Nimbi

Ryteikköreissut ovat kyllä aina kivoja, mutta mä en oikein tiedä, miten näitä voisi kuvailla eri sanoin. Aina on kivaa, aina on kuumaa, aina mennään rannalle, aina kalastetaan, aina palataan väsyneinä kouluun. Niin tälläkin kertaa.

Oli mun luokan vuoro lähteä ryteikköön, mutta mulla taisi sinä päivänä olla jopa neljä oppilasta, joten mä tarjouduin ottamaan Grantin luokan mukaan, jos hänen pojat siis haluaisivat lähteä rannalle uudestaan. Tokihan he halusivat.

Me ajettiin Nimbi-rannalle. Rannat täällä ovat kyllä todella upeita. Palmuja ei ole, eikä vesi ole Thaikkulan turkoosia, mutta rannat ovat aina puhtaita ja aina ne saa aivan omaan käyttöön. Jollei vesi kuhisisi krokoja, tappavia meduusoja ja haita, näihin maisemiin olisi varmasti kohonnut monia hotelleja. Onni onnettomuudessa.

Oli laskuveden aika, ja pakeneva vesi oli jättänyt rannalle isoja lätäköitä, joissa oli kiva puljata. Me käveltiin rannalla, pulikoitiin lätäköissä ja kahlattiin pienessä purossa. Puron vesi tuntui hassun kylmältä verrattuna laskuvesilätäköihin. Vähän kuin saunasta hyppäisi järveen. Tai sitten ei.

Me tongittiin mudasta muutama rapu, mutta ei oikein löytynyt mitään, mitä varten olisi jaksanut ruveta tulta väsäämään. Osa sakista meni mangrovemetsään kokeilemaan onneaan. Sieltä sentään nousi muutama kivan kokoinen kala, mutta ne vietiin kotiin illalliseksi. Onneksi meille oli pakattu mukaan sämpylöitä.

Mitäs sitä vielä voisi sanoa? Noh, oli tosi kivaa, tosi lämmintä ja sitten me palattiin kouluun - tosi väsyneinä. 

Kiivit kylässä

Meillä oli vieraita kylässä. Siis koulussa. Ei meillä kotona. Uusiseelantilaisesta koulusta, jonka oppilaat ovat pääosin maoreja, tuli vierailulle muutama opettaja ja neljä maori likkaa. He tulivat tutustumaan tämän maan alkuperäiskansojen koulutukseen, mutta kyllä siinä taisi niin käydä, että me opimme enemmän heiltä.

Me yläkoulussa järjestettiin tervetuloseremonia maoreille, sillä heidän perinteidensä mukaan on vähän epämiellyttävää kuljeskella mailla, jos ei ole laulettu ja syöty yhdessä. Onhan meilläkin täällä abolassa aina Welcome to country -toivotus, jos on isoja kihoja vierailulla. Yleensä toivotuksen esittää perinteinen maanomistaja tai ainakin samaan klaaniin kuuluva henkilö ja koko hommaan menee noin 30 sekuntia. 

Ei vain maoreilla. Meille laulettiin nelisen laulua maoriksi. Vaihdettiin lahjoja. Syötiin yhdessä. Kuunneltiin puheita kulttuurista, perinteistä ja tarinoista. Jollei maorien pääjehu olisi ollut aivan älyttömän karismaattinen kaveri, olisi saattanut haukotuttaa.

Vierailun lopulla koulu järjesti netball-pelin, jossa pelasivat aussit vastaan kiivit. Meidän reksi on uusiseelantilainen, siis kiivi, ja aika huono häviäjä. Viime vuonna meillä oli samanmoinen peli, jonka aussit voittivat melko vaivatta. Nyt, kun meillä oli sattumoisin vieraana läjä hiton pitkiä ja isoja maoreja, oli reksin mielestä hyvä aika järjestää revanssimatsi. Kas kummaa.

No, kiivit voittivat. Sattumoisin tuomarina oli vielä reksin vaimo. Edellinen lause ei sitten mitenkään liittynyt siihen, että kiivit voittivat. Ei. Sitten. Mitenkään. Noh, asiassa on ainakin se hyvä puoli, että meidän ei enää tarvitse pelata mitään, sillä reksi tietenkin haluaa olla hallitseva mestari mahdollisimman pitkään. Todennäköisesti niin kauan kuin he täällä vielä aikovat olla.

Voittajan oli helppo hymyillä. Ja tehdä haka-tanssi.

Lentokenttä

Wadeyeen avattiin uusi lentokenttärakennus. Uusi se ei enää ole, sillä pulju on ollut pystyssä jo pitkän tovin, mutta viimein saatiin avajaiset järjestettyä. Tai no - järjestettyä ja järjestettyä! Järjestelyissä olisi ollut vähän toivomisen varaa.

Koko koulu sai kutsun muutamaa päivää aiemmin, joten me raahauduttiin 37 asteen helteessä kentälle, jossa meitä jo odottelikin kukkahattutädit Darwinista hienoissa kotelomekoissaan. Heidät oli lennätetty varta vasten avajaisiin. Heille oli järjestettyä kentän laidalle varjoa. Meidän muksut saivat istua auringossa kolme varttia sillä aikaa, kun hienommat ihmiset rupattelivat niitä näitä. Eikä meille oltu järjestetty myöskään tarjoilua. Sitten me kuunneltiin suut kuivina tunnin verran puheita, joita ilmankin oltaisi voitu elää.

Meidät kyllä kutsuttiin paikalle, mutta selkeästi meidän rooli oli täyttää alue ihmisillä, jotta tapahtuma näyttäisi isommalta ja tärkeämmältä TV-ruudulla. Me oltiin rent-a-crowd. Olisi meille sentään voitu järjestää varjoa ja juomaa. Niinhän sitä voisi ajatella, että nämä muksut ovat tottuneet kuumaan, mutta kelaa, miten paljon kuumempi on seisoa helteessä mustissa vaatteissa. Näitten nahka on mustaakin mustempaa. Kyllä näillä kavereilla on kuumempi.

Muutenkin oli järjestelyt vähän puoli tiessä. Paikalle oli hankala saada paikallisia tanssijoita, sillä A) jengiä ei kiinnosta avajaiset ja B) tanssijat olivat pienessä pöllyssä. Lopulta joku löysi uudet tanssijat, jotka olivat A) raittiina ja B) suostuivat paikalle. Toivottavasti he itse halusivat kunnioittaa seremoniaa tanssilla eikä tässä nyt taas vaan olisi käynyt niin, että joku valkonahka halusi muutaman ihmisen tanssimaan, jotta näyttäisi telkkarissa siltä, että täällähän tehdään oikein yhteistyötä. [Toim. huom. "Paskat tehdä!"] Vähän nimittäin vaikutti siltä, että koulu tuli paikalle, jotta toimittajat saavat kuvia sööteistä mustista lapsista.

Vielä kehtasivat järjestää avajaisetkin aikana, jolloin lentokentän ainoat kaksi työntekijää olivat vuoden ainoalla lomalla. Muuten he ovat duunissa seitsemän päivää viikossa, sillä kukaan ei ole heitä lomittamassa. On varmaan arvostettu fiilis.

Ja vielä yksi asia: seuraavalla viikolla firma ilmoitti, että viikon lennoista tiputetaan lähes puolet vuoroista. Ei niillä muilla vuoroilla niin väliä, mutta nyt he päättivät, että sunnuntaisin ei lennetä enää lainkaan, joten meillä ei ole mitään tsäänssejä käydä ihmisten ilmoilla viikonloppuisin. 

Tää on niin tätä. Over and out.

Väliloma

Meillä oli jakson puolivälissä pitkä viikonloppu. Me varattiin porukalla pieni mökki leirintäalueelta kansallispuiston kupeesta. Torstaina heti koulun päätyttyä me ahtauduttiin meidän troopyyn ja suhattiin hittoon täältä. Koulussa on ollut vähän kireetä viime aikoina, ja jengi selkeästi vain kaipasi lomaa.

Me ajettiin kaksi tuntia Daly Riveriin, missä alkaa asfaltti. Ikinä ei olla tuota matkaa tehty niin nopeasti. Me pysähdyttiin sillalle odottelemaan toista autoa. Joen penkalla löhösi kolmetoista aikamoista krokoa. Huh! Mä heitin yhtä kivellä. Tietenkin. Mä halusin nähdä, kun se liikkuu. Ne on kyllä rumiksi eläimiksi pirun nopeita.

Me saavuttiin  leirintäalueelle melko myöhään, joten mitään muuta ei juuri tapahtunut kuin nopea pubi-illallinen, patjat leviäksi lattialle ja sitten ZZZ. Seuraavana päivänä me ajettiin Katherineen. Grantin piti etsiä bensatankin tulppa, sillä vanha on tippunut jonnekin Darwinin ja Wadeyen välille. Me muut käytiin kaupassa, ja tarkoitus oli ostaa myös juomia illaksi. Äkkiä meille selvisi, etttä Katherinestä saa alkoholia vasta iltapäivällä kello kahden jälkeen. Näillä on ihmeellisiä sääntöjä alkoholin myynnistä ja saatavuudesta alueilla, joilla on paljon aboriginaaleja. Tästä voisi sanoa paljonkin, mutta en jaksa.

Noh, Grantilla meni bensatankin tulpan hakuunkin melkein kolme tuntia. Mikäs siinä sitten odotellessa. Oli kylla tarkoitus tehdä muutakin sinä päivänä mutta ei sitten. Käytiin ennen  kaljakaupan aukeamista Katherinen rotkolla. Paikka on aika mieletön. Kiivettiin näköalapaikalle katselemaan maisemia toviksi, ja sitten äkkiä takaisin alas, sillä kahviossa oli jäätelöjä. Mmmm.

Aurinko oli jo kerennyt laskea, kun me saatiin itsemme lopulta kuntoon ja takaisin mökille, joten uinnit jäi seuraavalle päivälle. Muu sakki meni illalliselle ja drinkeille leirintäalueen baariin. Mä nukuin 14 tuntia putkeen. Seuraavana päivänä mä taisin olla ainut, joka heräsi virkeänä.

Me lähdettiin uintireissulle paikkaan nimeltä Butterfly Gorge. Me käveltiin joen pieltä kohti rotkon alkua, ja yhtäkkiä polku loppui kiviseinään. Vaihtoehtoina meillä oli hypätä jokeen ja kahlata toiselle penkalle tai kiivetä rotkon seinämää ylös ja etsiä uusi reitti alas. Mähän en näissä maisemissa veteen mene, joten mä ja muutama muu kiivettiin seinää ylös puoli tuntia. Osa sakista hyppäsi veteen ja pääsi ehjin nahoin ilman krokonpuremajälkiä toiselle rannalle. Mä en suostunut millään ilveellä, kun missään ei ollut kylttejä krokotilanteesta. Paitsi sitten siellä hiton korkean mäen päällä parin sadan metrin korkeudessa. Hyvä, aussit! Oisko ollu tolkkua laittaa sitä krokokylttiä sinne veden ääreen. Ja siinä kyltissä sanottiin, että vedessä on turvallista uida. Kiitsa.

Paikka oli kyllä upea. Jopa näin kuivan kauden aikana vesi tuntui raikkaalta eikä paikallaan seisovalta velliltä niin kuin se tuppaa yleensä olemaan. Me pulikoitiin aikamme, ja pojat lähtivät seikkailulle rotkon alkulähteille. Mä en jaksanut. Oli vain mukava maata hiekalla ja nauttia auringosta. Ja siideristä. Vielä duunia viisi viikkoa ja sitten on ihan oikea loma!

Rätätätä

Armeija kävi kylässä. Me käytiin muksujen kanssa katsomassa, kun sotilaita ilmestyi kahdeksan jeepillistä koulun pihaan. He päättivät tulla yllärivierailulle.

Suomessa armeija ei kai paljon kouluissa vieraile, sillä meillä noin puolta väestöstä odottaa palvelus muutenkin. Täällä kai on tarvetta rekrytoinnille. Musta ajatus armeijan vierailusta on yhtä outo kuin Coca Cola tulisi markkinoimaan tuotteitaan. Vähintäänkin epäilyttävää varsinkin, kun nämä ovat aktiivisesti mukana lähes kaikissa jenkkien sodissa. En haluaisi lähettää näitä muksuja kuolemaan.

No, sattuipa kuitenkin olemaan perjantai-iltapäivä, jolloin muksut ovat aina aivan sekoja eikä koulutyöstä tule ikinä muutenkaan mitään, joten me mentiin katsomaan rekkoja, jeeppejä ja pyssyjä. Eikä muakaan huvittanut opettaa. Se siitä hurskastelusta sitten. Mennään, ny sitte kattomaan niitä pyssyjä, jos niin mieli tekee.

Mölkkyperkele

Mun naapuri sanoi tilanneensa netistä jonkin kalikkapelin, jota hän oli lomalla pelannut kavereidensa kanssa kotona. Oli kuulemma tosi hauska seurapeli. Sitten se tuli postissa. Mölkky! Whaaaaat!!

Seuraavana päivänä peli pystyyn rantsuun. Mä olen edelleen yhtä huono mölkyssä kuin ennenkin, mutta ei se paljon haitannut. Ei nämä aussit sen parempia ole.

Ja Suomesta puheen ollen… meillä on kaksi finskiä kaupassa töissä. Double whaaaaaat!! Laura ja Jere ovat täällä kolme kuukautta hommissa. He kiertävät Aussilaa autollaan ja tulivat meille Wadeyeen kohottamaan matkakassaa. He ovat kotoisin Tampereelta, mutta sitä tuskin edes huomaa. 

Kara Maree

Mun entisen apuopen, Angelican, tytär sai tyttären. Angelica pohti pitkään nimeä ja ehdotti lopulta lapsenlapsen nimeksi Saraa, kun kylässä ei kerta toista Saraa ole. Saraa pyöriteltiin kielellä jonkin aikaa, mutta lopulta vauvan nimeksi tuli Kara. Tarpeeksi lähellä Saaraa kuitenkin.

Eikä tässä vielä kaikki. Grantistä ja musta leivottiin Karalle kummit. Me oltiin ensimmäiset, jotka kävivät vierailulla katsomassa vauvaa, ja se näyttää olevan täällä tarpeeksi, niinpä me käytiin kirkossa kerrankin työajan ulkopuolella. Me kelvattiin papillekin ilman mitään katolisuudesta todisteluja. Ryteikkömeininki.

Niinpä tavallisen sunnuntaisaarnan jälkeen me jäätiin kirkkoon toisen kastesakin kanssa suorittamaan pyhällä vedellä läträily. Eikä meidän oikeastaan mitään pitänyt tehdäkään. Mä en ole vielä tähän päivään mennessä vääntänyt ristinmerkkiä tai sanonut Isä meitä tai Hail Maryä. Enkä ajatellut aloittaa nytkään. Grant piti kastemaljaa, äiti piti lastansa sylissä, isä lirutteli vettä ja mä hengasin vieressä. Ai! Piti mun tehdä ristinmerkki otsaan. That's it.

Puolivälissä seremoniaa mä huomasin, että toisen kastesakin tuoreen vauvan äiti oli yksi mun oppilaista. Viisitoistavuotias likka. Ilmankos ei ole koulussa näkynytkään. Näillä mennään sitten. Pitäisi varmaan ujuttaa ihmisen lisääntyminen opetussuunnitelmaan. Ollaan sitten vaikka miten katolinen koulu.

Kirkkohommien jälkeen me mentiin meidän kämpille. Mä olin leiponut iltapäivällä kaksi kakkua. Meitä oli troopyllinen sakkia, ja äkkiä ne kakutkin katosivat. Kakarat olivat innoissaan. 

Ensinnäkin muksuille alkoi pukata varmaan aikamoinen sokerihumala. Toiseksi mä en oo lainkaan varma siitä, olivatko lapset ennen käyneet valkonahkojen talossa. Kaikki oli hirveän jännää, kaikkea piti koskea, jokainen kaapinovi avata ja jokainen laatikko kurkattava. Karaa ei paljon kiinnostanut.