27. helmikuuta 2013

Indo 1: Lombok


Mitähän mun lomalla oikein tapahtui? Ei ole oikein enää käryäkään. Ensin vetäisin maailmanluokan mahataudin, ja sitten alkoi koulu. Nyt lyö aika tyhjää päässä. Mutta jotain se on aloitettava…



Ensimmäiset kolme viikkoa mun lomasta meni oikeastaan rannalla löhöillen. Kränä meni sukuloimaan jouluksi ja uudeksivuodeksi takaisin Victoriaan Melbournen lähistölle. Mulla oli sellainen fiilis, että ne maisemat on jo nähty, joten mä järjestin itselleni muita aktiviteetteja. Lensin sitten puoleksitoista kuukaudeksi Indonesiaan. Niin oikea valinta. Lisäksi vanha lukiokamu Suomesta olisi viikon sisällä samoissa maisemissa salmiakkipussien kanssa.



Mä laskeuduin Balin suurimpaan turistirysään noin yhdentoista aikaan illalla. Taksikuskien kanssa meni neuvotellessa jonkin aikaa. Multa yritettiin nyhtää viisinkertaista summaa. Älkää nyt jaksako, sedät. Lopulta mä pääsin alueelle, josta löytyisi halpoja asumismuotoja. Ja löytyihän niitä. Mä päädyin kaupungin halvimpaan huoneeseen. Kylmät suihkut ja kyykkyvessat! Ah, olihan tästä Aasiasta jo aikaa.





Seuraavana päivänä käppäilin rannalle ja ympäri kaupunkia ja totesin, että täältä on päästävä pois. Hetkeäkään ei saanut olla rauhassa. Jokainen ohi ajava auto, kaikki takseja, tuuttailee mulle asiakkaan toivossa. Hihassa on joku mukula, joka haluaa myydä mulle helyjä. Perään huutelee hemmo, joka haluaa myydä mulle Bintang-paidan, Bintang-avaimenperän. Bintang-pyyhkeen, Bintang- flip flopit, Bintang-bikinit, Bintanj-shortsit tai Bintangin. Bintang on paikallinen bissemerkki. Ranta oli muuten mukavan näköinen, mutta mut on tainnut matkustelu hemmotella piloille. Parempiakin on nähty. Lisäksi ranta oli enemmän surffimesta isoine aaltoineen. Uiminen oli kielletty, sillä voimakkaat merivirrat vievät turistit helposti ulapalle. Ei kiva. 







Mä siirryin seuraavana päivänä Balin itärannikolle paikkaan nimeltä Sanur. Oli oikeastaan tarkoitus mennä Sanurin edessä turkoosissa vedessä makaaville saarille, mutta venesedät kiskoivat niin törkeää hintaa lipuistaan, kun näkivät mun kantavan kamoja mukana, että mä päädyin jäämään Sanuriin. Mä löysin aivan ihanan majatalon, jossa oli upea vihreä puutarha, jossa lirkuttelivat sadat kirkkaat linnut. Kävin hakemassa pienestä kojusta iltapalaa ja menin nukkumaan. Sitten mä nukuinkin hyvin koko yön, lähes koko seuraavan päivän ja vielä seuraavankin illan ja yön. Oli vähän päässyt kerääntymään vissiin univelkoja. 





Sen verran olin hereillä, että kävin puljaamassa auringonlaskun aikoihin meressä. Aiemmalla rannalla ei oikein viitsinyt, sillä mä olen nimenomaan plutaaja - en vesiurheilija. Turistit olivat lähteneet jo Sanurin rannalta, joten mä sain olla aikalailla rauhassa. Mun seurana oli muutama paikallinen pikkulikka. He kikattelivat hermostuneesti jonkin aikaa mutta uskaltautuivat lopulta juttusille. Englanti oli vähän heikohkoa vielä, mutta hyvin me pärjättiin. "Where are you from? Where is your name? Where is how many old? Where is sisters or brothers? Where is Christian? You like Justin Bieber?"



Mä jatkoin matkaa sen unelmien rannan löytymisen toivossa. Mä päätin poistua Balilta ja lähteä seuraavalle saarelle. Lombokiin oli matkaa kartan mukaan noin 25 kilometriä. Mä nousin lautan kyytiin ja kapusin kannelle istumaan. Sisällä ei kärsinyt istua, sillä indonesialaisista miehistä noin 99 prosenttia polttaa tupakkaa non-stoppina. (Luku perustuu henkilökohtaisiin kokemuksiin indonesialaisissa julkisissa kulkuneuvoissa.) Sitä paitsi olihan se mukavampi katsella ohi lipuvia maisemia kuin kuunnella paikallista karaokea. Neljännen matkatunnin kohdalla mua rupesi vähän epäilyttämään. Miten saa alle 30 kilometriin kulumaan niin monta tuntia. Helposti. Sitten me vielä jonotettiin muiden alusten kanssa maihin pääsyä satamassa. Voi, juma! Hyvin meni tämänkin lomapäivä. Ei unelmien rantoja.





Onnistuin järjestämään vielä pimeän tultua kyydin kylään, jonka rantoja matkaopas kuvaili maapallon parhaiksi rannoiksi. Hienoa! Mä vastoin tapojani nappasin ensimmäisestä majatalosta huoneen ja painuin pehkuihin. Pitkä päivä vei veronsa sittenkin, vaikka muuta en oikeastaan tehnytkään kuin istuin laivan kyydissä. Aamulla mulle valkeni, että mä olen aivan paikallisen moskeijan naapurissa. Aamulla noin 4.30. Kun kuului kutsu rukoukseen. Aamulla. Klo 4.30. Aamulla. Ärgh. Bali on hindu saari. Lombok muslimi.



Olipa sitten aikaa kierrellä kylää ja niitä upeita rantoja. Pah. Jälleen on todettava, että mut on hemmoteltu piloille. Jos Suomessa olisi yksikin samankaltainen ranta, se olisi jatkuvasti päivää paistattelevien finskien peitossa. Sääkään ei oikein inspiroinut. Koko päivän satoi. Aamulla neljän maissa oli pilvistä ja nihkeää. Kymmeneltä alkoi sataa oikein kunnolla. Sade loppui sitten iltakymmeneltä. Samoihin aikoihin mä päätin, että matkaa jatketaan heti seuraavana päivänä. Noin kello 4.30. Mutta ei huonoa jos ei jotain hyvääkin. Ruoka oli todella maistuvaa. Enkä mä oikein muuta tehnytkään, kuin notkuin ravintoloissa sateisena päivänä ja istuin katoksien suojassa paikallisten kanssa.










Seuraavana aamuna mä järjestin itseni pienen kalastuspaatin kyytiin ja lähdin kohti Gili-saaria. Mulla oli viikko aikaa, ennen kuin mun finski-ystävät liittyisivät seuraan, ja mä jotenkin kuvittelin, että odottelu paratiisisaarella ei olisi kovin hankalaa. Eikä se kyllä ollutkaan. Mä sain taas aivan upean huoneen - en nyt aivan meren rannalta vaan pienestä kylästä. Oikeastaan oli ihan mukava asustella kylässä. Ikkunan ohi kilkutteli pieniä hevosia kärryineen ja kulkusineen. Koko saarella ei ollut yhtään moottoriajoneuvoa. Paratiisi. Mun pihalla kasvoi jokin tuntematon puu, jossa kasvoi jotain tuntemattomia marjoja. Paikalliset söivät niitä, joten mäkin uskaltauduin kokeilemaan. Voi että olivatkin hyviä. Niitä mä sitten vetelin aamiaiseksi.







Viikon päivät kuluivat leppoisasti rannalla. Mä heräsin aamulla yleensä aika aikaisin ja menin samantein marjoineni rannalle. Mä kävelin noin kilometrin matkan turistialueelta hiljaisemmalle rannalle. Mä asettelin puun alle aivan rannan tuntumaan sarongin ja pläjäytin itseni siihen päälle. Aamupäivät menivätkin nopeasti kirjaa lueskellen, puljaten, snorklaillen ja torkkuen. Iltapäivällä mä katselin meren toisella puolella makaavaa Lombok-saarta ja nauraa hykertelin. Siellä satoi putkeen pari viikkoa. Okei, myönnettäköön, että nyt on monsuunikausi, mutta kamoon! Kaksi viikkoa sadetta yhtä putkeen on pientä liioittelua.










Iltaisin mä parkkeerasin ahterin sille puolelle saarta, jonne näkyi auringonlasku, ja ihastelin taivaan värejä. Kirkasta purppuraa ja fuksiaa. En ollut aiemmin hokannut, että taivas voi olla fuksian värinen. Pimeän tultua kävin murkinoimassa saaren pienellä iltatorilla. Suoraan grillistä sai tilata jos jonkinmoista kalaa ja merenelävää. Tuli syötyä maha aikamoiseksi kuvuksi. Voi tuoreesta tomaatista tehtyä sambalia parempaa ruokaa ollakaan!






Viikon kuluttua mä vaihdoin saarta. Meillä oli tärskyt keskimmäisellä Gili-saarella Merin, mun vanhan lukiokamun, ja hänen kahden kaverinsa kanssa. Uudenvuodenaatto oli aivan nurkan takana, joten mä menin saarelle päivää aikaisemmin, jotta mä saisin varmasti varattua meille kaikille bungalot.  Alkoi olla turistisesongit huippuhetket. Ensimmäisen yön mä vietin yksin eräässä bungalossa. Tai no, yksin on ehkä lievä liioitelma, sillä mun hyttysverkosta löytyi skorpioni. Öööö. Mitäs nyt. Se oli ihan paikallaan, ja mä ajattelin jo, että se on varmaan kuollut. Tökkäsin sen flipflopilla hyttysverkon takaa lattialle, ja se jäi siihen makaamaan. Joo, ei se hengissä ole. Varmuuden vuoksi mä tinttasin sitä vielä aika kovaa fläpärillä. Sieltä purskahtikin mehut pihalle. Totanoiniin. Ei se ollutkaan kuollut. Tai siis nyt oli. Mutta hetkeä aikaisemmin se ei ollut. Ja mä olin täällä tepastellut ilman kenkiä, sandaaleita tai fläpäreitä jo toista viikkoa.




"Tollo! Täällä on metsät täynnä skorpioneja."

Olin yllättäen aamulla vielä täysin hengissä ja ilman skorpionin pistoksia, joten mä käppäilin satamaan likkoja vastaan - ilman kenkiä, sandaaleita tai fläpäreitä. Tytöt - Meri, Liisa ja Kira - saapuivat perille juuri, kun alkoi sataa aivan julmetusti. Me jäätiin satamaan lounaalle ja pitämään sadetta. Hassua miten Merin kanssa juttu sujui aivan samaan malliin kuin kymmenen vuotta sitten. Sama "länkytys" jatkui sitten rannalla vielä sadepilvien kadottuakin. Ja seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ei sillä, että Liisan tai Kiran kanssa olisi ollut sen hiljaisempaa. Tuntui kaikkien kemiat pelaavan hyvin yhteen. Ja vitsi, että oli kiva taas puhua suomea. Vaikka välillä se vähän andymccoylta kuulostikin.








Viikon verran me hilluttiin yhdessä. Sateisina päivinä kaikki paiskivat töitä. Mäkin olin pakannut työpaperit mukaan, ja tuntui siltä, että jotain sain aikaiseksikin. Muuten päivät sujuivat meren välittömässä läheisyydessä. Me käytiin snorklailemassa yhdessä. Muutamalla reissulla näkyi isohkoja - sellaisia kahvipöydän kokoisia - kilpikonnia. Mä meinasin ratketa liitoksistani. Aikani mä möllöttelin niitä pinnalla kelluen, mutta sukelsin sitten kilpparin viereen pohjalle. Se ei tuntunut tykkäävän mun seurasta. Se nousi pinnalle hörppäämään ilmaa muutaman kerran ja katosi meren pimeyteen kuin tuhka tuuleen. Hassua, ettei niin isosta ja nopeasta eläimestä lähtenyt ääntä.










Jos ei oltu vedessä, niin sitten oltiin yhdessä meidän kahdesta kantisravintolasta. Kummassakin tuli vietettyä päiväkausia. Kummassakin tuli tehtyä tuttavankauppaa työntekijöiden kanssa. Ensimmäisessä paikassa tuli juotua poikain kanssa palmuviiniä. Yök. Toisessa paikassa tuli leikattua pojille rock'n'roll-tukka. Kummankin paikan pojat tulivat ihmetelleeksi, kuinka kauan mun on oikein tarkoitus viettää aikaa näillä saarilla. Kauan. Unelmien rannat oli löydetty.












Uudenvuodenaattona mä olin kehittänyt itselleni pienen mahapöpön, joten tolkuton juhlinta jäi tänä vuonna väliin. Me suunnattiin kohti pientä rantabaaria, jossa olisi luvassa paikallista musiikkia ja tanssia. Tanssiesitys oli vähintäänkin outo. Mulle jäi epäselväksi, että oliko kyseessä todellakin paikallinen tanssi vai mistä oli kyse. Naisten lantiot viskasivat puolelta toisella ja edes taas sellaista vauhtia, että mieleen tuli ennemminkin Bangkokin tuhmat baarit. Tiedä sitten. Kaukana se oli Balin tansseista, mutta oltiinhan me toki eri kulttuuripiirissä.






Mä olin vähän yli puolenyön jo sängyssä vetämässä hirsiä, mutta toki sitä ennen ehdittiin istuskella rannalla kokon ympärillä. Kun paikalliset pojat kaivoivat tulenpyöritysvehkeet kassista ja alkoivat joko umpitunnelissa tai aikamoisissa sienissä pyörittelemään palavia keppejä sun muuta liekeissä olevaa kamaa ja saivat kiinni ilmaan heitetyt vehkeet vain noin 20 prosenttia kerroista, me todettiin, että nyt olisi hyvä aika jatkaa matkaa. Vaihdettiin paikkaa, katseltiin rakettien pauketta meren yllä. Ihanaa, ettei tarvinnut kärvistellä pakkasessa ja nilkat loskassa.




Sitten tytöt lähtivät ja Grant tuli. Läpystä vaihto.






2 kommenttia:

  1. Elämä kuulostaa aika hyvältä siellä pallonpuoliskolla. Kelpais kyllä! Detroitin maisemat on vähän eri luokkaa, vähemmän rantoja, enemmän sitä loskaa LOL Älä lopeta tarinoiden ja kuvien postaamista, käyt niin unelmien paikoissa, että sun kautta on hyvä unelmoida paratiisista :D

    Oh and btw, on ihmeellistä, miten nopeesti äidinkieli katoaa. Kaikki konstruktiot ja sanavalinnat on kyl niiiiiin jostain että huhhuh. Saati sit jos sitä sillon tällön puhuu, niinku säki voivottelit... Joo'o...

    VastaaPoista
  2. Tiedan niin tunteen. Naita postauksia on ihan hirvean tuskallista lukea jalkeenpain, ku on kauheeta tonkuraa. Paalause. Paalause. Paalause.

    VastaaPoista