkki oli suljettu tulvien vuoksi, mutta mutkan takaa näkyi kyllä aikamoinen määrä kaikenlaista rojua, joka on vellovan veden mukana tipahdellut vesiputouksesta ja kulkeutunut hiljalleen aikamoiseksi padoksi. Ei lähdetty temppuilemaan padon päälle vaan me kiivettiin jyrkät portaat takaisin ylös. Matkan varrella näkyi valtava kenguru-uros, joka hengaili hiljakseen pusikossa. Kauheasti ei häntäkään tuntuneet valokuvaajat häiritsevän, sillä se laittoi itsensä leviäksi puskan alle auringolta suojaan. Nokoset, nam.
Me oltiinkin oltu huomattavasti ripeämpiä liikkeissämme, kuin mä olin ajatellutkaan, joten me ajeltiin vuoren syrjää takaisin alas laakson pohjalle kylään lounaalle. Haettiin makoisat meat piet paikallisesta leipomosta, jonka ikkunassa mainostettiin jonkinmoisen piirakkakisan voittoa. Joo, ei paha lörtsy ollenkaan. Me koetettiin etsiä Teemulle maastopyörää, mutta eipä olleet oikein putiikit auki. Turisti-infosta meille suositeltiin pientä kävelylenkkiä erään vuoren huipulle, joten me päätettiin taas totella paikallisten tietämystä. Kävelyreissu alkoi epätodellisissa maisemissa. Me noustiin hitaalleen kanjonin pohjaa ylös. Kapean kanjonin kummallakin puolella nousivat hassun muotoiset seinät, sillä kivi oli kulunut ihan pehmeiksi muodoiksi. Tuntui kuin ympärillä olisi ollut tuhansia naamoja meitä toljottelemassa.
Parin tunnin kävelyn jälkeen me noustiin puista paljaalle vuoren huipulle, josta oli eräs kieleke suojattu aidoin turvalliseksi näköalatasanteeksi. Täytyy sanoa, että, vaikka mua ei hirveästi kauhistuta korkeat paikat, niin tämä tuntui kyllä luissa ja ytimissä. Kieleke oli kyllä aitojen ympäröimä, mutta muuten huipulla oli suojaamaton suora putous laakson pohjalle ryteikköön. Meidän jälkeen paikalle ilmestyi reissaajaperhe, ja mua hirvitti katsella, miten lapset juoksentelivat pudotuksen läheisyydessä ja hyppivät kiviltä toisille. Yksi muljahtanut nilkka - ja pläts! Mä katsoin Teemun ilmettä, ja me kaikki taidettiin olla samaa mieltä, että ei huvittaisi jäädä katselemaan, kun joku pääsee hengestään. Lähdettiin laskeutumaan takaisin autolle.
Se päivä kruunattiin vielä vierailulla viinitilalle. Sussu ja Teemu maistelivat viinejä, ja mä nautiskelin viimeisistä auringon säteistä. Teemu osti itselleen lasillisen talon punkkua, ja me jäätiin katselemaan terassille, kuinka kenguru loikkaa. Viiniköynnösten takana vilkkui hyppääviä elukoita. Oli oikein kiva fiilis. Me lähdettiin viinilasillisen jälkeen kohti Ballaratiä. Illan hämärtyessä me bongattiin vielä kaksi emua tienposkesta. Miten on mahdollista? En olisi kyllä uskonut. Nyt oli sitten vielä nekin nähty. Mieletön tsäkä.
Me saavuttiin Ballaratiin melko kuitteina kymmenen päivän super kiertueesta. Oli aikaisia aamuja ja myöhäisiä iltoja. Onneksi mun ei tarvinnut pakata rinkkaa, vaan mä sain vain seurata vierestä sohvalla viltin alla maaten, kun toiset pakkaavat ja punnitsevat matkalaukkujaan. Seuraavana päivänä me heitettiin finskit Ballaratin rautatieasemalle, josta he nousivat lentokenttäbussiin. Sinne menivät. Sonmoro! Oli oikein todella kivaa ja ensi kesänä nähdään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti