Serkukset ja sen toisen serkun siippa Victoriassa: Phillip Island

Ennen Melbournea tapahtui vielä tämä:

Kuva ei varmaan tarvitse selityksiä. Mä en muista, koska mä olisin viimeksi ajanut autoa ylipäätään missään. Mä en muista, koska mä olisin viimeksi ajanut autoa vasemmalla kaistalla. Mä en muista, koska mä olisin viimeksi ajanut automaattivaihteista autoa. Jos ylipäätänsä ikinä olenkaan. Mä olen kyllä tottunut jo vasemmanpuoleiseen liikenteeseen, mutta en kyllä luota itseeni ja ajotaitoihini sen vertaa, että antaisin risteyksissä kääntymisen tulla selkärangasta. Mä käyn edelleenkin aikamoisen prosessin päässäni läpi: "Australiassa ajetaan vasemmalla kaistalla. Kumpi on vasen? Mä kirjoitan tällä kädellä, joten vasen on tuolla puolella. Eli mä käännyn tuolle kaistalle. Menikö oikein? Jep, ajaja on keskiviivan vieressä. Huh!" Eikä niissä käännöksissä vielä mitään, mutta kun pitäisi vielä muistaa, että liikenneympyröissä mennään myötäpäivään. MYÖTÄPÄIVÄÄN! Ja vasemmalta tulevilla on etuajo-oikeus. VASEMMALTA! Ja Melbournessa on ratikoita. RATIKOITA! 

Me siis vuokrattiin auto lentokentältä ja suunnattiin samantein kohti Phillip Islandia, jolla majailevat ne kuuluisat pingviinit, joita Anskunkin kanssa käytiin katselemassa. Me oltiin varattu halpa pikkuauto etukäteen, mutta satuttiin jonon viimeiseksi, ja meidän halpa pikkuauto menikin jollekulle muulle. Aviksen setä antoi meille kyllä samaan hintaan isomman koslan, mikä olikin ihan hyvä, sillä me tajuttiin siinä autoa pakkaillessa, että eivät ne matkalaukut siihen halpaan pikkuautoon olisi mahtuneetkaan. Me köröteltiin moottoritietä pitkin kohti määränpäätä, ja kyllä se mun ajaminen oli aikamoista haparointia. Onneksi vuokraamon setä ei ollut näkemässä, sillä mä suomalaisena sain auton halvempaan hintaan kuin aussit, mikä on sinänsä huvittavaa, sillä luulisi heidän olevan turvallisempia kuskeja paikallisessa liikenteessä. Saakelin rasistit! Varmaan ajattelivat, että kaikki suomalaiset ovat hyviä kuskeja, kun meillä on ne häkkiset ja räikköset, niin mikäs siinä vielä yksi hämäläinenkin. Itse asiassa meitä suomalaisia tarvittiin automaatin ajoon kolme: yksi vääntää rattia, pelkääjä lukee nopeusrajoitukset ja hoitaa käsijarrun, takapenkki lukee karttaa.

Yksi ja kaksi.

Kolme.

Perille saarelle päästyämme (ehjinä) meidän ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Phillip Islandin Grand Prix -rata. Radan oli varannut viikoksi käyttöönsä Mercedes, jonka melko lailla rahalle haiskahtavat kärryt vetivät rataa ympäri tuhatta ja sataa. Vierestä löytyi radan tarkka miniatyyrikopio, jota Teemu pääsi vetämään karting-autolla ympäri tuhatta ja sataa. Me Sussun kanssa vain nautiskeltiin auringosta ja lämmöstä. Ihmeen lämmin päivä vielä näin myöhäiseksi syksyksi. Näihin aikoihin vuodesta pitäisi sadella sammakoita ja kulkea pitkissä kalsareissa. Meillä oli sentään lyhyet shortsit ja hihattomat topit. Elämä risaiseksi!

Teemun ajelua seurasi viinitilavierailu. Onneksi mentiin näin päin. Me ajettiin viinitilalle, kun meille oli vakuuteltu turisti-infosta, että kyllä ne ovat auki. Saavuttiin viinitilan portille, ja siellä roikkui iso CLOSED-kyltti. Ajateltiin kuitenkin käydä katsomassa ihan omin silmin, onko se kiinni vai auki. Kiinnihän se oli, mutta juuri, kun olimme pihasta kurvaamassa, farmarisälli körötteli vastaan traktorillaan ja tuli avaamaan meille pytinkinsä. Mä maistelin muutamaa valkkaria, mutta kun en viineistä mitään ymmärrä enkä halua myöskään teeskennellä niistä jotain ymmärtäväni, mä tyydyin kahteen makuelämykseen. Sitä paitsi mun oli vielä tarkoitus jatkaa ajamista, sillä Sussukaan ei ollut kauhean innoissaan autoilusta ja Teemulla ei ole korttia. Kummallekin finskille tarttui mukaan pullo viinitilan omia keitoksia. Oli varmaan sitten onnistuneet maistelut.

Me laskeskeltiin, että meillä oli vielä illan spektaakkelia ennen aikaa käydä kävelyllä läheisellä rannalla, joten me suunnattiin kohti Woolamai-rantaa, joka helmikuussa Anskun vierailun aikaan oli hirveän myrskyinen. Vaikka silloinkin paistoi aurinko, meri oli aivan eri näköinen. Silloin aallot paiskautuivat voimakkaina ja pelottavina rantahiekkaan, ja me ihmeteltiin, miten kukaan tervejärkinen siellä surffailisi saatikka uisi. Tällä kertaa aallot olivat oikein ystävällisen näköisiä, tuuli ei tuivertanut korvissa ja ranta vaikutti mukavalta lekottelupaikalta. Me käyskenneltiin rannan toisen reunan kivien seassa, etsittiin rapuja ja simpukoita. Tuntui kivalta saada taas pitkästä aikaa varpaat hiekkaan.

Ennen pingviiniparaatia me vielä käväistiin eräällä näköolakukkulalla, jolta pitäisi näkyä hylkeitä, mutta ei sieltä mitään näkynyt tälläkään kertaa lukuun ottamatta tietenkään mainioita maisemia. Edellisellä kerralla me löydettiin pitkospuiden alta pingviinejä, ja oikeastaan niitä mä sinne meninkin metsästämään. Kyllähän sieltä yksi tälläkin kertaa löytyi, mutta sitä enemmän me hämmästeltiin kummallisia hanhia ja turistien keskellä reteästi pomppivaa wallabia. 

Aurinko alkoi jo laskea ja pingviinien arvioitu rantautuminen lähetä, joten me noustiin takaisin autoon ja lähdettiin kurvailemaan läheistä hiekkatietä kohti pääkallopaikkaa. Matkalla pusikoista nousi taas monen monta wallabin päätä, joita meidän finskit kuvasivat innokkaasti. Tuntui, että pomppivia pikkukenguja oli sadoittain aivan joka puolella. Ei sentään auton alla. Mä hokasin, että mä taidan olla australialaistumassa, sillä mä en enää jaksanut innostua ottamaan valokuvia pomppivista elukoista, vaikka söpöjä ne olivatkin. Meidän perässä kurvaili jeepissään puistonvartija, joka kävi sulkemassa kansallispuiston tiet illaksi, joten me vähän hoputeltiin näköalapaikat ja elukat läpi. Ajateltiin sitten käydä seuraavana aamuna ajamassa sama tie uudelleen läpi paremmalla ajalla ja keskityttiin itse pingviineihin.

Pingviineitä rantautui sinä iltana vähän yli tuhat. Taaskaan ei näkynyt rantahiekalta oikein mitään muuta kuin vähän silakalta näyttäviä varjoja aivan rannan toisessa reunassa. Edelliseltä kerralta mä jo tiesinkin, että suurinta hupia on seurata pinguja mäen kukkulalla, jossa ne leikkivät, tappelevat ja flirttailevat keskenään. Me löydettiin vilkkaan pingviinipolun varrelta istumapaikat ja töllöteltiin niiden vaappumista. Kaverit eivät olleet yhtään niin lihavia kuin helmikuussa, mutta kyllä niiden meno ja meininki silti aika huvittavaa oli. Me kikateltiin ja huokailtiin niiden söpöyttä aivan tappiin asti. Taas tuli puistonvartija meitä hoputtelemaan kotia kohti. Eikä siinä mitään. Olihan meillä ollut aikainen aamu Sydneyssä, ja silmäluomet alkoivat lupsua.

Me suunnattiin samalle leirintäalueelle kuin Anskunkin kanssa, mutta tällä kertaa meille oli varattu pikkumökki. Meidän asuintilat olivat vähintäänkin rustiikkiset. Ei tyylikkään rustiikkiset vaan tänne on varmaan tapettu joskus joku -rustiikkiset. Mua ja Teemua ei kauheasti haitannut, mutta Sussu heräsi yöllä kummitteluun. Joku oli käynyt meitä tuijottelemassa yön aikana… Hui! Aamulla herättiin taas auringonnousun aikaan ja ajeltiin syömään aamiaista eiliselle näköalapaikalle. Ei ollut puistonvartijan sulkema tie vieläkään auki, joten heti aamiaisen jälkeen lähdettiin köröttelemään kohti Melbournea, ja hyvä että lähdettiinkin, sillä tiukille meni. 

Meidän piti palauttaa auto yhdeksältä, ja me oltiin perillä vartin yli kymmenen. Eli ei aivan nappiin mennyt. Meillä oli kyllä armonaikaa 59 minuuttia, jonka jälkeen meiltä olisi veloitettu viivästymismaksu, joten minuuttia vaille kymmenen viimeistään olisi pitänyt olla Aviksen sedällä avaimet kourassa. Mutta eipäs ollut! Ensinnäkin me jäätiin ensimmäisiin ruuhkiin jumiin monta kymmentä kilometriä Melbournen eteläpuolella. Toiseksi Teemu veteli sikeitä auton takapenkillä GPS:n kanssa, ja me Sussun kanssa ajateltiin, että kyllähän me nyt Melbourneen perille löydetään ihan vain kylttejäkin seuraamalla, mutta eipäs me tajuttu, että 50 kilometriä Melbournen ulkopuolella olisi pitänyt kääntyä tienhaarasta, jonka kyltissä luki CITY. City? Ai, niinku oikeasti? Mikä city? Ette voineet sitten tuhlata pariin ekstra kirjaimeen ja kirjoittaa Melbourne? Tai vaikka sitten pariin numeroon ja kirjoittaa moottoritien koodin? 

Kolmanneksi meidän piti palauttaa auto tankki täynnä, eikä motarin varrelta löytynyt bensa-asemaa. Mä olin aikaisemmin katsonut kartasta, miten mä kurvailen Melbournen keskustassa ja varmistanut, että mun ei tarvitse sompailla paljoakaan ratikoiden seassa tai kääntyä oikealle. Ratikoiden kanssa ajamista mä en ole ikinä harjoitellut, ja mä pelkäsin sitä, että unohdan pysähtyä, kun ratikka pysähtyy, ja sitten tempaisen parin kymmenen ratikasta nousevan ihmisen päälle autolla. Oikealle kääntyminen on taas Melbournen keskustassa siitä kivaa, että joissakin risteyksissä pitää ryhmittyä vasemman puolimmaisimmalle kaistalle, kun haluaa oikealle. Loogista. Senkin olin kartasta tarkistanut, että joen toisella puolella on aivan tien vieressä huoltoasema, jossa voimme hätätapauksessa tankata. Mä sitten kuskina päätin, että tankataan sitten siellä, kun matkan varrelta ei löytynyt asemia. Mun kartta vaan ei ollut ilmoittanut, että tie, jolta meidän olisi asemalle pitänyt kääntyä oli useamman kymmenen metrin korkeudessa siltana eikä sieltä mihinkään kääntyillä. 

Sitten tuli vitutus. Teemun GPS ei näyttänyt bensa-asemia, ja mun piti keksiä, miten mä pääsen tappamatta ketään tai kääntymättä oikealle takaisin tielle, jossa saattoi tai saattoi olla olemattakin bensa-asema. Sitten yksi käskee pysähtymään ja soittamaan Avikselle, toinen käskee jatkamaan, tai mitä jos palautetaan auto ilman bensaa, tai eikuhei mennäänkin tälleen, eiku laita parkkiin tohon tien reunaan, tai… Eivät mun aivot osanneet käsitellä sellaista määrää infoa yhdellä kertaa, kun piti vielä keskittyä olemaan tappamatta ratikasta nousijoita. Sitten tuli suusta yksi kappale vitunvitunvitunvittuja, ja heti alkoi auttaa. Aina on sanottu, että väkivalta ja kiroilu eivät auta mitään, ja mä olen sitä mieltä, että sitten ei ole ollut tarpeeksi väkivaltaa tai kiroilua, jollei ole auttanut. Ja mä olen todistetusti oikeassa, sillä samallahan mä hokasinkin, missä oltiin ja löysin vielä bensa-asemankin. Ja arvatkaas mitä? Käännyin oikealle! Woo! Tosin käännyin siten, että oltiin poikittain kolmikaistaisella tiellä keskellä tietä, sillä tietysti mä olin ryhmittynyt aivan väärälle kaistalle. Whatever! Ei kiinnosta. Äkkiä sitä bensaa ja hittoon täältä. Sitä paitsi meillä oli autossa Uuden Etelä-Walesin -osavaltion kilvet ja nainen ratissa. Kyllä ne ymmärtää…

Serkukset ja sen toisen serkun siippa Sydneyssä

Tulihan se Sussu ja Teemu sieltä, vaikka Finnair yrittikin laittaa kapuloita rattaisiin. Matkalaiset saivat juuri ennen kentälle lähtöä viestin, jossa kerrottiin, että tekniikan poikien ulosmarssin takia lento myöhästyy seuraavaan aamuun. Höh! Tämä nyt meinasi sitä, että Hong Kongissa oli aikaa päivä vähemmän. Sitten tuli tekstiviesti, että lento Hong Kongista Sydneyyn myöhästyisi myös. Miten ihmeessä näitä finskejä on niin vaikea saada tänne? Anskun lentokin oli silloin helmikuussa puoli vuorokautta myöhässä.

Mä lensin Sydneyyn jo pari päivää aikaisemmin ja kämppäilin Grantin salolaisen futiskamun (Go Juggernauts!), Janin, ja hänen tyttöystävänsä, Minnan, luona. Ensimmäisen päivän mä kiertelin kaupungilla ja yritin parhaani mukaan vältellä kaikkea kivaa, jotta me voitaisi sitten yhdessä Sussun ja Teemun kanssa käydä pällistelemässä oopperataloja ynnä muita vastaavia. Mä suuntasin aamulla Paddy's Markets -krääsätorille tarkoituksenani etsiä muksuille Suomeen tuliaisia ja itselleni olisin yhdet uggsit olisin tahtonut. Tori oli kyllä lattiasta kattoon täynnä kaikenmoista turistikrääsää ja pirusti paljon halvemmalla kuin perinteisissä matkamuistokaupoissa, mutta mä olen nähnyt jo niin moneen kertaan kaikki nyrkkeilevät kengurut, korkkihatut, rantapyyhkeet, t-paidat jne., että ei sieltä oikein mitään mukaan tarttunut. Uggsitkin olivat aika hinnoissaan. Hiplailin kyllä yhtä kenguruntaljaa, mutta en viitsinyt pulittaa siitä satasta, kun mieleen juolahti heti Levin matkamuistomyymälät porontaljoineen ja turistihintoineen. Lapin-mökin tienoilla paikalliset upottavat nahkoja järviin, kun eivät niillä muutakaan tee. Kai täältäkin löytyisi paikallisia, joilla on kaapit täynnä kengurunraatoja.

Seuraavana aamuna mä menin läheiselle metroasemalle vastaan finskejä, joiden kone laskeutui aamulla aikaisin Sydneyyn. Nopeiden suihkujen ja aamiaisten jälkeen me lähdettiin käppäilemään kohti sitä Oopperataloa. Onhan se hyvännäköinen. Ei auta kieltää. Mutta kyllä mä tykkään enemmän sataman sillasta. Aussilassa Harbour Bridge on yhtä kuuluisa kuin se opperapytinki, mutta muualla maailmassa siltaa tuskin tunnetaan, vaikka yleensä se näkyykin postikorteissa ja maisemakuvissa oopperatalon vieressä. Me tyydyttiin katselemaan sitä oopperapuljua vielä vain lahden takaa ja möllöteltiin teknoaboriginaaleja, jotka töröttivät yökerhojumputuksen päälle didgeridoolla. Yllättävän toimiva yhdistelmä. Sussukin tykkäsi, sillä tuli heitettyä kukkaron kaikki pienimmät kolikot teknoaboriginaalin hattuun, ennen kuin tuli puheeksi, että täällä ne pienimmät kolikot ovat niitä arvokkaimpia kahden dollarin kolikoita. Tää on tätä aussi logiikkaa.

Me noustiin Manlyn-lauttaan, kurvattiin sen oopperatönön ohi napaten miljoona valkokuvaa ja nautittiin raikkaista merituulista ja auringonpaisteesta matkalla Sydneyn satama-altaan toiselle laidalle. Tallattiin kävelykadun, josta tuli mieleen lähinnä espanjan-lomien rantakadut, toiseen päähän rannalle ja käytiin vähän kastelemassa varpaita Tyynessä valtameressä. Ei ollut kovinkaan trooppista mutta eipä toisaalta niin arktista kuin Victorian-osavaltiossa. 

Me trefattiin Jani lounaalla paikallisessa pikkupanimossa. Olihan Teemun jo korkea aika päästä kokeilemaan paikallisia huurteisia. Saatuamme mahat täyteen me kurvailtiin Janin kyydissä komean näköisen niemen nokkaan ihastelemaan maisemia. Niemen kärjessä yhdistyivät vellova Tyyni valtameri ja rauhallisempi Sydneyn satama-allas, Port Jackson, mahtavien rantakallioiden alla. Vieraiden ensimmäisen Aussila-päivän ilta alkoi jo hämärtyä, ja me saatiin ihastella, miten oranssi aurinko laski Sydneyn siluetin taakse. Hyvältä näytti! Hyvältä Sydney näyttää muutenkin. Mä muistelin mun ensimmäiseltä vierailulta, että olisin ollut sitä mieltä, että Sydney on kaunis kaupunki, ja sitä se oli edelleenkin. Sydney on ehdottomasti yksi parhaimman näköisistä moderneista kaupungeista, missä on tullut vierailtua. Mä pidän siitä, että ympärillä on vettä, ja sitä Sydneyssä on.

Aikaerolainen. 

Illalla auringon laskettua me käveltiin takaisin Oopperatalolle Janin ja Minnan kämpiltä. Me napsittiin valokuvia hienosti valaistusta oopperatönöstä ja hölmöteltiin sen pintaa läheltä. Ihasteltiin vielä kaupungin merestä heijastuvia valoja yllättävän lämpimässä Sydneyn illassa. Ei meillä vaan Ballaratissä tämmöisiä ole…  Suunnattiin kohti Sydneyn vanhinta eurooppalaisen asutuksen aluetta, The Rocks, joka näyttää hämmästyttävän paljon vanhoilta eurooppalaisilta satamakaupungeilta. Yllättäen. Sattumalta kuljettiin myös Sydneyn vanhimman pubin ohitse, ja tietysti meidän bissespesialisti halusi maistelemaan maltahisia. Seinältä löytyi vielä oikein hyvältä kuulostava päivän erikoiset -annos eli sitä perinteistä meat pieta, muusia ja herneitä. Tästä aussimmaksi ei enää ilta voi mennä! Jani ja Minna liittyivät vielä meidän seuraan, ja muutaman tuopin jälkeen alkoi koko porukka olla aika valmista kauraa. Kyllä tuli uni hyvin silmään.

Seuraava päivä valkeni sateisena. Säätiedotuksen mukaan iltaa kohden sateen olisi pitänyt hellittää. Olisi pitänyt. Mä ajattelin fiksusti, että lähden flip flopit jalassa matkaan, jotta eipä tarvitse sitten kärvistellä märissä kengissä ja sukissa loppupäivä. Enpä juuri huomioinut, että ne saattavat olla hieman liukkaat sateisilla jalkakäytävillä. En mä luita rikkonut, mutta kyllä mun meno aika surkeaa oli. Finskit tepastelivat keskustan kaduilla ja mä liu'uin perässä sen minkä kerkesin. Me livahdettiin välillä sadetta karkuun hienoihin kauppakeskuksiin ja kaupungintalon suojiin, mutta kyllä sitä kastuttiin. 

Vähän kun taivas repesi, me lähdettiin sinne kuuluisalle Bondi Beach -rannalle. Just sinne, missä kuvataan sitä hengenpelastajaohjelmaa. Sussu ja Teemu eivät päässeet Australian rajalla -ohjelmaan vaan saivat salakuljetettua maahan ihan sujuvasti aikamoisen kasan ruisleipää, kahvia, hapankorppuja, sekä salmiakkia että salmaria ja Mignon-munia. Oli sen verran kylmä ja tuulinen ilma, että ei tehnyt mieli mennä uimaan, joten ei päästy hengenpelastajaohjelmaankaan. Voi, mikä pettymys. 

Meidän opaskirjan mukaan läheiseltä golfkentältä olisi pitänyt löytyä aboriginaalikaiverruksia. Olisi pitänyt. Eipä löytynyt. Me tallailtiin märällä ruoholla uunoina ympäri kenttää, mutta ei siellä mitään näkynyt. Ei reissu aivan turha ollut, sillä kentältä laidalta aukenivat mojovat maisemat avomerelle - ja äkkipudotus sinne avomereen. En uskaltanut kauhean lähelle reunaa mennä, sillä märkä kallio oli melko liukas ja tuuli yksinäänkin olisi saattanut tempaista mukaansa jonnekin Uuden-Seelannin suuntaan.

Meidän suunnitelmissa oli kävellä Bondin rantatietä muille alueen rannoille, mutta sade ei antanut periksi, joten me hyväksyttiin tappiomme ja suunnattiin takaisin kohti keskustaa. Käytiin herkuttelemassa vähän kahvilla sekä leivoksilla ja odoteltiin parempia kelejä. Ei niitä näkynyt, joten keksittiin sateisen kelin ohjelmistoa. Sussu ja Teemu menivät käymään vasta avatussa Madame Tussaud's vahakabinetissa, ja mä pyörin läheisessä ostoskeskuksessa ja yritin olla ostamatta mitään. 

Tunnista kuuluisat aussit!

Heti, kun olin liukastellut itseni takaisin Tussaudille, me livahdettiin viereiseen Sydney Aquariumiin. Me mietittiin Sussun kanssa, mikä hitto aquarium on suomeksi. Ei kai se akvaario ole. Delfinaariokin on vähän eri homma. Merieläinmuseo? Nah. Kalanaarioksi me sitä sitten kutsuttiin. Sydneyn kalanaario oli kyllä aikas hieno. Me nähtiin jos jonkinmoista vipeltäjää, sukeltajaa, mönkijää, kulkijaa ja möyrijää. Tosin meidän piti palata useamman kerran takaisin vesinokkaeläimentankille, sillä sitä ei näkynyt missään. Taisi olla vasta vierailu numero neljä, kun se viuhahteli vedessä hirveällä vauhdilla ees taas. Mä en ymmärrä, missä se oli ne kolme aikaisempaa kertaa voinut lymyillä, sillä niin tarkasti me kolmen silmäparin avulla tongittiin tankki, mutta missään sitä ei näkynyt. Hieno oli myös haitankin alla kulkeva käytävä, jonka keskeltä sai ihastella ja kauhistella pään yli polskivia haita ja hurjan isoja rauskuja. 

Viimeinen Sydneyn-ilta täydennettiin vielä opaskirjasen suosittelemalla kiinalaisravintelilla. Mulla oli koko päivän ollut jalat märkinä ja nokka vuotanut ja mä vaan halusin litran kuumaa teetä ja litran kuumaa keittoa. Ei olisi juuri paremmin voinut ravintolavalinta mennä. Tarjoilija täytti teekannua sitä mukaa, kun mä sitä tyhjensin. Eli aika usein. Mä tilasin ankkakeittoa, ja se oli kyllä siihen hetkeen juuri sitä, mitä lääkäri määräsi. Nam. Nam. Eikä Sussunkaan merenelävistä ja nuudeleista koostuva annos huonolta näyttänyt. Varsinkin kun se oli niin iso, että mä vetelin siitä napaani varmaan puolet. Nam. Nam.

Me päädyttiin pehkuihin aika kuitteina päivän tallaamisesta. Sitä paitsi meillä oli kello oli soittamassa neljän maissa, sillä lento kohti Melbournea lähti aamuseitsemältä. Aamulla hiippailtiin ympäri kämppää ja koetettiin olla herättämättä meidän isäntiä. Tallattiin lyhyt matka läheiselle metroasemalle, hypättiin junaan ja päästiin kentälle. Noustiin koneeseen, ja kapteeni suuntasi nokan kohti mulle vähän tutumpia maisemia. Siitä lisää myöhemmin.

PS. Iso kiitos Janille ja Minnalle vielä majoituksesta!