Vanuatu-viikko 3

Kun lopulta luin opaskirjan, siinä varoitettiin matkustamisen vaikeudesta. Joko julkista ei ole, tai kulkuneuvot kulkevat muutaman kerran viikossa. Tämä päti niin busseihin, jeeppeihin, veneisiin, laivoihin, aaseihin kuin lentokoneisiinkin. Air Vanuatu ryssi meidän paluulennot Tanna-saarelta. Meidän nimiä ei löytynyt matkustajaluettelosta, joten me ei päästy koneeseen ja missattiin myös meidän jatkolennot. Me saatiin venailla pari päivää seuraavia lentoja Tannalla ja sitten pari päivää jatkolentoja Vilassa. Yhtäkkä meidän kolmas lomaviikko hävisikin kuin pieru Saharaan. Tai Port Vilaan.

Ei sillä, etteikö Port Vilassa olisi ollut nähtävää. Ja lämmintä vettä. Lämmin suihku on asia, jota ilman mun on hankala olla. Kaikenmaailman läävöissä on reissattu, kaikkea moskaa on syöty ja paskassa pyöritty. En mä pienestä hätkähdä ja pystyn elämään ilman mukavuuksia, mutta lämmin suihku on kyllä kova sana. Kunhan mä ensin sain läträtä kuumalla vedellä aikani, me lähdettiin katselemaan nähtävyyksiä ja kaloja.

Ja niin lähtivät muutkin. Port Vilaan saapui aamulla julmettu risteilijä, ja siitä purkautui muutama tuhat turistia samoille vesiputouksille, rannoille, kahviplantaaseille, snorkkelointipaikoille ja ravintoloihin. Oli hieman eri meininki kuin Pelellä ja Tannalla, jossa me olimme ainoat valkonahat. Tietenkin alkoi myös sataa. Vesiputoukset olivat kyllä silti hienot.

Me kuppailtiin läheisellä kahviplantaasilla oikein olan takaa, jotta turistit ehtisivät kadota meidän näköpiiristä. Lisäksi Vanuatun kahvi on parasta kahvia, jota olen ikinä maistanut, joten sitä kelpasi kyllä maistella muutaman tunnin. Kädet kofeiinista täristen me sitten hipsuteltiin Hideaway-saarelle, joka on kuuluisa upeista koralliriutoistaan. Vesi oli hiton kylmää, mutta vedet kuhisivat niin kaloja, että hypotermiaa uhaten me polskuteltiin tovi jos toinenkin.

Illalla paistoi hetken aurinkokin. Mä yritin saada tuntoa palaamaan raajoihin auringossa makaamalla. Ei juuri auttanut. Auringonlaskun jälkeen me palattiin Vilaan ja läträttiin lisää lämpimällä vedellä. Me käytiin koluamassa Vilan toreja, jotka olivat täynnä värikkäitä kankaita ja upeita punottuja kasseja ja pusseja. Ma teetin mekonkin.

Lopulta me päästiin seuraaville saarille - vain neljä päivää myöhässä kiitos Air Vanuatun. Meidän oli tarkoitus kierrellä saaria ympäri ja käydä vanhoissa kannibaalikylissä, mutta nyt meillä ei ollutkaan aikaa. Me oltiin myös opittu jo, miten hankala Vanuatulla on päästä paikasta A paikkaan B, joten me päätettiin jäädä Maskeleynes-saarille meidän seuraaviin lentoihin asti. Jos ne nyt sattuisivat olemaan silloin, kun niiden oli tarkoitus olla. Nämäkin lennot nimittäin muuttuivat. Lento lähtikin aamukuudelta, ja me saatiin siitä tieto keskiyöllä, kun meidän majatalon täti tuli herättämään meidät. Kiitsa, Air Vanuatu. Tosin täytyy sanoa nostaa hattua sille, että joku oli osannut selvittää, missä majatalossa me yövytään. En tiedä miten.

Me käveltiin lentokentältä rannalle ja saatiin kyyti ensimmäiseltä veneelliseltä paikalliselta. Muutaman kilometrin matkaan meni yli tunti, sillä me pysähdyttiin välillä läheisille saarille poimimaan banaaneja, bataatteja ja kaikenmoisia muita juureksia. Venematkalla meidän vieressä hyppeli hirveä määrä delfiinejä, ja me köröteltiin papuauusiguinealaisen lautan ohi. Seuraavana päivänä lautta oli uponnut ja meille vilkutelleesta miehistöstä moni oli hukkunut kuten erään kyytiläisen kolmivuotias, joka oli lipsahtanut äidin sylistä.  Teki kyllä pahaa.

Me vietettiin meidän tyngän viikon loppu Maskeleynes-saarilla. Me vuokrattiin pieni tönö aivan rannasta eikä juuri tehty mitään. Paljon mä en puljaillut tai maannut rannalla, sillä ilma oli edelleen vähän kökkö. Meidän majatalon isäntä viihdytti meitä. Hän järjesti meille kanootin ja pari kylän poikaa oppaiksi dugongi-jahtiin. Me melottiin matalissa lahdissa kanootin laidan yli mereen tuijotellen. Ei löytynyt.

Meidän päivät olivat aika lupsakoita. Tällä kertaa edes Grant ei lähtenyt kävelylle saaren ympäri. Mä luin kirjoja auringonnoususta auringonlaskuun, ja me nukuttiin suurin piirtein 14 tuntia yössä. Auringonlaskun jälkeen me käytiin paikallisessa kava-baarissa ryypyllä. Mulle riitti yksi koussikallinen kavaa. Kama maistuu ihan siltä, miltä se näyttääkin - mutavedeltä. Mun mutavedessä oli lisäksi pieni kitkerä sivumaku, samanlainen kuin liian kylmässä olleiden perunoiden, joissa on vihreitä pilkkuja. Kyllä te tiedätte. En mä usko, että paikallisetkaan kavaa janoonsa juo. Se saa raajat lötkyiksi, kielen ja huulet turriksi. Lisäksi se aiheuttaa hallusinaatioita. Mä en huomannut mitään. Grant huomasi.

Meidän viimeinen päivä oli vihdoin aurinkoinen, mutta meidän majatalon isäntä oli kutsunut meidät kyläjuhliin. Luvassa olisi kuulemma vanuatulaista tanssia. Ensin oli tietenkin sunnuntaikirkko, joihin meidät kutsuttiin kunniavieraiksi. Me saatiin leit kaulaan, ja meidän piti istua kirkon etuosassa papin takana. Saarna kesti ja kesti ja kesti. Mä luin bislamankielistä Raamattua ja kikattelin hassuille sanoille.

Sitten alkoi tanssi. Kyseessä ei ollut mikään perinteinen heimotanssi, vaan koko kylän muksut tanssivat opettajiensa johdolla virsien tahdissa. Tanssiminen oli lähinnä sanojen viittomista, nyrkkien kohottamista kohti korkeuksia ja hiton hartaana olemista. Kokemus oli - noh, mieleenpainuva. Tanssiminen kesti ja kesti ja kesti. Me istuttiin kirkon pihalla iltakuuteen asti, vaikka oli vihdoin aurinkoinen päivä ja olisi ehkä salaa tehnyt mieli snorklaamaan. Tai ihan mihin tahansa muualle vain. Ei vain kehdannut lähteä, kun oli leit ja kaikki. Perkele.

Meillä oli lähtö takaisin lentokentälle aikaisin aamulla. Ulkona oli vielä pilkkopimeää. Meidän isäntä oli järkännyt meille venekyydin lentokentän läheiselle rannalle. Matkalla meidän mökiltä veneenlaskupaikkaan me huomattiin punaista kajoa taivaanrannasta. Erikoisesta ilmansuunnasta aurinko nousee, me mietittiin ensin. Lähempi tarkastelu paljasti naapurisaaren tulivuoren kajastavan punaista loistoa tuhkapilviin. On tämä aika mieletön maa.

Vanuatu-viikko 2

Vanuatu on melkoinen läjä saaria melko keskellä ei mitään Tyynessä valtameressä. Saarilta toisille pääsee toki laivoilla, mutta lippujen hinnat eivät olleet juuri lentämistä halvempia, joten me pöräyteltiin saarelta toiselle lentokoneella. Lentäminen oli kyllä siitä hankalaa, että monet lentokentät olivat suljettu. Yhden kentän alueesta kävivät eri heimot kinaa, ja toisen kentän ruohonleikkuri oli rikki, joten sinne ei voinut pitkän ruohon vuoksi voinut laskeutua. Ruohonleikkurin varaosaa ei saanut saarella muuten kuin lentokoneessa. Siinä teille pähkinä purtavaksi. Pärjäilkää. 

Meidän ei alun perin ollut tarkoitus käydä Tanna-saarella, mutta lentokenttäongelmien vuoksi me päätettiin pöräyttää sinne. Meidän suunnitelma oli käydä katsomassa ihka oikea aktiivinen tulivuori, ja Tannalla sellainen on. Me ei oltu järjestetty minkäänmoista kyytiä lentokentältä tulivuorelle, mutta onneksi paikalle sattui vanha ukko avolavan kanssa juuri ennen auringonlaskua, joten me päästiin vielä samana päivänä vuorelle. Saarella ei ole minkäänmoista julkista kulkupeliä, joten meillä kävi suurempi tuuri kuin osattiinkaan ymmärtää. 

Meillä kummaltakin loksahtivat suut auki, kun yhtäkkiä yön pimeydessä hohti tulivuoren punainen katku. Tiekin katosi jonnekin, sillä me oltiin saavuttu tulivuoren sylkemälle tuhkatasangolle, jossa ei ollut kyllä mitään. Tuhka vaan pöllysin tuulilasissa. Meidän kuski jätti meidät majatalon portaille ja jatkoi matkaa. Me järjestettiin huone yöksi ja sovittiin, että aamulla ennen auringonnousua kiivetään oppaan kanssa tulivuorelle. Me oltiin aika innoissamme, ja sitten tulivuorella räjähti, maa tärisi ja korvissa paukkui. Mä en oikein tiennyt, olisiko pitänyt olla vielä enemmän innoissaan vain hieman ehkä peloissaan.

Aamulla me kiivettiin tulivuorelle meidän majatalon pitäjän pojan kanssa. Charlie lähti meille oppaaksi, sillä, vaikka tie huipulle oli helppo, ei meillä olisi ollut mitään käryä siitä, missä on turvallista olla. Yön pimeydessä ei oikein nähnyt, mitä vastassa oli, mutta välillä tunsi iholla maasta tupruttavan lämpimän höyryn. Me päästiin huipulle, ja hyvä, ettei meillä läjähtänyt löysät housuun!

Me oltiin vajaan kahden sadan metrin päässä pulputtavasta laavasta tulivuoren kraatterin reunalla. Se oli jo tarpeeksi pelottavaa, mutta sitten kraatterin pohjalta purskahti hiton isoja magmamöykkyjä helvetin korkealle. Siis pitkälle meidän päiden ylle. Samalla maa järisi jalkojen alla. Korviin sattui, sillä räjähdys oli melko voimakas. Muutaman sekunnin päästä kuului ympäriltä TUMPS, TUMPS, TUMPS, kun magmamöykyt tipahtelivat ympärille. KÄÄÄÄÄÄÄK! Ja hitto tää on hianoo!!!

Meni tovi, ennen kun me osattiin relata. Charlie kertoi meille, että vaikka mitä tapahtuisi, karkuun ei saa juosta, sillä, kun kääntää selkänsä tulivuorelle ja alkaa juosta, ei enää näe, mihin möykyt tipahtavat. Parempi vain seisoa paikallaan, sillä möykyn alta kyllä ehtii pois, jos näyttää siltä, että se tulee kohti. En tiedä, lohduttiko. 

Me istuttiin kraatterin laidalla tovi jos toinenkin. Auringonnousun jälkeen näki vähän paremmin ympärilleen. Valoshow loppui, mutta me vielä jäätiin kurkottelemaan kraatterin pohjalle. Päivänvalossa näki, miten juuri ennen suurta räjähdystä tuhkapilvissä näkyi paineaalto. Rytinään ehti varautua paremmin. Muutaman tunnin päästä me lompsittiin takaisin alas vuoren rinnettä aamiaiselle. Ja vaihtamaan housut.

Kokemus oli sen verran sykähdyttävä, että me päädyttiin jäämään vielä toiseksikin yöksi, jotta me voitaisiin mennä ihastelemaan tulivuorta vielä illalla auringonlaskun jälkeenkin. Päivällä me käyskenneltiin tuhkatasangolla ja vain relattiin meidän majassa. Meidän puumajan ikkunasta näkikin suoraan tuhkaa tupruttavalle vuorelle. Välillä ikkunat rytisivät, kun vuori sylki taas laavaa korkeuksiin.

Seuraavana päivänä me käveltiin saaren toiselle puolelle. Kova oli tarkoitus mennä bussilla tai jollain vastaavalla, mutta tyhjästä oli paha nyhjäistä. Onneksi oli vain reput mukana, sillä rinkka selässä ei olisi varmastikaan paljon naurattanut. Me käveltiin Port Resolution -nimiseen kylään. Mä en taaskaan osannut yhtään arvata, millaiseen paikkaan päädyttiin. Kylässä ei ollut lainkaan sahköjä. Paikalliset kyläläiset asuivat pienissä korsista kudotuissa majoissa, joissa oli vain maalattiat. Siat ja kanat juoksentelivat ympäriinsä. Vaikka ennakkoluuloisesti voisi olettaa, että ihmiset ovat kouluttamattomia, monet kyläläiset puhuivat neljää kieltä ja kaikki tiesivät, missä Suomi on. Toisin kuin Aussilassa. Niin se ulkokuori pettää.

Kylä oli todella suloinen ja söpö. Maisematkin olivat komiat, joten me päädyttiin jäämään Port Resolutioniin kolmeksi päiväksi. Meidän majalta näkyi lahden yli vuorille. Tuuli riehui vielä niin, että rannalle ei tehnyt mieli mennä lököilemään, mutta kuistilla me värjöteltiin peiton alla kirjat nokan alla. Ei aina tarvitse olla tekemässä jotakin.

Onneksi me saatiin kyyti takaisin toiselle puolelle saarta. Meillä oli paluulento Port Vilaan parin päivän päästä, ja me haluttiin katsella vähän ympärillemme länsirannikollakin. Me löydettiin mielettömän tunnelmallinen pieni bambuinen bungalow aivan rannalla. Tuli viuhui vain, ja aallot hakkasivat siihen malliin rantaan, että snorkkeloimaan ei päässyt, sillä meren myräkässä olisi saanut helposti kallon rikki ja selkärangan katki. Siinä me haikailtiin rannalla opaskirjan lupaamien koralliriuttojen perään. Aina ei voi voittaa.

Seuraavana päivänä me lähdettiin aikaisin lentokentälle. Siellä meistä ei tiedetty mitään, vaikka meidän lennot oli varattu aikaa sitten. Matkatoimiston täti oli vain mennyt varaamaan ne väärälle päivälle. Tässä vaiheessa meille alkoi valjeta, miten vaikeaa Vanuatulla voi olla päästä paikasta A paikkaa B. Me saatiin lennot parin päivän päähän, mutta meidän jatkoyhteys pohjoiseen olisi mennyttä siinä vaiheessa.

No, onni onnettomuudessa oli meidän ihana majapaikka. Me palattiin lakki kourassa majataloon ja saatiin huone vielä pariksi yöksi. Me käytiin läheisellä torilla tollottamassa maailman menoa ja löydettiin läheiseltä kukkulalta maailman isoin yksittäinen elävä organismi - hiton iso banyan-puu.

Tietysti mä kuvittelin puun isoksi, mutta en mä osannut arvatakaan, kuinka iso puu oli. Se oli sekä korkea että leveä, ja sen oksista roikkui liaaneja, joissa teki mieli riekkua. Puu näytti melko helpolta kiivetä, ja olisi varmaan lapsena ollutkin aivan mieletön leikkipaikka, mutta mun ei tehnyt mieli yrittää, sillä Vanuatu ei ole paikka, jossa tekee mieli katkoa luita. Nainen, joka omisti maan, jolla puu kasvoi, tiesi kertoa, että puu on vain 200 vuotta vanha. Mä olisin arvannut sen olevan paljon vanhempi. Kai maa täällä tulivuoren juurella sitten vain on niin hedelmällistä, että ennätyspuut putkahtelevat ihan noin vain. Oli se vänkä.

Koko saari oli kyllä vänkä, mutta meillä oli kutina, että Vanuatulta löytyy vielä paljon muutakin vänkää. Kohti pohjoista!

Vanuatu-viikko 1

Vanuatu. Enpä ikinä uskonut sielläkin käyväni. Me ollaan Grantin kanssa jo suhattu Indonesiaa sen verran paljon edes takaisin, että teki mieli jonnekin muualle. Sitä paitsi meillä on taas kuukauden päästä lennot Balille. Oli siis aika lähteä uusille vesille.

Me lennettiin Vanuatun pääkaupunkiin Port Vilaan Brisbanen kautta. Mulla ei ollut juurikaan hajua siitä, millaiseen paikkaan oli lomalle lähdetty, enkä mä myöskään ollut ottanut selvää, sillä meillä oli töissä sen verran draamaa ja stressiä, että ei paljon jäänyt aikaa matkaoppaiden selailuun. Mä pakkasin mukaan shortseja ja toppeja, joiden kanssa kehtaa olla ihmisten ilmoilla. Varmuuden vuoksi mä nappasin kaapista vielä viime hetkellä yhden pitkähihaisen. 

Kuuluisa pitkähihainen

Äkkiä mulle selvisi, että mä olin pakannut mukaani aivan vääränlaista kamaa. Ensinnäkin oli melkoisen kylmä. Saatte luvan saivarrella, sillä mulla tulee nykyään kylmä jo 26 asteessa. Ja niillä main lämpötilat keikkuivat. Joten mä sitten käytin samaa neuletakkia joka päivä koko kuukauden. Toiseksi niillä siisteillä ihmisten-ilmailu-topeilla ei tehnyt mitään, sillä Vanuatulla ei ollut minkäänlaista yöelämää. Eikä siinä mitään vikaa ole. Oli ihan kiva hengailla kylissä, joissa ei ole sähköjä, mutta mun hulmuavat resort-mekot olivat aika turhia, sillä illalla, kun tuli pimeää, ei ollut muuta tekemistä kuin mennä pehkuihin.

No, vali vali. Onpa rankkaa olla trooppisella paratiisisaarella. Me vietettiin pari yötä Port Vilassa vain kierrellen kaarrellen. Supermarketeissa oli hirveä määrä aussi tuotteita. Suurin osa vanuatulaisista viljelee omat sapuskansa, eikä maassa ole juurikaan tuotantoteollisuutta, joten ei ihme, että kaupassa on kamaa Aussilasta. Ei mikään suuri kulttuurielämys. Tosin siinä erotaan, että nämä ovat hirveän hurskaita, eikä kaupasta saa minkäänmoista alkoholia sunnuntaisin. Siinäkin erotaan, että kaupan hyllyillä notkui ämpärikaupalla hiusgeeliä. Siis aivan tolkuttomia määriä. Niinku tajuttomia.

Me hengattiin kaupungin torilla, sillä sieltä sai paikallista sapuskaa aivan pennosilla. Torin kulmalla oli ruokapuljuja, joiden myyjä kävi ostamassa torilta ainekset sen mukaan, mitä ihmiset tilasivat. Niin tuoretta, ettei muualta saa. Tori itsessään oli jo mieletön nähtävyys. Siellä oli niin paljon mulle täysin entuudestaan tuntematonta kamaa. Ihmeellisiä vihanneksia ja meren eläviä.

Parin päivän päästä me vaihdettiin maisemaa, sillä mulla oli sellainen fiilis, että haluttaisi päästä rannalle. Me vaihdettiin saarta ja lähdettiin Pelelle. Heti, kun mä näin saaren, mua alkoi hymyilyttää aikamoisesti. Tämän täydellisempiä rantoja mä en ole missään nähnyt aiemmin. Lisäksi me oltiin koko saaren ainoat turistit.

Meidän mökki oli aivan rannassa eikä rannassa ollut mitään muuta elämää kuin paikalliset muksut leikkimässä. Ei kukaan myymässä rantarolexeja, saronkeja tai muuta sälää. Me käytiin kävelyllä ensimmäisenä päivänä rannalla, enkä mä sen jälkeen liikahtanut juuri mihinkään loppuviikolla. Grant sentään kävely saaren ympäri kerran. Mä vain röhnäsin rannalla, nautin hiljaisuudesta ja luin kirjan tai pari. Ei sitä lomalla kai muuta tarvitse tehdäkään.

Noin viikon kuluttua me saatiin järjestettyä itsemme sentään snorklaamaan. Me tsekattiin vedenalaisia maisemia, etsittiin kilppareita ja nähtiinkin pari. Meidän majatalon isäntä lähti snorkkelointireissulle mukaan ja näytti meille isoja simpukoita. Ne oli vähintäänkin koripallon kokoisia ja painoi monen monta kiloa. 

Parin aurinkoisen päivän jälkeen pilvet valtasivat koko taivaan. Iltapäivällä alkoi tuulla melkoisesti. Onneksi meillä oli kylän muksut viihdyttämässä meitä. He opettivat meille, mitä kasveja voi syödä ja miten niiden herkkuihin pääsee käsiksi. Mua hirvitti katsoa, kun nelivuotias hakkaa kookospähkinää machetella rikki. Jos vähänkin käsi humpsahtaa, niin sitten on vähintäänkin sormet irti. Hyvin se heiltä sujui.

Muksut opettivat meille muutaman sanan bislamaa. Paikallinen lingua franca on englannin muunnelma, jota ymmärtää jonkin verran ihan arvaamallakin. Bislaman kirjoitusasu on paljon järkevämpi kuin englannin. Ainakin mun mielestä. Nämä ovat äkänneet kirjoittaa englanninkieliset sanat suurin piirtein kuten ne äännetäänkin. Jos asiat menevät hyvin, kaikki on nambawan, number one.

"Taboo. You no come inside."

"No kill them all pikinini (children) belonging to turtle."

Mä olisin voinut jäädä Pele-saarella vaikka koko loppulomaksi, mutta Vanuatulla oli kuulemma muutakin nähtävää. Haikein mielin me lähdettiin takaisin kohti Port Vilaa ja sen lentokenttää.