Indo 2: Bali

Meillä oli tärskyt Grantin kanssa Gili-saarilla. Tytöt olivat lähteneet edellisenä päivänä, joten mä muutin takaisin bungaloon, jossa vietin ensimmäisen päivän. Takaisin samaan bungalle, jossa mulla oli intiimi kohtaaminen skorpionin kanssa. Kohtaaminen, josta vain toinen selvisi hengissä. Skorpioni ei kirjoita tätä blogia.

 

Mulla oli päivä aikaa toikkaroida yksin saarilla. Rantakuppiloiden omistajat, hierontaa tarjoavat naiset ja rihkamaa myyvät miehet alkoivat jo naljailla, että vieläkö sitä täällä ollaan. Moni tunsi mut jo nimeltä. Gili Meno oli kyllä mukava paikka. Mikäs siellä seuraa odotellessa. Mä palasin illalla uudelle bungalolle ja hokasin, että olin unohtanut valot sisälle päälle. Virhe. Täysin amatööri. Mun sänky ja lattia oli aivan täynnä kaikenmoisia ötököitä. Niitä oli tuhansia. Joka paikassa. Mun bungalo-setä toi mulle ison tölkillisen ötökkä-offia, ja me suitsuteltiin koko huone sitä täyteen. Vartin päässä oli lattia aivan kuolleiden hyönteisten peitossa. Bungalo-setä lakaisi lattian, ja homma näytti olevan hoidettu.

 

 

Kohtalokas bunga. Huomaa: valot päällä.

Väärin. Setä oli jo lähtenyt kotia kohti, kun mun näkökentän nurkassa liikahti jokin. Törky iso hämähäkki. Iso. Ja nopea. Hämähäkki. Mä suitsutin sitäkin ötökkä-offilla, eikä se tuntunut pitävän siitä yhtään, vaan se lähti vielä nopeammin karkuun. Kohti. Mun. Jalkoja. Lopulta se katosi mun sängyn ja patjan väliin jonnekin. Yök. Yök. Yök. Hyvä siellä nukkua. Lopulta mä löysin sen ja sain sen vihdoin hengiltä. Taisin vähän kirkuakin prosessin aikana. Sitten näkökentässä liikahti uudelleen. Ja uudelleen. Ja taas. Ja taas. Tietysti hämyrit olivat tulleet sisälle mökkiin niiden tuhansien ötököiden perässä. Yhteensä hirmuisia hämyreitä taisi olla kahdeksan. Mä olin vielä sumutellut loput myrkyt ensimmäisten niskaan ja viimeisiä oli aika hankala saada hengiltä. Hämähäkit olivat vielä sen kokoisia, ettei niille riittänyt ihan pikku tilkka. Yök. Yök. Yök. Ei tullut hirveän hyvin nukuttua.

Kuvittele, että nämä ovat hämähäkkejä. Ja karvaisia. Eikä yhtään söpöjä.

Seuraavana aamuna mä olin hereillä ja kassit pakattuna noin kello 4 valmiina muuttamaan toiseen bungaloon. Onneksi Grant, mun virallinen hämähäkintappaja, saapui samana päivänä. Me vietettiin Grantin kanssa vielä muutama päivä Gili-saarilla snorklaillen ja rantakuppiloissa notkuen. Snorklailusta tuli päivä päivältä haastavampaa, sillä meri alkoi kiukutella. Merivirrat olivat välillä niin voimakkaita, että rantaan pääsyyn sai tosissaan käyttää voimia. Mä aloin ymmärtää, miten ihmiset hukkuvat mereen. Jo Balin pääsaarelle päästyämme me kuultiin, että laivaliikenne saarille oli peruttu voimakkaiden aaltojen ja myrskysäiden vuoksi kokonaan. Päästiin juuri ajoissa pois.

Me suunnattiin Gileiltä Balin keskiosiin kaupunkiin nimeltä Ubud. Ubud on aina keikkunut Balin Top 10 -nähtävyyksien kärkipäässä, ja odotukset olivat korkeat. Mä olin kyllä tietoinen, että Ubudissa on paljon kaikenmoisia kursseja, tunteja ja esityksiä, jotka tietysti vaikuttavat Ubudin maagisen maineeseen, mutta myös maisemia oli kehuttu paljon. Me vietettiin Ubudissa yhteensä kolme päivää, ja täytyy sanoa, että olivat kyllä mun matkailu-urani turhimmat kolme päivää. Paikassa ei ollut mitään, mikä olisi kiehtonut. Ruoka oli keskivertoa länkkäreille suunnattua mättöä, maisemat olemattomat ja kaupunki aivan kertakaikkisen tylsä. Nähtävyydet nollissa.

Onneksi mun finskit likat olivat Ubudissa, ja sain heistä seuraa. Tytöt olivat viehtyneet Ubudiin sekä sen joogakursseihin ja viihtyivät paikassa hyvinkin. Yhtenä päivänä me koko konkkaronkka vuokrattiin auto ja kierreltiin Ubudin lähimaastoa. Onneksi. Alkoi Ubud aueta. Me käytiin muutamilla temppeleillä, eksyttiin sademetsään, uitiin pyhissä lähteissä ja kuviteltiin, miltä pilvien takana piilotteleva tulivuori oikein mahtaisi näyttääkään.

Ensimmäinen temppeli näytti hyvin samanlaiselta kuin intialaiset temppelit, joita me oltiin edellisenä vuonna Grantin kanssa nähty satoja. Joo joo, lingam sitä, lingam tätä. Lingam on muuten Shiwan tai jonkun muun hepun penis. Jotenkin oli sellainen olo, että näistä on jo valokuvia, joten me harhailtiin Grantin kanssa temppelialueen laitamilla. Me huomattiin kyltti, joka kertoi sademetsässä piilottelevan toisen temppelin. Okei, kuulostaa paremmalta. Eihän sieltä mitään temppeliä löytynyt. Tietenkään.

Seuraavat temppelit olivat askel parempaan suuntaan. Ja tietenkin mä puhun nyt täysin ulkopuolisena tarkkailijana, joka kiinnittää huomiota aivan ulkokultaisiin seikkoihin kuten siihen, miltä temppelit näyttää, ja onko niillä minkäänmoista turismiarvoa. Se, onko temppelissä millaiset vibat ja miten pyhä mikäkin Shiwan penis on, on mulle täysin yhdentekevää. Nämä temppelit oli rakennettu maasta pulppuavan lähteen ympärille. Musta hiekka vaan pyöri kuin atomipommipilvet kirkkaan lähteen pohjalla. Viereisessä altaassa sai kastautua ja saavuttaa nirvana, tai hyvä terveys, tai henkinen hyvinvointi tai ehkä kaikki edellä mainitut.

Matkalla kolmansille temppeleille me pysähdyttiin pienellä kahvifarmilla. Farmin ympärillä oli valloittava puutarha täynnä sellaisia kasveja, joiden meidän suomalaisten on helppo unohtaa olevan kasveja. Meillä tämä tavara tulee purkista. Tiedäthän, inkiväärit, sitruunaruohot, kaakaot, vaniljat sun muut. Tuoksut olivat mielettömät. Farmilla me saatiin observoida, miten maailman kalleinta kahvia oikein tehdään. Prosessi on kutakuinkin seuraavanlainen: 1. Kasvata kahvipuu ja korjaa sato. 2. Syötä sato näädälle. 3. Odota, että näätä paskoo. Grant tilasi kupin näädänkakkakahvia hintaan viisi dollaria kuppi. Huomautan, että sama kahvi maksaa Melbournessa noin satkun kupilta. Mä ryöväsin vähän kahvia. Se maistui - kahville. Farmin muut herkut olivat kyllä aivan mielettömiä. Me testattiin monta eri kahvi- ja tee sorttia. Lisäksi myymälästä löytyi ehkä parhain asia, mitä olen ikinä suuhuni laittanut. Vaniljasuklaa. Tummaa. Tuoretta. Tappohyvää.

 

Meidän viimeiset temppelit veivät kiistatta voiton. Ne kapusivat vuoren rinnettä ylös kohti huippua. Temppelit näyttivät upeilta hämärtyvää iltaa vasten. Me kuljettiin hiljalleen temppeleiden seassa ja ihmeteltiin, mistä niiden paksut katot oli tehty. Ne näyttivät aivan ihmishiuksilta. Ei sentään. Katot olivat siitä karvasta, joka peittää kookospähkinän kuorta. On mennyt kookos jos toinenkin näihin kattoihin. Mieletön.

Seuraavana päivänä me kierreltiin Grantin kanssa vain Ubudin lähimaastossa. Meidän opaskirjanen suositteli kävelylenkkiä maaseudulla, ja me päätettiin, että lähdetään katsomaan niitä Ubudin maisemia sitten. Ensin me eksyttiin pariksi tunniksi. Sitten me löydettiin oikea polku, mutta siellä oli muutama häntäheikki meitä vastassa. Vanha mummo seisoi portin kyljessä ja vaati meiltä 30 dollaria siitä ilosta, että me saadaan kävellä hänen maidensa poikki. No, onneksi satumalta (SARKASMIVAROITUS) meidän perässä polulla sattui kävelemään koltiainen, joka oli mukamas juuri matkalla kotikyläänsä ja voisi näyttää meille tien. Vain vaivaisella 50 dollarin summalla hän lähtisi meille oppaaksi ja puhuisi kaikki muutkin mummot ympäri, jotta me pääsisimme kulkemaan pienemmällä summalla heidän riisipeltojensa läpi. 

Mä taisin nauraa sille päin naamaa. Me käveltiin takaisin polkua pitkin päätielle, päätietä sata metriä kauemmas ja toista polkua alas, josta me saavuttiin mummon riisipellon toiseen laitaan. Sitä paitsi ei siellä opaskirjan suosittelemalla lenkillä ollut edes mitään näkemistä. Onneksi saatiin sentään peuhata sinä päivänä apinoiden kanssa puistossa. Päivä ei-täysin pilalla.

Me oltiin saatu Ubudista todella tarpeeksemme. Meidän oli kovin tarkoitus lentää Borneon-saarelle katsomaan orankeja. Ei saatu lentoja, joten me päädyttiin palaamaan Balin suurimpaan turistirysään lentokentän lähettyville. Me järkeiltiin, että siellä on helpompi järkätä loppuloman suunnitelmat kuntoon. Niin siinä sitten kävi, että me ostettiin ex tempore -lennot Sumatralle. Mutta se onkin sitten ihan toinen tarina se. 

 

 

Swim between the flags.

 

Indo 1: Lombok

Mitähän mun lomalla oikein tapahtui? Ei ole oikein enää käryäkään. Ensin vetäisin maailmanluokan mahataudin, ja sitten alkoi koulu. Nyt lyö aika tyhjää päässä. Mutta jotain se on aloitettava…

Ensimmäiset kolme viikkoa mun lomasta meni oikeastaan rannalla löhöillen. Kränä meni sukuloimaan jouluksi ja uudeksivuodeksi takaisin Victoriaan Melbournen lähistölle. Mulla oli sellainen fiilis, että ne maisemat on jo nähty, joten mä järjestin itselleni muita aktiviteetteja. Lensin sitten puoleksitoista kuukaudeksi Indonesiaan. Niin oikea valinta. Lisäksi vanha lukiokamu Suomesta olisi viikon sisällä samoissa maisemissa salmiakkipussien kanssa.

Mä laskeuduin Balin suurimpaan turistirysään noin yhdentoista aikaan illalla. Taksikuskien kanssa meni neuvotellessa jonkin aikaa. Multa yritettiin nyhtää viisinkertaista summaa. Älkää nyt jaksako, sedät. Lopulta mä pääsin alueelle, josta löytyisi halpoja asumismuotoja. Ja löytyihän niitä. Mä päädyin kaupungin halvimpaan huoneeseen. Kylmät suihkut ja kyykkyvessat! Ah, olihan tästä Aasiasta jo aikaa.

Seuraavana päivänä käppäilin rannalle ja ympäri kaupunkia ja totesin, että täältä on päästävä pois. Hetkeäkään ei saanut olla rauhassa. Jokainen ohi ajava auto, kaikki takseja, tuuttailee mulle asiakkaan toivossa. Hihassa on joku mukula, joka haluaa myydä mulle helyjä. Perään huutelee hemmo, joka haluaa myydä mulle Bintang-paidan, Bintang-avaimenperän. Bintang-pyyhkeen, Bintang- flip flopit, Bintang-bikinit, Bintanj-shortsit tai Bintangin. Bintang on paikallinen bissemerkki. Ranta oli muuten mukavan näköinen, mutta mut on tainnut matkustelu hemmotella piloille. Parempiakin on nähty. Lisäksi ranta oli enemmän surffimesta isoine aaltoineen. Uiminen oli kielletty, sillä voimakkaat merivirrat vievät turistit helposti ulapalle. Ei kiva. 

Mä siirryin seuraavana päivänä Balin itärannikolle paikkaan nimeltä Sanur. Oli oikeastaan tarkoitus mennä Sanurin edessä turkoosissa vedessä makaaville saarille, mutta venesedät kiskoivat niin törkeää hintaa lipuistaan, kun näkivät mun kantavan kamoja mukana, että mä päädyin jäämään Sanuriin. Mä löysin aivan ihanan majatalon, jossa oli upea vihreä puutarha, jossa lirkuttelivat sadat kirkkaat linnut. Kävin hakemassa pienestä kojusta iltapalaa ja menin nukkumaan. Sitten mä nukuinkin hyvin koko yön, lähes koko seuraavan päivän ja vielä seuraavankin illan ja yön. Oli vähän päässyt kerääntymään vissiin univelkoja. 

Sen verran olin hereillä, että kävin puljaamassa auringonlaskun aikoihin meressä. Aiemmalla rannalla ei oikein viitsinyt, sillä mä olen nimenomaan plutaaja - en vesiurheilija. Turistit olivat lähteneet jo Sanurin rannalta, joten mä sain olla aikalailla rauhassa. Mun seurana oli muutama paikallinen pikkulikka. He kikattelivat hermostuneesti jonkin aikaa mutta uskaltautuivat lopulta juttusille. Englanti oli vähän heikohkoa vielä, mutta hyvin me pärjättiin. "Where are you from? Where is your name? Where is how many old? Where is sisters or brothers? Where is Christian? You like Justin Bieber?"

Mä jatkoin matkaa sen unelmien rannan löytymisen toivossa. Mä päätin poistua Balilta ja lähteä seuraavalle saarelle. Lombokiin oli matkaa kartan mukaan noin 25 kilometriä. Mä nousin lautan kyytiin ja kapusin kannelle istumaan. Sisällä ei kärsinyt istua, sillä indonesialaisista miehistä noin 99 prosenttia polttaa tupakkaa non-stoppina. (Luku perustuu henkilökohtaisiin kokemuksiin indonesialaisissa julkisissa kulkuneuvoissa.) Sitä paitsi olihan se mukavampi katsella ohi lipuvia maisemia kuin kuunnella paikallista karaokea. Neljännen matkatunnin kohdalla mua rupesi vähän epäilyttämään. Miten saa alle 30 kilometriin kulumaan niin monta tuntia. Helposti. Sitten me vielä jonotettiin muiden alusten kanssa maihin pääsyä satamassa. Voi, juma! Hyvin meni tämänkin lomapäivä. Ei unelmien rantoja.

Onnistuin järjestämään vielä pimeän tultua kyydin kylään, jonka rantoja matkaopas kuvaili maapallon parhaiksi rannoiksi. Hienoa! Mä vastoin tapojani nappasin ensimmäisestä majatalosta huoneen ja painuin pehkuihin. Pitkä päivä vei veronsa sittenkin, vaikka muuta en oikeastaan tehnytkään kuin istuin laivan kyydissä. Aamulla mulle valkeni, että mä olen aivan paikallisen moskeijan naapurissa. Aamulla noin 4.30. Kun kuului kutsu rukoukseen. Aamulla. Klo 4.30. Aamulla. Ärgh. Bali on hindu saari. Lombok muslimi.

Olipa sitten aikaa kierrellä kylää ja niitä upeita rantoja. Pah. Jälleen on todettava, että mut on hemmoteltu piloille. Jos Suomessa olisi yksikin samankaltainen ranta, se olisi jatkuvasti päivää paistattelevien finskien peitossa. Sääkään ei oikein inspiroinut. Koko päivän satoi. Aamulla neljän maissa oli pilvistä ja nihkeää. Kymmeneltä alkoi sataa oikein kunnolla. Sade loppui sitten iltakymmeneltä. Samoihin aikoihin mä päätin, että matkaa jatketaan heti seuraavana päivänä. Noin kello 4.30. Mutta ei huonoa jos ei jotain hyvääkin. Ruoka oli todella maistuvaa. Enkä mä oikein muuta tehnytkään, kuin notkuin ravintoloissa sateisena päivänä ja istuin katoksien suojassa paikallisten kanssa.

Seuraavana aamuna mä järjestin itseni pienen kalastuspaatin kyytiin ja lähdin kohti Gili-saaria. Mulla oli viikko aikaa, ennen kuin mun finski-ystävät liittyisivät seuraan, ja mä jotenkin kuvittelin, että odottelu paratiisisaarella ei olisi kovin hankalaa. Eikä se kyllä ollutkaan. Mä sain taas aivan upean huoneen - en nyt aivan meren rannalta vaan pienestä kylästä. Oikeastaan oli ihan mukava asustella kylässä. Ikkunan ohi kilkutteli pieniä hevosia kärryineen ja kulkusineen. Koko saarella ei ollut yhtään moottoriajoneuvoa. Paratiisi. Mun pihalla kasvoi jokin tuntematon puu, jossa kasvoi jotain tuntemattomia marjoja. Paikalliset söivät niitä, joten mäkin uskaltauduin kokeilemaan. Voi että olivatkin hyviä. Niitä mä sitten vetelin aamiaiseksi.

Viikon päivät kuluivat leppoisasti rannalla. Mä heräsin aamulla yleensä aika aikaisin ja menin samantein marjoineni rannalle. Mä kävelin noin kilometrin matkan turistialueelta hiljaisemmalle rannalle. Mä asettelin puun alle aivan rannan tuntumaan sarongin ja pläjäytin itseni siihen päälle. Aamupäivät menivätkin nopeasti kirjaa lueskellen, puljaten, snorklaillen ja torkkuen. Iltapäivällä mä katselin meren toisella puolella makaavaa Lombok-saarta ja nauraa hykertelin. Siellä satoi putkeen pari viikkoa. Okei, myönnettäköön, että nyt on monsuunikausi, mutta kamoon! Kaksi viikkoa sadetta yhtä putkeen on pientä liioittelua.

Iltaisin mä parkkeerasin ahterin sille puolelle saarta, jonne näkyi auringonlasku, ja ihastelin taivaan värejä. Kirkasta purppuraa ja fuksiaa. En ollut aiemmin hokannut, että taivas voi olla fuksian värinen. Pimeän tultua kävin murkinoimassa saaren pienellä iltatorilla. Suoraan grillistä sai tilata jos jonkinmoista kalaa ja merenelävää. Tuli syötyä maha aikamoiseksi kuvuksi. Voi tuoreesta tomaatista tehtyä sambalia parempaa ruokaa ollakaan!

Viikon kuluttua mä vaihdoin saarta. Meillä oli tärskyt keskimmäisellä Gili-saarella Merin, mun vanhan lukiokamun, ja hänen kahden kaverinsa kanssa. Uudenvuodenaatto oli aivan nurkan takana, joten mä menin saarelle päivää aikaisemmin, jotta mä saisin varmasti varattua meille kaikille bungalot.  Alkoi olla turistisesongit huippuhetket. Ensimmäisen yön mä vietin yksin eräässä bungalossa. Tai no, yksin on ehkä lievä liioitelma, sillä mun hyttysverkosta löytyi skorpioni. Öööö. Mitäs nyt. Se oli ihan paikallaan, ja mä ajattelin jo, että se on varmaan kuollut. Tökkäsin sen flipflopilla hyttysverkon takaa lattialle, ja se jäi siihen makaamaan. Joo, ei se hengissä ole. Varmuuden vuoksi mä tinttasin sitä vielä aika kovaa fläpärillä. Sieltä purskahtikin mehut pihalle. Totanoiniin. Ei se ollutkaan kuollut. Tai siis nyt oli. Mutta hetkeä aikaisemmin se ei ollut. Ja mä olin täällä tepastellut ilman kenkiä, sandaaleita tai fläpäreitä jo toista viikkoa.

"Tollo! Täällä on metsät täynnä skorpioneja."

Olin yllättäen aamulla vielä täysin hengissä ja ilman skorpionin pistoksia, joten mä käppäilin satamaan likkoja vastaan - ilman kenkiä, sandaaleita tai fläpäreitä. Tytöt - Meri, Liisa ja Kira - saapuivat perille juuri, kun alkoi sataa aivan julmetusti. Me jäätiin satamaan lounaalle ja pitämään sadetta. Hassua miten Merin kanssa juttu sujui aivan samaan malliin kuin kymmenen vuotta sitten. Sama "länkytys" jatkui sitten rannalla vielä sadepilvien kadottuakin. Ja seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ei sillä, että Liisan tai Kiran kanssa olisi ollut sen hiljaisempaa. Tuntui kaikkien kemiat pelaavan hyvin yhteen. Ja vitsi, että oli kiva taas puhua suomea. Vaikka välillä se vähän andymccoylta kuulostikin.

Viikon verran me hilluttiin yhdessä. Sateisina päivinä kaikki paiskivat töitä. Mäkin olin pakannut työpaperit mukaan, ja tuntui siltä, että jotain sain aikaiseksikin. Muuten päivät sujuivat meren välittömässä läheisyydessä. Me käytiin snorklailemassa yhdessä. Muutamalla reissulla näkyi isohkoja - sellaisia kahvipöydän kokoisia - kilpikonnia. Mä meinasin ratketa liitoksistani. Aikani mä möllöttelin niitä pinnalla kelluen, mutta sukelsin sitten kilpparin viereen pohjalle. Se ei tuntunut tykkäävän mun seurasta. Se nousi pinnalle hörppäämään ilmaa muutaman kerran ja katosi meren pimeyteen kuin tuhka tuuleen. Hassua, ettei niin isosta ja nopeasta eläimestä lähtenyt ääntä.

Jos ei oltu vedessä, niin sitten oltiin yhdessä meidän kahdesta kantisravintolasta. Kummassakin tuli vietettyä päiväkausia. Kummassakin tuli tehtyä tuttavankauppaa työntekijöiden kanssa. Ensimmäisessä paikassa tuli juotua poikain kanssa palmuviiniä. Yök. Toisessa paikassa tuli leikattua pojille rock'n'roll-tukka. Kummankin paikan pojat tulivat ihmetelleeksi, kuinka kauan mun on oikein tarkoitus viettää aikaa näillä saarilla. Kauan. Unelmien rannat oli löydetty.

Uudenvuodenaattona mä olin kehittänyt itselleni pienen mahapöpön, joten tolkuton juhlinta jäi tänä vuonna väliin. Me suunnattiin kohti pientä rantabaaria, jossa olisi luvassa paikallista musiikkia ja tanssia. Tanssiesitys oli vähintäänkin outo. Mulle jäi epäselväksi, että oliko kyseessä todellakin paikallinen tanssi vai mistä oli kyse. Naisten lantiot viskasivat puolelta toisella ja edes taas sellaista vauhtia, että mieleen tuli ennemminkin Bangkokin tuhmat baarit. Tiedä sitten. Kaukana se oli Balin tansseista, mutta oltiinhan me toki eri kulttuuripiirissä.

Mä olin vähän yli puolenyön jo sängyssä vetämässä hirsiä, mutta toki sitä ennen ehdittiin istuskella rannalla kokon ympärillä. Kun paikalliset pojat kaivoivat tulenpyöritysvehkeet kassista ja alkoivat joko umpitunnelissa tai aikamoisissa sienissä pyörittelemään palavia keppejä sun muuta liekeissä olevaa kamaa ja saivat kiinni ilmaan heitetyt vehkeet vain noin 20 prosenttia kerroista, me todettiin, että nyt olisi hyvä aika jatkaa matkaa. Vaihdettiin paikkaa, katseltiin rakettien pauketta meren yllä. Ihanaa, ettei tarvinnut kärvistellä pakkasessa ja nilkat loskassa.

Sitten tytöt lähtivät ja Grant tuli. Läpystä vaihto.