Leirikoulupäiväkirja 4

Viimeisenä leirikoulupäivänä meitä odotti vain pitkä paluumatka. Onneksi me oltiin Grantin kanssa ennakoitu, että meitä ei ehkä enää neljäntenä päivänä kiinnosta muksujen seura. Me oltiin liikkeellä oman auton kanssa yksityisyyden toivossa.

Eikä meitä myöskään kiinnostanut ajaa karavaanissa koulun bussin ja muiden troopyen kanssa, joten me suostuttiin suosiolla jäämään letkan viimeiseksi. Niin viimeiseksi, että me lähdettiin matkaan vasta pari tuntia muiden jälkeen. Jonkun oli ajettava letkan viimeisenä bussin perässä, sillä, jos bussi hajoaisi matkalla, apua saattaisi joutua odottelemaan jonkusen tovin. 

Me käytiin odotteluaikana katselemassa läheisin Katherine-kaupungin nähtävyyksiä. Supermarkettia ja rotkoa. Siinä järjestyksessä. Meillä kun ei sellaisia ole. (Mä toistelen tuota lausetta tässä blogissa aika usein.) Näistä kahdesta nähtävyydestä rotko on kirjoittamisen arvoinen.

Me kiivettiin mäen päälle ihastelemaan maisemia. Ja komiat näkymät sieltä aukesivatkin. Joen toisella rannalla näytti makoilevan muutama kroko. Korkealta oli vaikea arvioida krokojen kokoa, mutta eivät ne pieniltä näyttäneet. Sitten ne pulahtelivat veteen, mutta välillä niiden päät liukuivat hitaasti ja äänettömästi pintaan. Joen mutkan takaa ilmestyi pari kanoottia, ja ne suuntasivat suoraan juuri pinnan alle pulahtaneita krokoja kohti. Mulla oli sellainen fiilis, että tässä sitä katsotaan, kun joku syödään elävältä, mutta ei niillä näyttänyt olleen nälkä.

Muutaman sadan kilsan päästä me saatiin koulubussi kiinni, vaikka se oli lähtenyt kaksi tuntia meitä ennen. Me päätettiin taas ottaa vähän välimatkaa ja jäätiin katselemaan mestoja tunniksi. Me istuttiin hiekkasärkällä joen varrella sopivan välimatkan päässä vedestä, sillä taas me bongattiin pari krokoa. Pari kalastajaa seisoi keskellä jokea nivusia myöten vedessä. Pässit. Pari viikkoa sitten joku jätkä syötiin veneestä. Krokotiili nappasi veneessä seisovan miehen ja veti veden alle. Sitten pari kiepausta vedessä ja se on nirri pois. Ei varmastikaan kiva tapa kuolla.

Meillä oli vielä kolmisen tuntia ajoa edessä, ja me haluttiin päästä himaan ennen auringonlaskua. Silloin kun alkaa kengurut ja muut elukat liikkua teillä. Kai me kenguruitakin nähtiin, mutta ainakin niitä muita elukoita. Kuivan kauden aikana paikalliset polttavat helposti kärtsäävät ruohot pois, ennen kuin ne ovat niin korkeita ja tuuheita, että niiden mukana palaa kaikki muukin. Hallittua polttoa nääs. Ja nämä hallitut poltot houkuttelevat paikalle hirveät määrät pikkuhaukkoja, joita Wadeyessä kutsutaan nimellä pulu-pulu. Hi hii! 

Pulu-pulut tykkäävät tulipaloista, sillä ne saavat sieltä noukkia tulta pakoon kirmaavat liskot sun muut. Vähän kuin meikäläinen ruotsinlaivan buffa. Varmaan herkkua. Niitä pyöri satoja savupilvissä. Meillä hengaa niitä koulullakin aina lounasaikana, sillä muksut tykkäävät syöttää niille ruoan jämät. Vähän kun heittää sämpylää ilmaan, taivaalta sukeltaa haukka nappaamaan herkut suihinsa. Ne ovat kyllä melko symmpiksiä. Ne kun ovat hiljaisia. Toisin kuin lepakot.

Vielä ennen perille pääsyä meinattiin törmätä lehmiin. Mitä vielä? Kroko, pulupulut, lehmät. Usein näkee tietenkin myös kenguruita, villihevosia, härkiä, kaikenmoisia lintuja. Erään legendan mukaan parin sadan kilometrin päässä eräässä joessa eli pitkään hirviö eivätkä paikalliset uskaltaneet mennä lähellekään jokea. Monen monen vuoden jälkeen joelle sattui metsästyspartio, joka tietenkin ampui kaikkea liikkuvaa krokon toivossa. Onhan niillä sentään komiat nahat. Hengiltä otettu elukka ei ollutkaan kroko. Hirviö olikin vuosikausia sitten sirkuksesta karannut virtahepo. Tietenkin.

Tälläkin kertaa me päästiin perille osumatta mihinkään. Eikä koulubussikaan ollut osunut mihinkään, hajonnut tai ajanut tieltä pois. Hyvä reissu. Kaikki hengissä. Kukaan ei kadonnut.

Leirikoulupäiväkirja 3

Sitten oli ne festarit. Ei nyt ihan Ruisrock-puitteet, mutta ei pöllömpi meininki. Ainakin hyvät kelit.

Me laitettiin teltat pystyyn, mutta muksut roudasivat patjat nuotion viereen pitkäksi jonoksi. Ei sitten väkisin. Mikäs täällä toisaalta on taivasalla nukkuessa, kun on kuivakausi eikä vettä sada ainakaan vielä neljään kuukauteen. 

Päivällä me kierreltiin festarialueella ihmettelemässä ihmisiä. Niitä on niin paljon! Ne on blackfella! Muksujen tajunta meinasi räjähtää, kun ympärillä oli niin paljon ihmisiä, joita he eivät tunteneet. On se outoa, kun ei tiedä kaikkien nimiä. Eikä edes ymmärrä niiden kieltä. Vau!

Illalla oli kovasti odotettu disko, mutta päiväksikin oli järjestetty jos jonkinnäköistä toimintaa. Tietenkin oli aussifutista, ja kentällä sattui olemaan pari meillekin entuudestaan tuttua pelaajaa. Oman kylän poikia. Kentän laidalla oli läjä kojuja, joista sai ilmaista roinaa. Muksut roudasivat kotiin kassikaupalla ilmaisia t-paitoja, aurinkolaseja, jalkapalloja, rannekoruja ja mitä lie. Kaikissa oli jonkinlaisen hyväntekeväisyyspuljun logo. Pese naama - älä sokeudu. Syö ryteikköruokaa - ei diabetekselle. Niistä nenä - et kuuroudu.

Kaikista suosituin päiväaktiviteetti oli ehdottomasti pomppulinna. Mä en ole ennen nähnyt teini-ikäisiä sällejä niin täpinöissään. Ovatkohan ne ikinä nähneetkään pomppulinnaa aiemmin. Meidän kivenkovan näköisillä nahkatakkijengiläisillä oli kaikilla naama aivan messingillä. Ei sitä voi kun itsekin nauraa.

Muksut olivat päivästä jo aika muikeana muutenkin, mutta disko kyllä räjäytti pankin. Ensin kaikki noloilivat tanssilattiaksi muutetun koriskentän reunalla puolisen tuntia. Me opet käytiin jammailemassa vähän ja yritettiin rohkaista pentuja tanssimaan. Osalla meidän tytöistä puuttuu, joku luupala jostain, sillä heidän lantionsa liikkuu niin nopeasti edes taas, että ihmissilmä ei erota, mistä liike alkaa ja mihin se loppuu. He twerkkaavat kuin parhaatkin mestarit, eikä siinä sitten mennyt kauaakaan, kun kajareista alkoi kuulua jotain R'nB-höttöä ja mimmit oli parketilla. Meidän paikalliset apuopet olivat kauhuissaan. Mitähän Jeesuskin ajattelisi?

Ei pojatkaan kyydistä jääneet. Yhtäkkiä dj pyöräytti jonkun karmean surffihitin vuosikymmenten takaa, ja se oli sitten se, mikä kolahti. Mä en tiedä, millä sanoin mä kuvailisin heidän tanssiliikkeitä. Ehkäpä: leveä haara-asento ja miehekäs nyrkkien puinta. Tai: halvaantuneet jalat ja epileptikon kädet. Oli miten oli, pojat olivat liekeissä, ja into tarttui muihinkin. Yhtäkkiä me oltiin kuin  jossain Hollywoodin tanssielokuvassa, jossa ihmiset seisovat ringissä ja hurraavat ringin keskellä joraavalle tanssijalle. 

Seuraavana päivänä muksut olivat taas kukonlaulun aikaan hereillä. Suurin osa päivästä meni meidän leirin läheisyydessä löhöillen. Muksut kävivät uimassa, ja me käytiin kiertelemässä taidekojuja ja haettiin kahvit. Me oltiin kolme päivää juostu kuin päättömät kanat oppilaiden perässä, joten oli ihan kiva vain relata nurtsilla. Sellaista kun meillä ei ole Waeyessä. Siis puistoja. Nurmikkoa. Ruohoa. Relailu keskeytyi tosin aina noin viiden minuutin välein, kun joku kakaroista halusi käydä kaupasta jätskiä, suklaata, kolaa tai jotain muuta mättöä. Tärkeämpää kai oli vain siellä näyttäytyminen. Mä ravasin leirin ja kaupan väliä puolimaratonin verran.

Via dolorosa

Illalla oli sitten koko reissun kliimaksi - konsertti. Jos muksujen tajunta meinasi hajota edellisen päivän pomppulinnassa, niin kaikki tajunnan rippeetkin lensivät taivaan tuuliin viimeisenä iltana. Lavalle nousi joku tusinan verran ryteikköbändejä, mikä merkitsi pari tuntia epävireistä laulantaa, karmeaa sähköurkuilua ja lisää sekopäisiä tanssiliikkeitä.

Kaiken kruunasi meidän naapurikylän puskabändi nimeltä Emu Sisters. Yksi meidän oppilaista oli sukua Emu Sistersien jäsenille, ja häntä oli pyydetty soittamaan lavalla. Tietenkin Wadeye-tyyliin, me oltiin myöhässä (koko osavaltiossa ei mikään ole koskaan ajoissa ikinä missään), joten mä jouduin juoksemaan käsi kädessä meidän minimuusikon kanssa backstagen läpi ja lavalle, jotta hän pääsisi vinguttamaan kosketinsoittimia. Hyvin se meni! Eli se kuulosti yhtä hirveältä kuin aikuistenkin soitto.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Seuraavana päivänä meitä odotti pitkä paluumatka. 

Leirikoulupäiväkirja 2

Seuraavana aamuna väki oli hereillä melkein auringonnousun aikaan. Linnut alkoivat räkättää puissa, eikä siinä metakassa olisi nukkunut kukaan. Lisäksi muksut olivat intoa täynnä. Me lykättiin  muksuille murot naamariin ja lähdettiin ajamaan kohti seuraavaa mestaa. Meidän päämäärä oli Barunga-festarit, mutta matkan varrelle osui myös mukava krokotiilitön uimapaikka.

Me pysähdyttiin tankkaamaan kulkuneuvot bensa-asemalle ja päästettiin muksutkin jaloittelemaan hetkeksi. Kakarat tyhjensivät lähes koko aseman kahvion roskaruoasta. Tuli aikamoinen tili tehtyä alle viidessätoista minuutissa. Muksuilla oli lähes maaninen ilme kasvoillaan. Kaikkimullehetinyt!

Me pysähdyttiin pulikoimaan Edith Falls -putouksille. Putoukset itse olivat aika mitättömät, mutta uimapaikka oli mahtava. Eilisten lämpimien vesien jälkeen veteen mentäessä tuli kiljuttua jonkin verran. Veteen totuttelemisessa meni jonkin aikaa, mutta lopulta osa lapsistakin uskalsi pulikoida.

Osa valvojista päätti uida lammen toiselle puolelle vesiputouksien luo. Matka ei ollut pitkä, mutta on niitä pienempiinkin vesiin hukkuneita. Me loput rääyttiin muksuille, että McDonaldsia ei tipu, jos edes mietitte putouksille uimista. Meitä oli kaksi lopulta valvomassa kahtakymmentä kakaraa. Ketä siinä sitten olisi alkanut ensimmäiseksi pelastaa, jos päät olisivat kadonneet pinnan alle. Meidän sisäoppilaitoksen valvojat käskivät meidän vähän relata. Jälleen kerran: mä en aio joutua vankilaan, jos joku tällä retkellä hukkuu. Sitä kun Aussilassa tapahtuu. Siis että opet joutuvat liriin pienimmästäkin.

No, saatiinhan me kaikki muksut elossa vedestä ja ruvettiin järkkäämään lounasta sakille. Vesiputouksien läheiseltä leirintäalueelta löytyivät ilmaiset grillit, joten me lätkittiin makkaraa kilotolkulla paistumaan. Nämä aussit ovat siitäkin kummallisia, että heidän makkaransa ei tule esikypsennettyinä kuten meidän, joten ne ovat kylmää ja raakaa mömmöä kuten meikäläiset siskonmakkarat. Onneksi meidän tytöt halusivat päästä kokkitouhuihin. Lapsityövoimaa.

Sillä aikaa, kun likat järjestivät meille lounaan, pojat hävisivät. He olivat vain lähteneet kävelylle, mutta tietenkin ilman valvojia. Kyllä nämä osaavat itsestään huolta pitää, mutta ei sitä ikinä tiedä, miten käy. Turistit ovat hirveän kiinnostuneita meidän muksuista ja haluavat ottaa heidän kanssaan valokuvia. "Kato kato kato, tossa on nyt se semmonen aporikinaali!" Toisaalta ihmisillä on myös ihan ihmeellisiä uskomuksia. Mä en halua, että ketään syytetään mistään enkä mä halua että meidän oppilaita kohdellaan kuin eläimiä eläintarhassa. 

Saatiin me kaikki kuitenkin ehjinä autoihin ja jatkettiin matkaa. 

Leirikoulupäiväkirja 1

Kylän sisäoppilaitos päätti viedä muksut leirille, ja meidän koulu päätti, että se on hyvä idea ja pakkasi läjän muksuja sisäoppilaitoksen bussiin ja pyysi muutamaa opettajaa avuksi. Jotenkin mä päädyin sanomaan kyllä. Ideana neljän päivän leiri oli kovin hauska, mukava ja kiva ja tollee. Eipä tullut silloin mieleen, että siellä leirillä joutuu olemaan neljä päivää oppilaiden kanssa. Huoh.

Me lähdettiin reissuun torstaiaamulla. Me tarkoittaa muutamaa sisäoppilaitoksen työntekijää, neljää opettajaa, muutamaa paikallista valvojaa ja neljääkymmentä muksua. Onneksi Grantin ukko oli ajanut Grantin jouluna Victoriassa ostaman troopyn Wadeyeen edellisenä viikonloppuna. Grant ehdotti, että me otetaan oma auto mukaan. Saadaan vähän lomaa muksuista, kun ei tarvitse istua niiden kanssa bussissa. 

Me ajettiin meidän karavaanin kärjessä. Me sovittiin, että me mennään edeltä Grantin kanssa, sillä meillä oli telttakamat autossa, ja pistetään leiri pystyyn ensimmäisessä kohteessa. Pirun hyvä idea, sillä muut ajoivat sitten bussin perässä. Me järkeiltiin, että ollaan liemessä, jos bussi menee rikki ja muut vain jatkavat matkaa. Niinpä bussi kulki kärjessä, jotta perästä tulevat voivat pysähtyä auttamaan tarvittaessa. Tosin tämä merkitsi myös sitä, että muut saivat ajaa kuusi tuntia hiekkateillä bussin pölyjä hengitellen. Näkyvyys nolla ja punaista hiekkapölyä joka paikassa. Toisaalta me Grantin kanssa relattiin kuumissa lähteissä.

Meidän ensimmäinen kohde oli Douglas Daly -kansallispuiston kuumat lähteet. Pari tuntia meidän saapumisen jälkeen muut pääsivät perille. Muksuille oli selvästi kerrottu, että vesi olisi kuumaa, mutta eivät ne tainneet uskoa. Jokainen kysyi bussista laskeutuessa, onko se vesi kuumaa, onhan se kuumaa, onko se kylmää vai lämmintä., eeeeeeeeeei kai sentään kuumaa.

Ensimmäinen oppilas, joka pääsi varpaitaan uittamaan lämpimässä vedessä, ei selvästikään ollut uskoa hermojärjestelmänsä tuntemuksia. Kasvoilla säikähtänyt ilme ja sitten äkkiä viesti kavereille. On se lämmintä. Sitten meillä olikin joki täynnä muksuja, jotka juoksivat joenpenkalta toiselle etsien lämpimiä, lämpimämpiä ja kuumia kohtia. Jos varpaat kaivoi joen hiekkaan muutaman sentin syvyydelle, alkoi hiekka oikein polttaa. Voi, sitä riemua!

Joen keskellä oli pieni saari, jonka toisella puolella vesi oli viileää ja toisella puolella rentoiutavan lämpimästä polttavan kuumaan. Me käytiin puljaamassa vuorotellen kummassakin. Muksut epäilivät, että joen alla on varmastikin tulivuori ja että tuskin täällä on turvallista yöpyä. Kyllä niille lopulta tuli uni palloon, mutta meni siinä aikaa.

Meidän kanssa samalla leirintäalueella oli tietenkin muitakin ihmisiä telttailemassa. Mä varoittelin etukäteen lähimpiä kämppereitä, että meitä on sitten paljon, me ollaan meluisia ja suurin osa meistä on teinejä. Ymmärsivät aika nopeasti siirtää telttansa ja karavaaninsa muualle, mutta eihän se meidän muksuja häirinnyt. 

Meillä oli yhtäkkiä ystäviä joka paikassa. Muksut eivät olleet aiemmin nähneet asuntoautoja ja -vaunuja. Yhdessä vaunussa oli sisällä kaksikymmentä mukulaa. Varmistin omistajalta, että he olivat kyllä saaneet luvan käydä sisällä. Kaikki oli kyllä valtavan ihmeellistä. "Täällä on keittiö. Täällä on sänkykin. Toi on suihku!!!"

Kyllä muksuille lopulta maittoi uni. Tovi siinä meni, että me saatiin ne meidän naapureiden teltoista sun muista ulos.