Savuseremonia

Täällä kuolee ihmisiä jatkuvasti. Musta ei voi olla normaalia, että noin 3000 ihmisen kylässä on joka viikko hautajaiset  - tällä viikolla oli kolmet. 

Ihmiset kuolevat huonoihin elintapoihin. Tuntuu, että joka toisella aikuisella ihmisellä on diabetes. Muutama on kuollut liikenneonnettomuuksissa. Ei täällä juuri liikennettä ole, mutta kukaan ei käytä turvavöitä, naapurikylän pubista ajetaan pari tuntia kännissä kotiin ja ei ole mitenkään kummallista, että normaalissa neliovisessa perheautossa istuu kahdeksan aikuista ja vähintään samanverran lapsia. Syövät vievät. Diagnoosi tulee myöhässä jos tulee ollenkaan. Eräs nainen lähetettiin viime vuonna klinikalta kotiin päänsäryn kanssa. Seuraavana päivänä oli nirri pois.

Tänä vuonna on tainnut olla myös kolme teinitytön itsemurhaa. Mä muistan lukeneeni turvatalossa töissä ollessani vierailleiden naisten kansioista, kuinka muutama oli yrittänyt kiivetä sähkötolppaan ja ottaa sähköjohdoista kiinni. Ei ole helppoa. Yksi tyttö hirttäytyi alkuvuodesta. Myöhemmin kiersi huhu, että ehkä poikaystävä olikin "onnettomuuden" takana. Enempää siitä en koskaan kuullut. 

Pari päivää sitten kuoli seitsemäntoistavuotias tyttö, joka oli koulun entinen oppilas. Hän kuoli autossa kaasuttamalla itsensä. Koulu suljettiin loppupäiväksi, mutta sitä ennen muut oppilaat määrättiin siivoamaan luokat seuraavan päivän seremonioita varten. Oppilaat puhuivat "siitä tytöstä". That girl. Kuolleen ihmisen nimeä ei saa enää koskaan sanoa ääneen. Se tyttö. Sen sisko. Tuon tytär. The one that died.

Seuraavana päivänä koko koulu ja koko kylä tuli yläasteelle. Rakennus olisi puhdistettava savulla. Piti pitää huoli, että tytön spirit, olisiko se sitten sielu, ei jää rakennukseen. Aboriginaalien perinteiset tavat elävät Wadeyessä vielä vahvoina, sillä me eletään täällä hyvin eristyksissä muusta maasta. Eivät valkonahat edes tienneet koko kansasta mitään sata vuotta sitten. Kai näiden katolisuus sitten kietoutuu vanhoihin tottumuksiin. Uskovathan ne katolilaisetkin kaikenmoisiin outoihin örkkeihin ja henkiin. Kai siinä samassa sitten menevät näiden ryteikköhengetkin. Maahiset sun muut.

Meitä oli seuraavan päivän savuseremoniassa muutama sata ihmistä. Erään heimon miehet olivat lannevaatteissaan ja iho maalattuna savella valmiita toimiin. Heillä oli vanhassa, isossa monen kilon jauhotynnyrissä eucalyptus-lehtiä savuamassa. Sitten alkoi didgeridoon humina ja rytmikapuloiden kalke. Miehet lauloivat ja tanssivat koulun ovilla.

He siirtyivät sisälle, ja me seurattiin heitä. Mä en tiennyt, miten päin olisin, saanko katsoa, kuuluuko mun mennä mukana, mikä mun rooli on. Teki pahaa katsoa kuolleen tytön äitiä ja sisaruksia. Yksi heistä on mun oppilas. Meidät ohjattiin sisään miesten perään. Koko koulun käytävä oli täynnä savua. Silmiin kirveli, ja oli paha hengittää. Onneksi joku fiksu oli hoksannut sulkea koulun palohälytinjärjestelmän. Myös hätäkeskukseen oli ilmoitettu, että kyseessä ei ole tulipalo.

Ensin miehet menivät mun luokkaan. Paksun savun seasta kuului kapuloiden kalke ja melkoinen mätke, kun miesten jalat hakkasivat lattiaa. Sitten meidät ohjattiin luokkaan, jossa kiersimme luokan seiniä pitkin paukuttaen käsillä pöytiä ja seiniä. Mä tulkitsin tilanteen niin, että tytön henki säikähtäisi pois koulun tiloista. Ehkä mä vaan päättelin niin, sillä niinhän meillä hakataan esimerkiksi morsiussaunasta möröt pois. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut kysäistä eikä vain olettaa.

Meidät ohjattiin letkan alkupäähän. Ehkä siksi, että me ollaan töissä siinä rakennuksessa. Olettaisin. Meitä ennen kulkivat laulajamiehet ja tytön perhe. Meidän perässä tuli sadoittain ihmisiä. Oppilaita. Kyläläisiä. Poliisit. Sairaanhoitajat. Kauppiaat. Kai ihmiset tulivat osoittamaan tukeaan ja kunnioitusta. Olettaisin. 

Me kuljettiin miesten perässä ruokalaan, muutamaan muuhun luokkaan ja piharakennuksiin. Kulkue pysähtyi välillä, kun miehet pysähtyivät soittamaan didgeridoota. Välillä joku kohensi jauhoämpärissä olevaa tulta. Naisten vessaan menivät vain muutamat naiset. Miehet odottivat ulkona. Sitten se oli ohi. Kukaan ei oikein sanonut mitään, mutta kaikki osasivat vain lähteä kotiin.

Helvetin surullinen päivä. 

Vielä viikko jälkeenpäinkin koulun lattialta löytyy kärventyneitä eucalyptus-lehtiä.

Uimamaisteri

No, ollaanhan me urheiltukin. Viime lukukaudella oli urheilupäivä, ja nyt meillä oli uintikisat. Koko yläkoulu marssi uima-altaan reunalle, joko hurraamaan luokkatovereitaan tai odottamaan omaa uintivuoroaan.

Jos nämä muksut jotain osaavat, niin se on sitten uiminen! Me ollaan lauantaisin kävelylenkin jälkeen koukattu kotimatkalla uima-altaan kautta. Yleensä meidän lisäksi altaalla hengaa ja puljaa lauma nelivuotiaita ilman vanhempia vahtimassa. Eikä siinä kai mitään. Pirun hyviä uimareita ne ovat, mutta jotenkin mulla on sellainen olo, että jälleen muualla maailmassa ei toimita näin.

Enkä huono uimari ole minäkään. Me tultiin liikunnanopettajan kanssa toisiksi viestissä. Ja oltaisi vielä voitettu, ellei oltaisi uitu muksuja vastaan!

Tiwi Magic

Pojat ovat taas käyneet potkimassa palloa paikallisen joukkueen, Wadeye Magicin, kanssa. Viime vuonna Magic pelasi Darwinin-liigassa, mutta tänä vuonna he pelaavat Tiwi-saarilla muita lähinnä aboriginaali sälleistä koostuvia joukkueita vastaan.

Tiwi-saaret ovat Darwinista pohjoiseen, ja aivan kuten saatoitkin päätellä, ne ovat saaria, joten sinne ei noin vain ajetakaan miehistönkuljetuskulkuneuvoilla, troopyllä, joten mehän suikautetaan paikalle yksityiskoneilla. That's right, folks! Ykstyiskoneilla. Monikko. Meillä on, millä mällätä. Tai siis valtiolla on, millä mällätä. Eihän meillä tässä ole omia pennejä kiinni ollenkaan.  

Lauantai-aamuna Wadeyen kentälle laskeutuu kaksi lentokonetta, joihin pojat pakkautuvat kamojensa kanssa ja mä kamerakassin kera, jos on vielä vapaita paikkoja. Mä tulkitsen tilanteen siten, että mä olen freelancekuvaaja, joka lennätetään ilmaiseksi trooppiselle paratiisisaarelle napsimaan vähän promootiovalokuvia. Värikynää, nääs, mutta ei kaukana totuudesta.

Lento meni oikein mukavasti, mutta matkassa oli yksi pieni mutka. Meidän piti laskeutua kentälle, joka oli aivan saaren toisella puolella. Aivan kentän vieressä oli toki lentokenttä, jolta olisimme voineet vain tepastella pelikentälle, mutta se oli meidän koneelle liian kapea, joten meidän piti laskeutua tunnin ajomatkan päähän. Sitten me hikoiltiin tunnin verran päälle kahden kymmenen pelaajan kanssa pienissä minibusseissa, joissa ei ole ilmastointia. Mä yritin kitata vettä, etten ihan pyörtyisi. No, tuli ainakin nähtyä villihevosia matkalla.

Perille päästyä oli pienoinen tarve huussille sen kaiken veden kittaamisen jälkeen. Ainoa vaan, että kentällä ei ollut vessaa. Mä sitten kyselin paikallisilta, mihin mä voisin mennä, kunnes mut neuvottiin rehtorin pakeille. Rehtori mua sitten ajoi ympäri kylää koululle, jossa pääsin vessaan. Samalla totesin tämän aboriginaalikylän olevan mielettömän siisti. Missään ei näkynyt rojua, roskia, muovipulloja, likaisia vaippoja, kulkukoiria ja kaikkea sitä sälää, mitä meidän nurkissa pyörii. Kylässä oli myös pubi! Wow. Meillähän on alkomaholi kielletty. Lisäksi kylä oli aivan meren rannalla, joten lämpötila tuntui mielettömän mukavalta, vaikka oli kuuma kuin pätsissä.

Samalla reissulla kuulin myös, että kummatkin lentokentät ovat itse asiassa aivan saman levyisiä, mutta mittaajat mittasivat ne eri tavalla. Ensimmäinen mittarimies mittasi vain kiitoradan leveyden; toinen mittarimies mittasi koko kentän leveyden eli aidasta aitaan. Tästä syystä me ei saatu laskeutua kentälle, jolta olisi voinut kävellä perille kolmessa minuutissa. Hurraa, byrokraria.

Sitten oli sitä futista. Nooooh, se näytti ihan futikselle. Hävittiin, mutta kolmas erä oli kyllä pirun kova. Muakin vähän jännitti. Kaikilla tuntui olevan häviöstä huolimatta pirun hyvä meininki. Paluumatkalla kaikkia nauratti. Kaikkia paitsi meitä valkonahkoja. Koneen kapteeni nimittäin kertoi, että me ei ehkä päästäisikään himaan yöksi, sillä he eivät saa laskeutua pimeällä Wadeyen kentälle, sillä meillä ei ole valoja. Jumankekka.

Nasta lautaan. Ajettiin tuhatta ja sataa takaisin lentokentälle. Ilman turvavöitä tietenkin. Mä olin ihan varma, että me osuttaisiin vielä villihevoseen. Ei onneksi osuttu. Päästiin kotiinkin yöksi. Mutta tiukille meni. Me laskeuduttiin käytännössä auringonlaskun jälkeen, mutta onneksi meidän kapteenit päättivät tulkita lakia siten, että kentälle ei saa laskeutua pimeän jälkeen. Pyörät olivat maassa kolme minuuttia ennen virallista pimeää. 

Ai niin, ja meidän kuskina saarella oli ihan oikea urheilijajulkkis. Tämä sälli  keskellä kuvaa palkattiin keskeltä Aussilaa pelaamaan ammattifutista Melbournessa. Kaveri ei osannut edes englantia. Sitten kävi niin, että kotokylässä oli jotain ongelmaa, ja tämän kaverin täytyi lähteä takaisin. Seuraavaksi sälli nähtiin viuhomassa machete kourassa jossain Alice Springin nurkilla. 

Se pistää miettimään, kun tajuaa elävänsä paikassa, jossa tämä kuulostaa aivan normaalilta touhulta.

Vesileikkejä

Hitto, kun on ollut viime aikoina kuuma. On ollut pakko pulahtaa altaaseen itsekin.

Me käydään torstaisin mun luokan kanssa uimassa, jos nämä ovat osanneet käyttäytyä hyvin ja saaneet kouluhommat tehtyä. No, eiväthän ne ole, mutta kyseessä on viikon toiseksi viimeinen päivä, ja mua on siihen mennessä kutsuttu motherfuckeriksi sen verran monta kertaa, että mä kaipaan taukoa opetuksesta. Ei aina jaksa nalkuttaa. Joten me mennään uimaan joka kerta lähinnä opettajan mielenterveyden vuoksi. Ainakin ne on hiljaa, kun ne sukeltaa.

Punaiset kalliot

Käytiinhän me ryteikössäkin tämän loman aikana. Heti alkujaksosta mun ja Grantin luokat laitettiin meidän upouuteen nelivetobussiin ja me lähdettiin matkaan. Toki meidän matka peruttiin pariin otteeseen. Mikään ei Wadeyessä onnistu ja tapahdu ensimmäisellä yrityksellä. 

SItten meidän kulttuurihemmot halusivat viedä meidät läheiselle rannalle, josta olisimme voineet skypettää jonkun koulun kanssa Sydneyssä. Me ollaan käyty samaisella rannalla jo kolme-neljä kertaa, joten mä ehdotin, että mentäisiin jonnekin muualle. Kaikki opettajainhuoneessa haukkoivat henkeä, että miten sä nyt niille tolla lailla sanoit. Ööööö. Tässä oli nyt varmaan joku kulttuurikiemura, josta mä en ollut tietoinen. Musta on ihan luonnollista, että asiasta puhutaan silloin, kun sille vielä voidaan tehdä jotain. Ei tartte sitten narista asiasta joskus kahden viikon kuluttua jossain henkilökuntapalaverissa. Kuten. Näillä. On. Tapana. Hurraa, suomalaisuus!

Meidän uusi kohde oli Yederr, tai englanninkieliseltä nimeltään Red Cliff. Oli kyllä komea paikka. Kannatti narista. Me oltiin rannalla, jossa hiekasta nousi korkeat punaiset kalliot. Nousuveden aallot ovat syöneet kallioon hienoja luolia. Me pyörittiin luolissa hetki, ja joku tiesi kertoa mulle, että yksi luolista on delfiinien dreaming site. Mä en oikein tiedä, miten termin dreaming site oikein suomeen kääntäisi. Ehkä lähin meidän vastaava sana olisi seita.

Me pyorittiin aikamme rannalla, juostiin hiekassa ja hikoiltiin auringossa. Mä huomasin, että yksi poika nakutteli kivellä pirun teräviä rantakallioita. Mä kuljen yleensä paljain jaloin, mutta nämä kalliot repivät mun jalkapohjat salamana verille. Muksujen jalat ovat kyllä niin kivikovat, ettei heillä ollut mitään ongelmia kirmata kivillä, jotka olivat kuin lasinsiruja.

Mä klenkkasin kivellä nakuttelevan pojan luokse. Oppilas kertoi mulle hakkaavansa ostereiden kuoria rikki. Sisältä paljastui helmiäispinta ja pieni räkäklöntti. Se maistui aikas hyvälle. Mä istuin myös nakuttelemaan ostereita rikki. Niitä oli aivan joka puolella! Me oltiin kävelty miljoonien ostereiden päällä. Eihän nämä kalliot kiveä olekaan! 

Mulla meni oma aikansa siihen, että opin lyömään ostereiden kansia niin, etten murskannut koko elukkaa samalla kertaa. Kyllä se siitä alkoi sujua. Kymmenen minuutin kuluttua meitä istui ringissä nakuttelemassa tusinan verran porukkaa. Me nakuteltiin siinä aikamme, ja kyllä ostereista ihan mukava välipala saatiin. Ei tästä paljon tuoreemmaksi sapuska muutu.

Lounaan jälkeen me käveltiin rantaa toiseen suuntaan kohti mangrove-metsiä. Jumankauta, että osasi olla kuuma. Mereltä käyvä tuulahdus tuntui lähinnä lehmän henkäykseltä. Me etsittiin rapuja mangrovesta, mutta ei sieltä mitään löytynyt. Kovasti vain mutaa. Mä olin pohkeita myöten kuumassa mudassa. Jos nyt kroko haluisi käydä kiinni, niin en mä kovin nopeasti karkuun olisi päässyt. Mä olin myös helppo kohde mudanheittokisassa. Voi, teinit!

Mutta ei ole huono sihti mullakaan.

The Game of Rods

Lähdettiin pokien kanssa kalaan, kun ei oikein ole tämän jakson aikana tullut käytyä pusikossa. Me pakattiin autot lauantaiaamuna kello seitsemän lähtökuntoon. Eihän meillä varsinaisesti mihinkään kiire ole, mutta täällä tapahtuu kalastus siedettävän lämpötilan ja vuoroveden rytmin mukaan. 

Me ajettiin ryteikköön puolisen tuntia - ei kauhean kauas. Päätieltä poikettuakin pikkutiet olivat vielä yllättävän hyvässä kunnossa. Ei ole satanut paljon viime aikoina. Perillä meitä odotti pieni outstation. Paikallisille on rakennettu pieniä mökkejä heidän perinteisille mailleen. Mökeissä on yleensä muutama makuuhuone, ulkohuussi, ulkokeittiö, varjoinen katos pihalla ja aurinkopaneelit. Yleensä mökeissä on myös graffiteja ja tagejä ympäri seiniä, rikotut ikkunat, roskaa joka puolella, lasinsiruja lattialla ja kattotuulettimet rikki. Kai se on vaikea kunnioittaa omaisuutta, jonka eteen ei ole tikkua laittanut ristiin.

Meidän kalastusreissu ei oikein onnistunut. Mun koukku jäi jumiin heti viiden minuutin kalastelun jälkeen. Sitten Grant kiskoi joesta ylös myrkyllisen kissakalan. No, kiitti. Seuraavaksi Grantin ja toisen kalastelijan siimat menivät sekaisin ja samalla kaverin koukkuun kävi toinen kissakala, mutta tämäpä päätti uida vedessä makaavan puun rungon ympäri ja jäädä jumiin. Sielläpä olivat sitten kaksi siimaa jumissa. Me ajateltiin venailla laskuvettä, jolloin puunrungon lähettyville uskaltaa mennä ja irrottaa koukun. Krokot ovat tällöin syvemmällä. Tällä aikaa rapu kävi jumiin jääneen kissakalan kimppuun ja alkoi syödä sitä elävältä. Ei saatu kiinni kalaa eikä rapua. Siimat edelleen jumissa.

Kolmannen kalastelijan vapaan kävi kiinni kala, joka näytti napanneen kunnolla kiinni, sillä vapa hetkahti aika mojovasti. Sitten vapa mätkähti laiturilta mutaiselle joenpenkalla. No, perkule! Milläs sen nyt hakee, kun siellä on niitä krokoja. Ennen kun ehdittiin miettiä pelastusoperaatioita sen enempää, koukkuun jäänyt kala kiskoi koko vavan jokeen. Tunteja myöhemmin neljäs kalastelija sai koukkuunsa kolmannen kalastelijan siiman. Aikamoinen sattuma! Kolman kalastelija kelaili siimaa hiljalleen, ja sitten kuului räks. Neljännen kalastelijan helkutan kallis vapa napsahti poikki, mutta saatiinpa me sentään talteen kolmannen kalastelijan parin kympin vapa. Ja se kala, joka sen vei mennessään. Joka oli myrkyllinen kissakala.

Oli selkeästi aika lähteä kotiin. Joessa uiskenteli sitä paitsi nelimetrinen kroko.