Grantin ukko kyläilemässä

Grant osti joululomalla Ballaratissa joukkojenkuljetusajoneuvon eli troopyn. Se oli hoidossa monsuunikauden ajan Grantin vanhempien luona, ja, nyt kun tiet ovat kuivat ja yhteys ulkomaailmaan taas auki, Grantin ukko ajoi sen tänne meille Wadeyeen. Yhteensä reissuun meni viisi päivää - onhan matkaakin noin 3800 kilometriä, saman verran kuin Turusta Sevillaan tai vaikka Turkin etelärannikolle.

Grant meni isäänsä vastaan parin sadan kilsan päähän päätien varteen, ja he tulivat sitten yhdessä Wadeyeen. Tie kun on aika haastava ajaa nelivedollakin. Neljäkymmentä kilometriä ennen kotia tuulilasiin sitten pamahti kivi joka jätti jälkeensä aikamoisen reiän. Nyt auto on kai sitten laillisesti ajokelvoton. "Laillisesti." Hyvin se silti kulkee. 

Ukot tekivät pienen turistikierroksen kylän ympäri. Grantin ukon leuka kuulemma lähes loksahti sijoiltaan. Ei vissiin meinannut uskoa silmiään. Ihmiset asuvat täällä todellisen sonnan ympäröiminä paskaisissa taloissa, ja kulkukoiria pyörii joka risteyksessä. Kaupan tienoilla istui puiden alla varjossa perheitä ostoksineen. "Tuossako ne sitten istuu koko päivän?" "No, joo. Mutta mitäs itse teet lauantaisin…" Valkonahat istuvat sisällä ja katsovat telkkaria. Paikalliset istuvat ja rupattelevat ulkona. Miksi se ulkona istuminen olisi sitten jotenkin paljon huonompi juttu?

Ensimmäisen päivän iltana me pakattiin grilli uuteen autoon ja ajettiin rantsuun sapuskalle. Heitettiin me pari siimaakin veteen, mutta ei sieltä mitään noussut. Oli silti aika mukava vain istuskella raikkaassa meri-ilmassa auringonlaskua ihastellen. Tosin show oli aika mahtava auringonlaskun jälkeenkin. Taivaalta paljastui miljoonia tähtiä. Täällä on niin vähän muuta valoa, että linnunrata näyttää olevan aivan kosketusetäisyydellä.

Me oltiin sovittu Grantin paikallisen apuopen kanssa, että mennään lauantaina hänen maillensa tutustumaan. Lauantaiaamuna selvisi kuitenkin, että apuope oli jäänyt läheiseen (pubilliseen) kylään viikonlopuksi, joten hänen maillensa meillä ei ollut mitään asiaa ilman opasta. Me pakattiin silti ruoat kylmälaukkuihin ja kalastusvehkeet autoon ja ajeltiin ympäri kylää, kunnes löydettiin joku, jolta saatiin lupa käydä tutustumassa maihin. Mä pakkasin ruokaa pirusti ylimääräistä mukaan ja totesin Grantin ukon ihmetellessä ruoan määrää, että ei sitä tiedä josko meillä sattuisi autossa olemaan vartin päästä kymmenen muuta ihmistä seurana. Ja niinhän meillä olikin. Ruokittiin sitten koko perhe, jonka maille me matkattiin. Ihan reilu meininki mun mielestä.

Me ajettiin noin tunnin verran ryteikön läpi paikkaan nimeltä Yederr. Siellä on vain yksi, hylätty talo, upea ranta, korkeat punaiset rantakalliot ja mieletön mangrovemetsikkö. Me vedettiin lounasta naamariin ja laskeuduttiin kallioilta rannalle. Ei mennyt kuin kaksi minuutti ja Grantin isä hoiperteli kallioilta takaisin rantahiekalla kättänsä pidellen. Käsivarresta valui verta oikein norona. Verta oli hiekalla paksuna polkuna ja sitä oli kerääntynyt lätäköiksi myös jalanjälkiin. Isä oli liukastunut mudassa ja telonut käsivartensa helkutin teräviin ja röpölöisiin rantakiviin. Ne ovat veitsenteräviä, sillä niissä elää tuhansia ostereita, joiden kuoret ovat kuin lasinsiruja.

Haava oli suorakulman muotoinen ja noin viisi senttiä leveä ja viisi senttiä pitkä. Iho oli kuoriutunut koko matkalta taakse, ja haavasta pilkotti valkoinen luu. Tervetuloa tänne pohjoiseen. Me väännettiin äkkiä siihen t-paita ympärille ja pyyhkeitä tiukasti päälle. Sitten muksut takaisin autoon ja takaisin kylään. Ehdittiinhän me perillä ollakin ehkä yhteensä 10 minuuttia.

Kylän klinikka oli tietenkin kiinni, sillä oli lauantai. Ovessa ei ollut mitään puhelinnumeroa, johon soittaa, eikä missään ollut ohjeita hätätapauksia varten, joten mä soitin hätänumeroon. Ajattelin, että sieltä varmaan osataan yhdistää jollekulle, joka tietää, mitä tekee. Ei sieltäkään juuri apua tullut. Lopulta nurkan takaa paljastui ensiapunappula, jota painamalla sai suoran yhteyden päivystäviin sairaanhoitajiin. Yksi kyltti etuovella olisi ihan hyvä. No, käsi paikattiin. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Grant oli luvannut eräälle oppilaalleen, että hän vie heidät ajelulle, kunhan troopy saapuu kylään, joten klinikkakäynnin jälkeen me haettiin oppilas kyytiin. Tietenkin talosta purkautui kaikki siskot, veljet, serkut, serkkusiskot ja serkkuveljet, enot ja täditkin mukaan. Nuo serkkusiskot ja -veljet ovat muuten ihan oikeita käsitteitä täällä. Meillä oli taas autolastillinen mukuloita mukana. Näin tässä aina käy.

Grantin oppilaallakin oli raajoja paketissa. Hänen kimppuunsa oli käynyt paria päivää aikaisemmin sianmetsästyskoirta. Hyvä, ettei henki lähtenyt. Pojalla on koivessa neljä isoa purujälkeä ja takaraivo tikkejä täynnä. Koirat olivat karanneet pihalta ja retuuttanut poikaa ympäri kylän raittia. Nyt niillä on kuulat kallossa ja hyvä niin. 

Me käytiin ajelulla läheisellä näköalakukkulalla ja sitten tietenkin ympäri kylää. Muksuille oli hirveän tärkeää päästä näyttämään kaikille sukulaisilleen ja kavereilleen, että he ovat Grantin uuden auton kyydissä. Me pysähdyttiin vähän väliä juttusille paikallisten kanssa ja nyt on auton ostajia jo jonoksi asti. Ensimmäinen kun lyö rahat tiskiin saa auton omakseen. Meille kun on tulossa toinenkin troopy vähän ajan kuluttua. Se löytyi netistä aivan sika halvalla ja se on pinkki. Mutta siitä lisää joskus myöhemmin. 

Seuraava päivä meni lähinnä telkkaria katsoen, sillä kädessä ammottavan reiän takia me ei oikein uskallettu lähteä ryteikköönkään. Maanantaina Grantin isä toimi apuopena koulussa ennen lentokentälle lähtöä. Me oltiin mun luokan kanssa sillon ryteikössä riehumassa, mutta siitäkin sitten joskus myöhemmin lisää.

Olipa kerran terveyskeskus

Wadeye on tämän osavaltion neljänneksi suurin kylä, ja meillä on täällä jopa terveyskeskus. Huomionarvoista edellisessä virkkeessä on sana 'jopa'. Jotenkin täällä on sellainen asenne, että meidän pitäisi olla jotenkin kiitollisia, että meille on annettu terveyskeskus. Ja jotenkin musta tuntuu, että tuon terveyskeskuksen henkilökunnalla on myös asenneongelma.

Täällä ollaan töissä. Mä menen aamulla kouluun ja mä opetan, koska mulle maksetaan siitä palkkaa. Ei se tee musta hyväntekijää, pyhimystä tai enkeliä. Sama näillä sairaanhoitajilla ja lääkäreillä. Heille maksetaan työstä palkkaa. Ihan samalla tavalla kuin muillekin ihmisille. Silti on jotenkin sellainen olo, että terveyskeskukseen pitää mennä hattu kourassa anelemaan, josko joku viitsisi vilkaista mun vaivoja. Ihan kuin pitäisi rukoilla yläkerran ukolta apua, ja sieltä joko sitä tulee tai ei sitten tule.

Pari esimerkkiä, joista mulle tapahtuneet jutut kyllä kalpenevat paikallisille tapahtuneiden asioiden rinnalla.

1) Terveyskeskuksessa kirjoitetaan lappuselle oma nimi, syntymäaika ja ketä ollaan tultu tapaamaan - naisten / lasten / miesten lääkäriä, sairaanhoitajaa vai ketä, hä? Täytin paperin ja ojensin sen vastaanottovirkailijalle, joka alkoi naputella tietokoneelle tietojani. Mä istuin odottelemaan vuoroani. Kaksi tuntia myöhemmin mä istuin edelleen odottamassa, ja ihmiset, jotka olivat tulleet paljon mun jälkeen, kutsuttiin lääkärille. Mitäs, mitäs? Sairaanhoitajat pakkasivat jo kamojaan, joivat teetä tiskin takana ja rupattelivat ulko-ovella. Lopulta kävi ilmi, että mun nimi oli vastaanottovirkailijalle hankala, hän ei ollut löytänyt tietojani koneeltansa ja hän vain jätti lappuseni syrjään. Mä odotin kaksi tuntia noin viiden metrin päässä vastaanottovirkailijasta, eikä hänelle tullut mieleenkään kysäistä multa, mikä mahtaisi olla ongelma tai miten mun nimi kirjoitetaan. Ei hänelle tullut mieleen pyytää apua esimieheltäkään. Kiitti.

2) Viimeiset kolme kertaa, kun olen jopa päässyt sairaanhoitajan tai lääkärin pakeille, terveyden ammattilaiset ovat ongelmani kuultuaan kysyneet, koska menen kotiin. Kotiin? No, heti kun pääsen täältä lähtemään. Ei, kun kotiin-kotiin? Ehkä jouluna, ehkä ensi vuonna. Joo, parempi huollattaa tämä ongelma sitten, kun olet kotona. Sitten mä joudun selittämään heille, että Wadeye on nyt mun koti. Mä asun virallisesti Wadeyessä, maksan veroni täällä, mulla on Kela-kortti ja täysi oikeus saada apua täällä. Niin, mutta sun olisi helpompi saada apua esimerkiksi Darwinissa. Sitten mä selitän, että mun lennot Darwiniin maksaa yli 500 dollaria ja mä en sinne lähde esimerkiksi sairaslomalapun takia. Hitto. Mä en usko, että paikallisilta kysytään kertaakaan, koska nämä seuraavan kerran ovat Darwinissa, ja ehdotettaisiin, että lenssu on ehkä helpompi hoitaa siellä. 

3) Sitten se paikallinen nainen. Hän meni valittamaan päänsärkyä terveyskeskukseen. Sieltä annettiin Panadolia ja lähetettiin kotiin. Hän meni seuraavana päivänä valittamaan päänsärkyä uudelleen. Lisää Panadolia ja himaan. Kolmantena päivänä nainen olikin ambulanssilentokoneessa matkalla sinne Darwiniin, josta nämä lääkärit ja sairaanhoitajat niin puhuvat. Neljäntenä päivänä hän oli kuollut. On se kiva, kun otetaan tosissaan.

Olipa kerran poliisilaitos

Täällä pohjoisessa asiat kulkevat hyvin pitkälti omalla painollaan. Joskus asiat ovat vain niin painavia, että ne eivät liiku milliäkään, mikä on mulle hankalaa, sillä mä tykkään, että asialliset asiat hoidetaan ja sitten ollaan kuin ellun kanat. Hyvin usein täällä territorioissa törmää siihen, että ollaan ellun kanoja 24/7 ja asioille ei tehdä mitään, ennen kun joku valittaa. Kirjallisesti.

Eikä meidän poliisitkaan juuri tästä poikkea.

Mä olen täyttänyt ja jättänyt jo kolme alkoholilupahakemusta, mutta lupia ei vain kuulu. Ensimmäisestä hakemuksesta on jo puolitoista vuotta. Me juodaan nyt lainsuojattomina ilman lupia. 

Mutta ei tässä vielä kaikki. Ei tässä ollut edes kaiken alkukaan. Onneksi ei tapahtunut mulle vaan rehtorin vaimolle. Koulu osti uusia autoja, ja osa jengistä lensi Darwiniin ja ajoi autot takaisin kylään. Tänä vuonna rehtorin vaimo oli yksi kuskeista. Mekin tehtiin samanmoinen reissu toissa vuonna. Se oli sikäli ikimuistoinen retki, että auto syttyi tuleen keskellä ryteikköä. 

Tällä kertaa oli sitten muunlaista draamaa. Vähän ennen kylää poliisit pysäyttivät autot ja tarkistivat, ettei kylään salakuljeteta alkoholia ilman lupia. No, ei tietenkään ilman lupaa. Ei tulisi mieleenkään. Poliisisetä, joka oli rehtorin vaimon vanha tuttu, kiitti vaivannäöstä ja lähetti kuskin matkaan.

Pikakelauksella pari kuukautta eteen päin. Rehtorin vaimo kävi poliisilaitoksella järjestelemässä paikallisten työlupia, kun poliisilaitoksen takahuoneesta kuuluu: "Olikos se Rehtorin Vaimo [nimi muutettu]? Hänestä on pidätysmääräys." Rehtorin vaimo otti äkkiä hatkat, meni takaisin koululle, jutteli miehensä kanssa ja soitti asianajajalle.

Asianajaja selvitti, että kyseessä on rekisteröimättömällä ajoneuvolla ajaminen. Siis se koulun uusi auto, jonka rehtorin vaimo ajoi Darwinista. Kun poliisit pysäyttivät hänet viinatullissa, he myös tarkistivat rekisteriotteen, jota ei siis kai ollut. Mutta kukaan ei sanonut kuskille mitään. Ei sanaakaan.

No, sakothan siitä tuli mutta ei suoraan kouraan vaan postissa. Mutta kun ei tullut. Sitten tuli kusu oikeuteen, sillä sakkoja ei ollut maksettu. Mutta kun ei tullut. Sitten tuli toinen ja kolmas ja neljäs kutsu oikeuteen. Mutta kun ei tullut. Sitten tuli pidätysmääräys.

Älytöntä tässä on se, että meidän poliisilaitos on noin 100 metrin päässä meidän koulusta. Kaikki tuntevat rehtorin vaimon. Hänet löytää joka päivä joko koulusta tai ainakin kotoaan. Meillä on kylässä ehkä joku kahdeksan tietä. Kyllä täältä ihmisen löytää alle puolessa tunnissa. Kaiken lisäksi rehtorin vaimo kaitsee vielä poliisien lapsiakin kaksi kertaa viikossa. Eikä viesti sakoista, oikeusistunnosta tai pidätysmääräyksestä kulkenut sitä 100 metriä. Kamoon!

Ihmiselle, joka työskentelee koulussa, pidätetyksi tuleminen merkitsee melkein samantein työsuhteen loppumista. Se merkitsee myös sitä, että samanmoista duunia ei enää saa ainakaan tältä mantereelta. Siksi oli heti otettava yhteys asianajajaan. 

Kaikki järjestyi loppujen lopuksi. Mutta aikamoinen asianajajan lasku rehtorin vaimolle jäi. Ja tietenkin se alkuperäinen sakko. Huonomminkin olisi voinut jäädä, sillä rehtori ja vaimo olivat lähdössä muutaman viikon päästä lomalle Balille. Olisi ollut kohtuu noloa, kun rehtorin vaimo olisi talutettu passintarkastuksesta käsiraudoissa putkaan.

Olipa kerran ruumishuone

Tai itse asiassa eipä ollutkaan kerran ruumishuonetta. Meillä ei kylässä nimittäin ole viranomaisia tai yksityistä yrittäjää, joka olisi vastuussa kuolleiden hautaamisesta. Käsittääkseni hommaa pyörittää vapaaehtoiset - lähinnä kai terveyskeskuksen väki. Tai joku tet-teini, sillä meidän ruumishuoneen toiminta on aivan päätöntä. Tästä muutama esimerkki:

1) Mä olen varmaankin tästä aikaisemmin kirjoitellutkin, mutta ei kai toisto huonoa tee. Viime vuonna väärä vainaja haudattiin väärään maahan. Onhan tämä jo tarpeeksi nöyryyttävää itsessään, mutta näissä maisemissa homma on huomattavasti huonompi juttu kulttuurillisista syistä. Ensinnäkin ensimmäisenä haudattu vainaja oli nainen, mutta hänelle annettiin miehen hautajaiset. Hänelle siis laulettiin väärät laulut ja tanssittiin väärät tanssit. Toiseksi hänet haudattiin aivan väärän heimon maille väärien ihmisten toimesta. Kolmanneksi hautajaisissa oli suremassa aivan väärät perheet. Virhe kävi vasta ilmi, kun naisen omat hautajaiset oli ja ruumispussista paljastuikin mies. Olisihan tällainen töppäys meikäläisillekin ihan tarpeeksi hirvittävä ja traumaattinen kokemus. Kuvitelkaapas, paljonko oikeudessa saisi vahingonkorvauksia traumoista. Paljon. Arvatkaapas, paljonko nämä perheet saivat vahingonkorvauksia. Ei mitään. Ei pennin hyrrää, sillä kukaan ei ole vastuussa hautaamisesta.

KATSO TÄMÄ VIDEO: Body swapped in morgue

2) Muutama kuukausi sitten kylässä oli koulun erään työntekijän perheenjäsenen hautajaiset, joihin meidänkin oletettiin osallistuvan, sillä kyseessä oli komentoketjun johtoportaan heppu. Me odotettiin polttavan kuumana päivänä puun alla varjossa löyhytellen hautajaisten alkua. Kesti ja kesti. Ruumishuoneen ympärillä pyöri jonkin verran porukkaa. Ihmisiä meni sisään, tuli ulos, meni sisään, puheensorina yltyi, tuli ulos. Lopulta hautajaiset peruttiin. Myöhemmin mä sain kuulla, että vainajan toinen polvi oli laitettu koukkuun ja siihen asentoon se sitten jäätyi. Arkkua ei saatu millään kiinni, sillä polvi kopisi arkun kantta vasten. Raavaat miehet olivat sitä yrittäneet suoristaa, mutta edes isompi porukka ei saanut raajaa suoraksi. Ruumis sitten jätettiin sulamaan, jotta hautajaisia voitaisiin yrittää myöhemmin uudestaan.

3) Tällä kertaa ruumishuone oli sentään päällä. Aina se ei nimittäin ole. On nimittäin käynyt niinkin, että ruumishuoneelta ovat sähköt katkenneet eikä kenellekään tullut mieleen tarkistaa, onko generaattori toiminnassa. Sinne on mädännyt läjä ruumiita yli kolmenkymmenen asteen helteessä. Sitten on ihmetelty, mikä haisee. Kiva. Toisaalta vapaaehtoiset ovat joskus olleet harvinaisen aloitekykyisiäkin sähköjen katketessa. Joku sai oikein älynväläyksen. He tiesivät paikallisen lääkärin olevan lomilla, joten he siirsivät kuolleet ruumishuoneelta lääkärin kodin keittiöön ja väänsivät ilmastoinnin täysille. Aivan hullua, mutta kaukana sivistyksestä joskus tilanne vain on niin, että hätä keinot keksii. Yksi juttu vain unohtui. Kukaan ei kertonut lääkärille hänen keittiönsä uudesta käyttötarkoituksesta. Lääkäri taisi saada aikamoisen sokin, kun lomilta palattua hän löysikin keittiöstään läjän ruumiita. Ei varmaan paljon tehnyt mieli kokkailla iltapalaa siinä keittiössä.

Arkea se on tämäkin. Joillekin.

Meillä on kylässä lehmä, joka kiertää portilta toiselle kerjäten ruokaa. Se ammuu kadulla, kunnes joku tuo sille papaijan kuoria tai jotain muuta super herkkua. Lehmän nimi on Moo, ja se on asunut Wadeyessä jo vuosikausia. Tarina kertoo, että se karkasi teurastamosta ja lähti kohti länttä. 

Muutaman päivän meillä olikin kaksi lehmää kylässä - ei sukua toisilleen. Erääseen paikallisten taloon oli ilmestynyt jostain teiltä tietämättömiltä pieni vasikka. Ilmeisesti vasikasta ei oikein osattu pitää huolta, sillä poliisit kävivät takavarikoimassa sen. Parka oli hieman nälissään. Ei sille kai ollut annettu oikeanlaista sapuskaa. En mäkään varmaan osaisi pitää vasikkaa hengissä ilman emoa tai nettiä.

Kaveri sitten laitettiin lentokoneeseen ja lennätettiin Darwiniin. Samaisella lentoyhtiöllä, joka toissa viikolla kielsi koirat lennoiltaan. Sillä ainoalla, joka lentää Wadeyeen. Ilmeisesti säännöissä ei sanota mitään lehmien lennättämisestä.

Täällä lisää: Undernourished cow taken into custody from a home in Wadeye

Arkikuvahaaste

Arkikuvahaaste 1/5. Maanantai.

Sorruin sitten tähänkin. Mut haastettiin jo viime viikolla, mutta me majailtiin silloin Balilla. Siellä on lomailtu kyllä useampaankin otteeseen, mutta ei se vielä ihan arkea ole.

Arki on sitä, kun ensimmäisenä koulupäivänä matkalla töihin kylän kulkukoiratkin ovat niin raatoina, että autojen pitää ajaa niiden ympäri. Itse koulupäivästä en juuri muista mitään. Ei mulla ollut kuin kuusi oppilasta ja niistäkin kaksi alkoivat mätkiä toisiansa turpaan, joten heidät vietiin kotiin. Neljä oppilasta jäljellä.

Arki on sitä, kun palaa lomilta ja jääkaappi on tyhjänä. Käytiin meidän kaupasta hakemasta Jimmy-sedän suosittelemia vihanneksia. Oli oikeastaan kyllä kiva käydä morjestelemassa tuttuja kaupalla.

Arki on sitä, kun pitää vääntää kolme koneellista pyykkiä. Ette te tarvi siitä valokuvia.

Arkikuvahaaste 2/5. Tiistai.

Perus koulupäivä. Me palkittiin muutamia muksuja hyvästä käytöksestä. Eräs poika Grantin luokalta sai hienon Stronger Smarter -paidan. Mä olin vähän kade. 

Mun luokka sai kortin meidän vanhalta harjoittelijalta, joka lähti reissuun Ameriikan maalle. Likat olivat aika innoissansa. Tänään oppilaita taas vain kuusi.

Mun vanha apuope sai uuden lapsenlapsen. Apuope koetti saada tytärtään nimeämään lapsen Saraksi, sillä Wadeyessä ei ole vielä paikallista Saraa (tai Saaraa), mutta vauvasta tuleekin Kara Kolumboort.

Arkikuvahaaste 3/5. Keskiviikko.

Meillä oli tänään historiaa, ja me puhuttiin siitä, miksi Australiassa puhutaan englantia, miksi näiden lipussa on brittien lippu ja miksi kuningattaren kuva on dollarin kolikoissa. Puhuttiin vähän siitä, miksi kaikki eivät tykkää nykyisestä lipusta. Iltapäivällä me suunniteltiin omat uudet Australian liput ilman brittiläisiä vivahteita.

Meillä kävi kylässä myös rokotemestari, joka lykkäsi mun teineille kaikenmoisia piikkejä. Nämä täällä saivat myös kohdunkaulasyöpärokotteen. Annettaisikohan niitä opettajillekin?

Keskiviikkoiltaisin me käydään mätkimässä toisiamme nyrkkeilyreeneissä. Kyllä huomasi, että lomien vuoksi ovat muutamat treenit jääneet väliin. Silti nauratti.

Arkikuvahaaste 4/5. Torstai.

Tänään oli jostain syystä tuplasti enemmän oppilaita kuin alkuviikosta yhteensä. Mulle tuli luokkaan yksi uusi oppilas, joka ei puhu paikallista kieltä lainkaan. Likka oli aamusta ujo ja hiljainen, mutta ensimmäisen välkän jälkeen hän kutsui mua jo fuckeriksi ja motherfuckeriksi ja fucking fuckeriksi ja sitten fucking motherfuckeriksi. Mahtoi sitä harmittaa, kun ei saanut musta mitään reaktiota. Tervetuloa Wadeyehen.

Tänään ropisi sadekauden viimeisiä sateita. Mulle rupee jo riittämään märkä maa, julmetut lätäköt ja ulkona pyykkien kuivaamisen mahdottomuus. Ei jaksa ripustella pyykkejä ovenkarmeihin ja ikkunoiden säleikköihin. Muksut tykkäävät kyllä leikkiä kurassa. Nämä kaverit olivat matkalla Kiinaan. Naapurin koirakin heräsi sateeseen. Alkuviikon se röhnötti vielä liikkumattomana keskellä tietä.

Arkikuvahaaste 5/5. Perjantai.

Me juostaan Grantin kanssa aamuisin 10 kilsaa, mutta loman jälkeen oli tuo alkuviikko hieman haastava. En päässyt maanantaina enkä tiistaina ylös sängystä. Lisäksi ottaa nuo perkuleen kivet päähän. Mikä näitä suunnittelijoita oikein vaivaa? Nyt menee jo hieman paremmin. Tänä aamuna nähtiin dingo.

Uusi tyttö ei tullut enää takaisin. Ylläri. Mulla oli muutenkin taas vain kolme oppilasta tänään.  Muksut tiesivät kertoa, että kaupungissa on paljon ganjaa, marihuanaa, joten ei ihme, että mun vanhimmat pojat jäivät himaan. Ei ollut kenelläkään muullakaan juurikaan yleisöä luokassa, joten me päätettiin viedä koko koulu uimaan. Muksuja taisi olla yhteensä alle 30 koko yläkoulussa ja lukiossa.

Illalla pojat pelasivat pokeria naapurissa, joten me likkojen kesken istuttiin iltaa meillä ja katsottiin leffaa - tai lähinnä rupateltiin sillä aikaa, kun leffa pyöri telkkarissa. Me saatiin tällä viikolla kaksi uutta opea kouluun, joten puhe kääntyi nopeasti Wadeyen erikoisuuksiin. Tällä viikolla esim. eräs oppilas löi terävän lyijykynän kaksi kertaa toisen oppilaan posken läpi. Mua on oppilas tintannut naamariin. Mitä näitä nyt on. Wadeye kuulostaa aina ihan hirveän pahalta, mutta mä en voi tarpeeksi korostaa, että kylässä on huomattavasti paljon enemmän hyviä juttuja kuin huonoja juttuja. Ne huonot jutut vain ovat tosi huonoja. Ennen kaikkea täällä on hauskaa.

Arkikuvahaaste 6/5+1. Lauantai.

Me sovittiin parin kaverin kanssa, että vedettäisiin nopeat nyrkkeilytreenit heti aamusta, jotta tulisi viikonloppuna tehtyä jotain muutakin kuin katsottua telkkaria. Me nähtiin koulun katoksen alla, jotta voitaisiin olla ulkoilmassa mutta suojassa sateelta. Siinä punnerruksia tehdessä mä sain ihastella jonkun oppilaan taidetta suoraan mun naaman alla. Kyllä on komia.

Päivän monotonian katkaisi pieni välikohtaus meidän pihalla. Grant huomasi, että joku murtautui naapurin autoon ja varasti sieltä aikamoisen setelitukun. Grant lähti perään, mutta kaveri oli niin vikkelä koivistaan, että kyllä me jäätiin helposti toiseksi. Tyyppi hyppäsi meidän korkean verkkoaidankin yli alle sekunnissa. Mä vielä juoksin korttelin sen perässä paljain jaloin minihameessa ja huusin: "Tiputa ne rahat, arsehole!" Paluumatkalla mä sitten noukin kymppejä ja vitosia maasta. Pari mun oppilasta näki koko shown. On niillä ollut sitten kotona kerrottavaa.

Illalla mentiin ihastelemaan auringonlaskua rannalle. Sitä unohtaa, että meillä on nurkan takana aika upea ranta. On kiva päästä välillä haistelemaan raikkaita merituulia, ja tekee jotenkin hyvää nähdä avaria maisemia.

Arkikuvahaaste 5/6+2. Sunnuntai.

Aamusta taas urheilua. Käytiin meidän läheisellä kukkulalla juoksemassa mäkeä ylös-alas. Ilmassa alkaa olla kuivankauden tuntua. Ei ollut niin kuuma ja kostea kuin muutama viikko sitten. Tässä nyt odotellaan enää knock'em down -sateita, jotka takovat pitkät ruo'ot maahan. Siitä kuulemma tietää, että kuivakausi on alkanut.

Grant puuhaili puutarhassa jotain, ja mä väänsin töitä koneella. Me huomattiin, että kone Darwinista pyöri kylän ympärillä, mutta ei laskeutunut. Outoa. Jonkin ajan päästä Grant lähti kävelylle, ja mä aloin vääntää pitsaa sillä aikaa. Kohta mun puhelin soi. Grant oli kävellyt lentokentän vierustaa ja totesi, että siellä on jokin mellakka pystyssä. Lentokone ei pystynyt laskeutumaan, sillä kiitoradalla oli melkoinen joukko tappelijoita vetämässä toisiaan turpaan. Niinpä tietysti. Ja kuinkas muutenkaan.

Lomastressiä

Loma veteli viimeisiään, ja meidän oli aika lentää takaisin Australiaan. Me odoteltiin meidän koneen laskeutumista Denpasarin kentälle, josta meidän paluulento oli Darwiniin. Me lennetään usein paikallisella halpalentoyhtiöllä, joka heittää edelliset asiakkaat kentälle ja lastaa uudet samantein koneeseen, joten me pidettiin laskeutuvien koneiden näyttöä silmällä kerta meidän lentoa ei näkynyt lähtevien lentojen näytöllä.

Laskeutuvaa lentoa ei kuulunut lainkaan. Me istuttiin isojen ikkunoiden äärellä, ja Grant huomasi, ettei kentälle ole laskeutunut lainkaan koneita vähään aikaan. Kiitoratojen toisella puolella oli kyllä vilinää. Siellä oli lentokone kaukana muista koneista, monia piipaa-autoja ja melkoinen määrä univormupukuisia heppuja.

Mä vilkaisin uutisia nopeasti kännykällä, ja australialaisissa lehdissä tiedettiin kertoa, että kone Brisbanesta Denpasariin oli kaapattu. Ja siinä se nyt oli. Sadan metrin päässä. Me äkkiä pääteltiin, että kyseessä olisi todennäköisesti humaltunut australialaismies. Olihan kyseessä lento Balille, joka on vähän kuin meidän Mallorca. Eivät terroristit kaappaa konetta Helsingistä Mallorcalle. 

Viisi minuuttia myöhemmin kävi ilmi, että koneen oli "kaapannut" humaltunut australialaismies, joka oli "etsinyt vessaa". Joo-joo-jep-varmasti. Seuraavana päivänä hän sanoi etsineensä lääkkeitään. Miksi hitossa ne olisi ohjaamossa? No, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Meidän lento pääsi laskeutumaan, me päästiin koneeseen ja lennettiin Darwiniin. Jotenkin mulla on sellainen kutina, että tämä humaltunut australialaismies ei ehkä enää lennä ikinä.

1. Iltalehti: Känninen matkustaja sai aikaan sieppaushälytyksen Balilla

2. Iltalehti: Kaappariepäilty erehtyi ovista - halusi vessaan, ei ohjaamoon

Bali on täynnä kännisiä ausseja. Jonkun tilaston mukaan Balilla kuolee aussi joka yhdeksäs päivä. Monet juovat paikallisista ravintoloista paikallista alkoholia, joka onkin sitten metanolia. Jos tuuri käy, niin menee vain näkö. Huonolla säkällä lähtee henki. Me ollaan otettu tavaksi ostaa Darwinin lentokentältä tax free -alkoholia, jota voipi maistella hyvin mielin. Omat pullot mukaan. Eikä ole baarien pitäjiä juuri kiinnostanut, kun lantringit ostaa kuitenkin heiltä. Yleensä pullosta maistelevat sitten omistajatkin. Grant juo kaljaa, joka nyt on  melko turvallista missä tahansa.

Me päästiin kaikki ehjin nahoin kotiin, mutta lähellä oli, ettei päästy. Joku oli tipauttanut jotakin yhden meidän seurueen naisen lasiin. Me oltiin Grantin kanssa jo menty pehkuihin, mutta kuultiin seuraavana päivänä, että neito oli mennyt muutaman drinkin jälkeen täysin jalattomaksi ja pupillit olivat laajentuneet. Onneksi oltiin porukassa, jossa toisista pidetään huolta. Muut olivat vieneet mimmin nukkumaan. Seuraavana päivänä hänellä ei ollut koko illasta mitään muistikuvia. 

Pitäkää, ihmiset, huolta toisistanne.

Kävi niinkin, että joku ei lentänyt takaisin kotiin. Kyseessä tosin ei ollut kukaan meidän seurueesta eikä meidän tuntema heppu. Rannalle kerääntyi meistä vähän matkan päähän ihmisiä rinkiin. Voi, ei! Jotain siellä tapahtuu. Yksi meistä sattui juuri tepastelemaan ohi ja tiesi kertoa meille, että nuori mies ongittiin merestä, nostettiin veneeseen ja hänelle annettiin parhaillaan ensiapua. Miehen naama oli kuulemma erikoisen värinen ja parta aivan täynnä suusta tullutta valkoista vaahtoa. Häneen yritettiin vielä pumpata eloa viidentoista minuutin päästä. Lopulta vene lähti paahtamaan tuhatta ja sataa isommalle saarelle. Mä en kyllä jaksa uskoa, että mies on enää hengissä. 

Pitäkää, ihmiset, huolta myös itsestänne. 

Älkää tehkö ulkomailla mitään, mitä ette tekisi kotimaassa.