What goes up, must come down

Tassa tulee hyvin tiivistaen 25 paivaa, 308 kilometria ja maksimikorkeus 5416 metria:

OSA 1: Annapurna Circuit Trek

Paiva 1

Besisahar (820) - Ngadi (890)

Kilometreja kavelty: 13

Korkeusmuutos metreissa: +70

Bussilla Pokharasta Besisahariin. Meinattiin jatkaa bussilla niin pitkalle kuin paasee. Kun me saavuttiin paikan paalle, busseja ei nakynyt missaan, joten paatettiin kavella rauhassa kohti vaellusreissun alkua ja napata bussi matkalla. Oltiin kavelty ehka tunnin verran, kun nahtiin taysin ruttana bussi rotkon pohjalla ja ihmisten matkatavaroita sikin sokin joen varrella. Siina meni muutama henki. Me paatettiin, etta eikohan kavella sittenkin koko vaelusreitti eika oiota julkisilla.

Ihan niin kuin se bussi ei olisi pelastyttanyt mua tarpeeksi. Vertaa hamahakin kokoa taustan aaltopeltiin.

Paiva 2

Ngadi (890) - Chamche (1385)

Kilometreja kavelty: 16

Korkeusmuutos metreissa: +495

Paiva 2 alkoi ensimmaisilla lumihuippuisilla vuorilla. Jes! Me ajoitettiin meidan reissu juuri sopivasti monsuunikauden alkuun, mika meinasi sita, etta maisemat eivat valttamatta ole parhaat mahdolliset. Pilvet vyoryvat lumihuippujen eteen noin aamuseitsemalta ja hengailevat siella aina seuraavaan aamuun asti. Me jatkettiin matkaa etiapain auringon polttaessa selkaa. Hiki virtasi. Toinen paiva oli reissun vaikein. Me ei viel oikein saatu rytmista kiinni, ja koko matka oli ylos-alas-ylos-alas, vaikka kartta osoitti tasaista ja leppoisaa nousua. Olivat unohtaneet mainita, etta joka ikisen kylan valissa polku palaa alas joelle ja joelta noustaan taas pari sataa metria ylos seuraavaan kylaan. Paiva paattyi ihanan kuumaan suihkuun ja oikein makoisaan omenapiirakkaan mahtavan vesiputouksen katveessa.

Paiva 3

Chamche (1385) - Danaqyu (2200)

Kilometreja kavelty: 15

Korkeusmuutos metreissa: +815

Ensimmainen tuskainen maki. Polku kiipesi ja kiipesi, eika huippua nakynyt missaan. Onneksi ma nautin kiipeamisesta. Ylospain meneminen on paljon helpompaa mulle kuin alaspain. Lopulta me paastiin aivan tolkuttoman vaikean ja pitkan maen huipulle, ja onneksi joki nousi samaa tahtia eli eipa tarvinnut laskeutua taas ennen seuraavaa kylaa. Paikalliset vasaavat tieta, joka lopulta kulkee koko vaellusreitin pituudelta, ja me saatiin seurata rajahdystoita aivan vieresta. Jalkapallon kokoiset kivenmurikat sinkoilivat monien kymmenien metrien paahan. Se tie on aivan sairas. "Tie" ilman turva-aitoja satojen metrien korkeudessa aivan pystysuoran pudotuksen vieressa ja taynna kivenmurikoita, jotka keikuttavat jeeppeja sivulta toiselle niin, etta valilla ne rullasivat eteenpain vain kahden pyoran varassa. Ma pidattelin henkea ja toivoin parasta. Pyoriteltiin ensimmaisissa tibetilaiskylissa rukousrullia.

Paiva 4

Danaqyu (2200) - Dhukur Pokhari (3240)

Kilometreja kavelty: 25

Korkeusmuutos metreissa: +1040

Aamulla oli lahto taas aikaisin, jotta nahtais matkalla mahdollisimman paljon vuoria, ennen kuin pilvet peittavat nakymat. Aamu alkoi taas hikisella nousulla korkean maen paalle. JA WOW! Lumihuippuja pilvetonta ja kirkkaansinista taivasta vasten. Mulle tuli vahan surku, etta oltiin yovytty maen juurella eika kiivetty viela illalla ylos. Tosin koko kylaa ei nakynyt meidan kartoilla, vaikka sielta aukesivat aivan mielettomat maisemat. Voi kun olisi tiedetty! Sen siita saa, kun reissaa ilman opasta. Suurin osa meidan kanssavaeltajista kopotteli  kera paikallisen oppaan ja kantajan, joka raahaa turistin rinkkaa. Me paatettiin kavella yksin, koska meilla ei ollut varsinaisia suunnitelmia ja me haluttiin kavella yksin. Kai se on se perisuomalaisuus mussa, mutta ma halusin olla riippumaton muista ja paattaa tahtini itse. Hyvin me parjattiin ilmankin, mutta opas olisi tottakai osannut neuvoa meidat yoksi kyliin, joista on parhaat maisemat aamulla.

Paiva jatkui aurinkoisissa merkeissa, vaikka vuorien huiput olivatkin meilta piilossa pilvien takana. Meidan opaskirjan mukaan meidan olisi pitanyt kohdata ensimmaiset nakymat Annapurna 1 -vuorelle, mutta ma jo rupesin epailemaan, etta kaikki ne postikortit on photoshopattu. Pilvien takaa ei vilkkunut mitaan. Mutta ei se mitaan. Parempaa oli luvassa, silla muutaman mutkan paasta vuoret blokkaavat monsuunisateet, ja luvassa olisi pilvettomia maisemia. Illalla juhlittiin kolmen kilometrin korkeutta omenapiirakoin. Vaelluskengat roikkuivat viela toistaiseksi repun kahvasta, ja matka sujui aina kolmeen kilometriin asti ihan sujuvasti flipflopeissa. Muut vaeltajat kauhistelivat ja paikalliset kannustivat mun jalkinevalintaa. Olipahan kevyt kulkea.

Kolmessa kilometrissa maisemat alkoivat vaikuttaa kovin tutuilta. Ihan kuin olisi kavelty Suomen kesassa. Meidan polku kulki havumetsien lapi, ja siella taalla niityilla kukki meikalaisia kukkia. Tuoksutkin olivat ihan suomalaisia. Hiljalleen korkeuden kasvaessa maisemat muuttuivat Ruissalosta Saimaaseen ja parin paivan paasta kaveltiin tunturikasvien keskella. Aika huimaa.

Paiva 5 

Dhurkur Pokhari (3240) - Ngawal (3680)

Kilometreja kavelty: 11

Korkeusmuutos metreissa: 440

Aamulla meita oli vastassa paatos: ylamakeen vai tasaisella? Polku haarautui kahteen, ja me paatettiin kokeilla kuntoa ylamakeen. Meidan reitti nousi melkein pystysuoraa makea siksakaten 500 metria. Kuljettiin aina sata askelta kerrallaan ja pidettiin tauko. Sata ja tauko. Sata ja tauko. Lopulta me saavuttiin pieneen tiibetilaisten pakolaisten jalkelaisten asuttamaan kylaan, josta oli aivan mielettomat maisemat. Suoraan meidan edessa huojui joku Annapurnista. Taivas oli tummien pilvien peitossa, mutta vuori oli silti nakyvissa. Oli jotenkin pelottava ja uhkaava tunnelma. Jatkettiin ylareittia toiseen pikkukylaan ja paatettiin yopya siella hyvien maisemien toivossa. Illalla pilvet alkoivatkin repeilla, ja me saatiin ihailla lisaa Annapurnia.

Paiva 6

Ngawal (3680) - Manang (3540)

Kilometreja kavelty: 10

Korkeusmuutos metreissa: -140

Aamulla aurinko paistoi taas hetkisen, ja me saatiin aukeat nakymat vuorille. Me lahdettiin liikkeelle aika myohaan, silla me lojuttiin majatalon portailla auringonpaisteessa ja ihailtiin lumisia huippuja. Oli mukavampikin kavella, kun pilvet peittavat porottavan auringon. Meidan maaranpaa oli Manang, jossa oli tarkoitus viettaa kaksi yota, silla meikalaisille ei-vuori-ihmisille suositellaan nailla korkeuksilla lepopaivaa, ettei paase vuoristotauti iskemaan. Ilma alkoi olla jo selkeasti todella ohutta, ja ma sain puuskuttaa ihan vessareissullakin. Mitaan muita ongelmia meilla ei ollutkaan, vaikka informaatiojulisteet lupailivat paansarkya, pahoinvointia ja unettomia oita. Vuoristotauti tappaa turisteja vuosittain. Ei auta menna ylos liian nopeasti tai aivot paisuvat ja keuhkot keraavat nestetta. Ei kuulosta kivalta. Me nahtiinkin pelastushelikopterin porraavan kerran ohitse ja vartin paasta takaisin. Toivottiin, etta kyydissa olisi rikas bisnesmies eika potilas. 

Etsi kopteri. On se siella. Siina vahan perspektiivia.

Paiva 7

Manang (3540) - Shree Kharka (4076)

Kilometreja kavelty: 10

Korkeusmuutos metreissa: +536 

Se siita lepopaivasta Manangissa. Me nahtiin juliste maailman korkeimmasta jarvesta ja paatettiin kavasta siella. Matkaan menisi nelja paivaa, ja reitti nousisi yli viiden kilometrin korkeuteen. Pakattiin kamat ja lahdettiin matkaan. Kukaan ei vaan osannut luvata, etta majatalot matkan varrella olisivat auki, silla me vaellettiin vuoden hiljaisempana aikana. No, me lahdettiin joka tapauksessa matkaan ja paatettiin kysella matkan varrella olevissa kylissa majatalojen kohtalosta. Kukaan ei tiennyt mitaan, ja mua alkoi pelottaa tosissaan. Me ei vietetty kahta yota Manangissa niin kuin on tarkoitus, ja mua ei yhtaan houkutelleet paisuneet aivot ja vetiset keuhkot. Grant yritti rauhoitella mua ja selitti, etta ei meilla ole mitaan hataa, silla oltiinhan me vietetty yo Manangia korkeammalla silloin, kun valittiin kahdesta polusta se korkeampi. Ei mua kiinnostanut. Ma puuskutin niin paljon, etta olin varma, etta happi loppuu ihan just. Siihen lisattyna se, etta majatalot eivat valttamatta olisi edes auki ja paikallisen viranomaisen varoitus "hankalahkosta" polusta, ja ma sain pienen paniikkikohtauksen keskella kapeaa vuoristopolkua. Kyyneleita ei pidatellyt mikaan, ja mulla meni oma aikansa siihen, etta sain taas keuhkot pelaamaan. Ma ymmarsin kylla, etta ei meilla hataa olisi, silla aina me voitaisi kaantya takaisin, mutta ei se silloin paljon rauhoittanut.

Ma kerasin itseni kokoon, ja me jatkettiin matkaa. Meita vastaan tuli paikallinen kylalainen, joka osasi kertoa, etta ensimmainen majatalo oli auki. Me todettiin, etta jos jompaankumpaan iskisi vuoristotauti, ensimmaisesta majatalosta ei olisi pitka matka takaisin matalemmille maille. Ma luulen, etta mua kauhistutti eniten ajatus siita, etta mulla ei ole matkavakuutusta ja, jos ma tarvitsisin pelastushelikopteria, siita seuraisi helposti muutaman vuoden velkavankeus. Mun vakuutusyhtio sanoi vakuutukset irti, kun ilmoitin maistraattiin ja kelaan muuttavani Suomesta pois. Enka ma saa vakuutusta muualtakaan, kun en ole talla hetkella minkaan maan pysyva kansalainen. Hel*etin katevaa. 

No joo. Mun kavelytunnelmia piristi kummasti matkan varrella vastaan tullut buddhalainen luostari. Rakennus oli tuhat vuotta vanha. Se on vanha se. Sisaan komyavat vanhat rouvat kehottivat meita sisalle, ja me uskaltauduttiin kurkistaa sisaan ja istua munkkien seuraan lattialle. Munkkien mantrat tayttivat vanhan salin, ja mulla alkoi olla paljon parempi mieli.

Maailman pienin lehma

Paiva 8

Shree Kharka (4076) - Kuoleman laakso (?) - Shree Kharka (4076)

Kilometreja kavelty: 4

Korkeusmuutos metreissa: 0

Meidan majatalon isanta osasi kertoa, etta maailman korkeimman jarven lahella oleva majatalo oli suljettu. Jaha. Matka tyssasi sitten siihen. Ei sentaan. Majatalon isanta sanoi, etta hanella on avaimet myos sinne ja etta han voisi kavella meidan mukana ja avata majatalon meille. Excellent. Paiva oli taysin pilveton, ja vuorijono aukesi meidan eteen koko komeudessaan. Mahtava paiva, mahtava fiilis. Kunnes me saavuttiin Kuoleman laaksoon (kuten me sita kutsuttiin). Meita oli varoiteltu hankalasta polusta, mutta tama polku oli jotain aivan sairasta. Reitti kohosi kivista vuorenseinaa jyrkasti ylospain, ja se koostui rautalangan yhdessa pitelemista kivenmurikoista. Paikoitellen kivet olivat ropisseet alas rotkoon, ja meidan olisi pitanyt loikata pudotusten yli. Ei kay. Paniikkikohtaus 2. Ma suostuin viimeinkin vaihtamaan flipflopit vaelluskenkiin, jotta mulla olisi enemman pitoa. Grant yritti rauhoitella mua, mutta ei siita mitaan tullut. Vaikka mun vaeltimet onkin flipfloppeja jareammat, mua pelotti, etta pikkukivet polulla alkaisivat liukua mun jalkojen alla. Pahin oli kuitenkin ajatus siita, etta meidan pitaisi tulla samaa reittia takaisin ja alaspain meno olisi paljon vaikeampaa kuin ylospain. Grant oli onneksi samaa mielta (tai ainakin sanoi olevansa). Kaannyttiin takaisin majatalolle, ja mua harmitti niin pirusti. Pyytelin anteeksi. Eniten harmitti se, etta Grant jaisi paitsi kokemuksesta ja matkasta, jonka han pystyisi tekemaan ilman mua. Olo alkoi kuitenkin kohentua, silla paiva oli ihana ja maisemat henkeasalpaavat.

Kun saavuimme takaisin majatalolle, meita oli vastassa kanadalainen pariskunta, johon olimme tormanneet muutamaan otteeseen matkan varrella. He olivat matkalla samaiselle jarvelle ja paattivat yrittaa matkaa seuraavana paivana oppaansa kanssa. Ma kerroin heille kokemuksestani ja taisin pelastyttaa heidat. Tapasimme heidat uudestaan parin paivan paasta, ja he kertoivat, etta Kuoleman laakso oli vasta alkusoittoa ja polku kapeni kapenemistaan, kunnes sita ei enaa ollut. He joutuivat kavelemaan monen sadan metrin korkeudessa maanvyorymien paalla poikittain siten, etta he pitelivat kasin tukea vuoren seinasta ja ujuttivat jalkansa putoilevien kivien lomaan. Itku tuli heillakin. Heidan oppaansa oli hoputtanut heita, silla kivia saattaisi sataa niskaan koska tahansa. Mutta jarvi oli kuulemma ollut "worth it".

Paiva 9

Shree Kharka (4076) - Yak Kharka (4050)

Kilometreja kavelty: 15

Korkeusmuutos metreissa: -26

Eksyttiin. Meille suositeltiin oikopolkua, ettei tarvitsisi palata Manangiin. Oikopolku vei meidat autiokylaan, josta johti levea polku kohti vuoria. Missaan ei nakynyt kyltteja, joten me paateltiin, etta tuon levean ja pajon kuljetun tien taytyi vieda maaranpaahamme. Vaarin. Tallasimme ylospain kohti vuoria pari tuntia, mutta tie ei tuntunut johtavan mihinkaan. Lopulta meita vastassa oli vuorien seina, josta ei ollut paasya lapi. Paiva oli kuitenkin aurinkoinen ja maisemat mahtavat, joten eksyminen ei harmittanut paljoakaan. Me istuttiin mattaalle ja massytettiin evaita. Lopulta me palattiin autiokylaan ja loydettiin pienen pieni kinttupolku, joka johti oikeaan suuntaan. Tallasimme sita hiljalleen ylospain, kunnes vastaan tuli pystysuora seinama, josta johti alaspain polku, joka oli irtonaisen sepelin peitossa. Polku kulki siksakkina alaspain ja loiveni hiljalleen mukavaksi kulkea. Ainoa ongelma oli se, etta ensimmaisissa siksakin mutkissa oli taas mukava pudotus. Pari sataa metria tai silleen. Paniikkikohtaus 2 1/2. Pirun mukava huomata Himalajalla yli neljan kilometrin korkeudessa pelkaavansa korkeita paikkoja. Leppoisa tunnelma.

Me oltiin kavelty niin pitkalle jo, etta ei huvittanut kaantya takaisin, joten Grant otti mun kamat ja talutti mut kadesta pitaen ensimmaiset pelottavat kulmat. Mua nolotti niin pirusti mun hatailyt. Ma luulen, etta ma olin vaan niin hermoheikkona edellisista ihan oikeasti vaarallisista poluista, etta ma en edes osannut avata silmia ja arvioida polkua rauhallisin mielin. Eka reaktio oli vaan alkaa parkua hysteerisesti. No joo, mutta hengissa ollaan. Polku jatkui melko jyrkkana mutta huomattavasti helpompana kulkea, vaikka meidan pitikin ylittaa muutama maanvyoryma, joissa pikukivet alkoivat ropista kohti laakson pohjaa. Me nahtiin matkalla ensimmaiset jakit ja villipeurat. Eksyminen ja jyrkka alamaki saivat meidat molemmat aika poikki, eika meita kiinnostanut enaa jatkaa matkaa pidemmalle ensimmaisen majatalon nahtyamme. Meidan oli alunperin tarkoitus kulkea korkeammalle, silla yli kolmen ja puolen kilometrin ei suositella nousevan enempaa kuin 400 metria paivassa. Paikalleen jaaminen myohastyttaisi aikatauluamme, emmeka me voisi seuraavana paivana jatkaa alkuperaisen suunnitelman mukaan vajaaseen viiteen kilometriin. Tossu ei vain enaa noussut.

Paiva 10

Yak Kharka (4050) - Thorong Phedi (4450)

Kilometreja kavelty: 6

Korkeusmuutos metreissa: +400

Seuraavana paivana me noustiin tuo tasan nelja sataa metria. Kilometreja kuljettiin vain kuusi, mutta nailla korkeuksilla kuusikin kilometria kavi ihan tyosta. Henki ei oikein kulkenut kunnolla, mutta heti, kun pysahdyimme lepaamaan, hengityskin palasi normaaliksi, joten tiesimme, ettei mitaan vakituista hataa ollut. Polku nousi melko tasaisesti, tosin taas yli maanvyorymien. Paiva oli jalleen aurinkoinen, ja lumiset huiput kohosivat takanamme kohti sinista taivasta. Neljaan ja puoleen kilometriin flipflopeissa. Ei paha. Seuraavana aamuna oli tarkoitus ylittaa vaellusreitin korkein sola, Thorong La, 5416 metria. Me lepailimme loppupaivan majatalossa korttia latkien. 

Paiva 11

Thorong Phedi (4450) - High Camp (4800) - Thorong Phedi (4450)

Kilometreja kavelty: 4

Korkeusmuutos metreissa: 0 

Vaellusreitin kliimaksi. Thorong La. Jes. Nyt sita mennaan! Ei mentykaan. Aamu oli sateinen. Viidessa kilometrissa tuli lunta ja pilvet peittivat polun. Ei tolkkua jatkaa matkaa. Sen sijaan kiivettiin viimeiseen majataloon ennen solaa ihan vaan ajan kuluksi.

Nailla eletaan: Dal Bhat

Nailla eletaan: Tiibetilainen leipa ja hunajaa

Paiva 12

Thorong Phedi (4450) - Thorong La (5416) - Muktinath (3800)

Kilometreja kavelty: 16

Korkeusmuutos metreissa: -650

Vaellusreitin kliimaksi. Thorong La. Jes. Nyt sita mennaan! Ja niin sita mentiin! Nousu oli yllattavan helppo ja mieli korkealla. Herattiin aamulla aikaisemmin kuin oli tarkoitus, ja taivas oli pilveton, joten lahdettiin matkaan silla sekunnilla. Me syotiin aamiaista High Campissa, jonne me oltiin jo tallattu kerran huvin vuoksi. Samalla, kun juotiin teeta ja nakerrettiin tiibetilaista leipaa, ihasteltiin, kun aurinko nousi valkoisten vuorien ylle. Vuoret vaihtoivat varia sinisista valkoisiksi ja edelleen vaaleanpunaisiksi ja lopulta persikan varisiksi.

Aamiaisen jalkeen lahdettiin kiipeamaan kohti Thorong Lata. Paasimme perille ja juhlimme matkalla tapaamiemme ihmisten kanssa saavutusta. Matkalla huipulle taivas oli peittynyt pilvista, mutta maaranpaassa taivas rakoili juuri sen verran, etta naimme valkoiset huiput pilvien ylla. En tieda, johtuiko hapenpuutteesta vaiko mista, mutta tunnelta oli hilpea ja kaikkia nauratti. Ilma oli kuitenkin sen verran kylma, etta kaikki paattivat jatkaa matkaa nopean valokuvatauon jalkeen kohti uuden laakson pohjaa.

Matka alas oli aivan tolkuttoman pitka. Olimme kiivenneet ylos noin kilometrin, ja nyt meidan piti laskeutua yli puolitoista kilometria. Ma jotenkin unohdin tohkeissani juoda vetta, ja kun saavuimme perille majataloon sain aivan uskomattoman tarinakohtauksen. Jalat tarisi, kadet tarisi, jopa maha tarisi, enka ma pystynyt tekemaan mitaan. Oli ihan hirvean kylma. Ma makasin makuupussissa kahden paksun peiton alla kaikki vaatteet paalla, ja huulet oli silti ihan siniset. Karmea fiilis. Ma yritin kitata mahdollisimman paljon vetta, ja parin tunnin paasta olo alkoi olla taas ihan inhimillinen. Ma olin yllattavan rauhallinen, vaikka jokainen lihas tarrasi ja sydan tykytti samaan tahtiin. Ma tiesin, etta kyse ei ainakaan ole vuoristotaudista, silla me oltiin paljon matalammalla kuin aiemmin. Oli silti hyva mieli. Thorong La. Ha haa!

Paiva 13

Muktinath (3800) - Kagbeni (2800)

Kilometreja kavelty: 10

Korkeusmuutos metreissa: -1000

Matka alas alkaa. Aamulla herattyamme kaveltiin ympari Muktinathia, joka on paikallisille, seka hinduille etta buddhalaisille, tarkea pyhiinvaelluskohde. Kaytiin tutustumassa temppeliin, jossa palaa ikuinen tuli. Maanvaosta pursuaa kaasua, joka palaa pikkuruisella sinisella liekilla. Palasimme majatalolle pikaiselle lounaalle, ja ma tein oikein onnistuneet vaihtokaupat majatalon pitajan tyttaren kanssa. Ma luovuin vanhasta t-paidasta ja college-housuista ja sain tilalle mielettoman villahuivin.

Temppelin kellot. Kling klang.

Matka jatkui tiella kavellen leppoisasti kohti seuraavaa kylaa, joka osoittautui oikein pirteaksi ja mukavaksi paikaksi. Kylan kujilla virtasi kirkas vesi, ja joka paikassa porrasi aivan uunituoreita vasikoita ja karitsoita. Kyla on turisteilta kielletyn Mustang-laakson suulla, ja me kavimme kurkkaamassa tuon kielletyn hedelman suuntaan. Muuta mainitsemisen arvoista: ensimmainen kuuma suihku (ja suihku ylipaatansa) yli viikkoon.

Paiva 14

Kagbeni (2800) - Marpha (2670)

Kilometreja kavelty: 15

Korkeusmuutos metreissa: -130

Aamulla harkitsimme Kagbeniin jaamista toiseksi paivaksi, silla pidimme kylasta niin. Luvassa oli kuitenkin helppo paiva pelkkaa alamakea, ja paatimme jatkaa matkaa. Puolenpaivan aikaan tuuli yltyi aivan mielettomaksi. Vaikka kavelimme levealla tiella lempeaa alamakea, oli reissu yllattavan rankka tuulen vuoksi. Vastatuuleen kulkeminen oli kuin ylamakea koko matka. Emme kuulleet toistemme puhetta, vaikka kavelimme vain noin viiden metrin paasa toisistamme. Lopulta saavuimme kylaan, joka oli tuulelta suojassa, ja paatimme yopya siella. Me saimme aivan pilkkahintaan koko kylan parhaan hotellihuoneen, toisen kuuman suihkun putkeen ja jakkipihvit. Nam.

Paiva 15

Marpha (2670) - Kalopani/Lete (2535)

Kilometreja kavelty: 17

Korkeusmuutos metreissa: -135

Taysin turha paiva. Opaskirjan mukaan matkalla olisi pitanyt nakya reissun parhaat vuoristomaisemat, mutta pilvet peittivat taivaan. Missaan ei nakynyt mitaan. Kylat matkan varrella eivat olleet tippaakaan autenttisia tai karismaattisia. Pelkkia majataloja. Alkoi sataa. Blaah.

Paiva 16

Kalopani/Lete (2535) - Tatopani (1200)

Kilometreja kavelty: 20

Korkeusmuutos metreissa: -1335

Oho. Aamulla aukesivat aikas muikeat maisemat vuorille, jotka kurkottavat yli kahdeksan kilometrin korkeuteen. Syotiin aamiaista majatalon kattoterassilla ja hymyiltiin holmoina vuorille. Siina se. Muuten paiva olikin taas pilvinen ja kylat tuskin mainitsemisen arvoisia. Tama laakso tuntui paljon tylsemmalta kuin Thorong Lan toisella puolella oleva laakso tiibetilaiskylineen ja avonaisine taivaineen. Tama laakso olikin vuoriston ja monsuunin valissa, mika merkitsi sateessa tarpomista ja iilimatoja. En tieda, johtuiko saasta vai muuten matkavasymyksesta, mutta alamakeen kulkeminenkin alkoi tuntua hankalalta. Illalla saavuimme kuitenkin Tatopaniin, jossa meita piristivat kuumat lahteet. Teki aika gutaa maata kuumassa vedessa kylma kaljapullo kadessa ja vain sulaa veteen. Illalla juhlittiin mun maisterinpapereita omenapiirakalla.

Paiva 17
Tatopani (1200) - Sikha (1935)

Kilometreja kavelty: 8

Korkeusmuutos metreissa: +735

Voi itku mika paiva! Koko paiva tuntui silta, kuin tervassa olisi kavellyt. Grantilla oli puolestaan supermiespaiva, eika hanen ymmarrys oikein riittanyt mun voinnille. Tapeltiin aika kovaaanisesti tien reunalla ja paiskottiin tavaroita. Oltiin tahan mennessa vietetty paaosin aikaa vain kahdestaan. Usein oltiin ei pelkastaan majatalon ainoat turistit vaan koko kylan ainoat turistit, ja alkoi olemaan sellainen fiilis, etta nyt on toisen vitsit kuultu. Paiva oli todella kuuma ja kostea. Kummallakin kintut taynna iilimatoja. Maisemat keskinkertaiset.

Paiva 18 
Sikha (1935) - Ghorepani (2870)

Kilometreja kavelty: 9

Korkeusmuutos metreissa: +935

Tarpominen ylospain jatkui seuraavana paivana pikkaisen paremmissa merkeissa. Paastiin perille nopeasti ja kivuttomasti. Ghorepani oli meidan viimeinen kyla Annapurna Circuit Trek -vaellusreitilla, ja taalta me poikettiin polulle, joka vei meidat Annapurna Base Camp -reitille. Ghorepani oli taas aikas tylsa turistikyla, mutta meita piristi ajatus seuraavasta aamusta. Ghorepani on sellaisen kukkulan juurella, josta on luvattu olevan parhaat maisemat vuorille. Aamulla siis aikaisin ylos ja kukkulalle.

Paiva 19
Ghorepani (2870)

Kilometreja kavelty: 0

Korkeusmuutos metreissa: 0

Aikaisin siis aikaisi ylos ja kukkulalle, my arse. Aamu valkeni taas sateisena ja pilvisena. Tanaan ei mentaisi mihinkaan. Muuten oltaisi jatkettu matkaa, mutta muut reissaajat ja opaskirjaset kehuivat niin nakymia, etta paatimme pitaa lepopaivan.

Paiva 20
Ghorepani (2870) -Poon Hill (3210) - Tadopani (2680)

Kilometreja kavelty: 15

Korkeusmuutos metreissa: -190

Mulla oli heratyskello soimassa neljalta. Taysin pilvista. Torkutettiin kello viiteen. Viela pilvisempaa. Sitten Grant kurkkasi ikkunasta kuuden maissa ja avot: aivan aurinkoinen aamu. Ihasteltiin maisemia majatalon ikkunasta ja mietittiin, pitaisiko lahtea kapuamaan kukkulalle viela parempien maisemien toivossa. Pilvet valtaavat vuoret melko nopeasti, joten todennakoisyys sille, etta perille paastyamme emme nakisi muuta kuin usvaa, oli kohtuu suuri. Paatettiin silti yrittaa. Juostiin kukkulan kylkea mahdollisimman nopeasti ylos, ja ohut ilma yllatti mut puolivalissa. Henki ei kulkenut, ja voimat olivat ihan loppu. Grant kiirehti eteenpain, ja ma komysin perassa. Paasin kuin paasinkin lopulta kukkulan laelle. Ma yritin tasata hengitysta ja juoda vetta janooni, mutta oksensin kaiken ulos kuten kunnon urheilija konsanaan. En oo ikina ennen urheillu niin, etta laatta lentaa, mutta nyt se on tehty sekin. Vartin paasta lauma muita turisteja tuli ihailemaan maisemia, ja tietysti heista jokainen talloi mun oksussa. Mutta ainakin maisemat olivat mielettomat.

Laskeuduttiin kukkulalta alas, syotiin aamiaista ja jatkettiin matkaa Annapurna Bace Camp -reitille. Polku kulki upeiden sademetsien lapi. Uskomatonta, miten muutaman kilometrin matkalla maisemat muuttuvat niin paljon. Toisella puolella solaa kolmessa kilometrissa oltiin Suomen maisemissa, sitten noustiin Transhimalajan kuiville maille, missa ei kasvanut mikaan, huipulla oli pelkkaa soraa ja lunta, jalkimmaisessa laaksossa oli sademetsia liaanineen. Mieletonta.

Saavuttiin paljon aikaisemmin perille kuin mita olimme suunnitelleet. Ei oikein tiedetty, olisiko pitanyt jatkaa matkaa, kerta aikaa viela oli, vai jaada paikoilleen. Paatimme pohdiskelun jalkeen jaada yoksi kylaan, silla paattelimme majatalojen korkeasta maarasta, etta taalla on oltava mielettomat maisemat. Aamua odotellessa.

OSA 2: Annapurna Base Camp (Sanctuary) Trek

Paiva 21
Tadopani (2335) - Bamboo (2335)

Kilometreja kavelty: 18

Korkeusmuutos metreissa: -345

Aamulla tosiaan saatiin ihastella taas lumisia huippuja ja kavella auringon porottaessa kirkkaalta taivaalta. Lepopaiva teki teraa, ja me tarvottiin 18 kilsaa, mika on aivan mieleton maara Himalajalla, missa mikaan ei ole milloinkaan tasaista. Polku laski jyrkasti joelle, nousi jyrkasti kylaan, laski jyrkasti joelle, nousi jyrkasti kylaan. You got the picture. Meilla oli aivan mieleton menemisen meininki ja me paahdettiinkin nopeasti ja pitkalle uudella reitilla.

Meidan oli tarkoitus yopya base camp -reitilla parikin yota ja edeta hiljalleen, silla paamaara oli taas yli neljan kilometrin korkeudessa, missa happea ei juuri ole. Paikalliset neuvoivat kuitenkin, etta meilla ei ole mitaan hataa, silla olemme olleet yli viiden kilometrin korkeudessa, joten paatimme, etta seuraava paiva on taynna puserrusta ja etta perille mennaan.

Paiva 22
Bamboo (2335) - Annapurna Base Camp (4130)
Kilometreja kavelty: 13
Korkeusmuutos metreissa: +1795

Ja perille mentiin! 1795 metria korkeutta yhdessa paivassa on melkoinen maara, ja se meni ihan kivuttomasti taas. Tosin maisemat olivat taas udun peitossa, mika oikeastaan teki reissusta aika jannittavan. Polkua ei nakynyt eteenpain kuin muutama metri kerrallaan. Ymparilta kuului vain koskien kuohunta. Aamulla meita odottaisi siis melkoinen yllatys.

Paiva 23

Annapurna Base Camp (4130)

Kilometreja kavelty: 0

Korkeusmuutos metreissa: 0

Vau! Aamu oli aika elamys. Base Camp on taysin Annapurna-vuorijonon ymparoima. Tuntui silta, kuin seisoisi ison popkornikulhon pohjalla ja katselisi kulhon reunoja kohti. Meita ymparoivat Annapurna South (7219), Annapurna I (8091), Annapurna II (7937), Annapurna III (7555), Annapurna IV (7525) ja Gangapurna (7455). En tieda, mika vuori oli mika, mutta aivan sama. Sanattomaksi jain. Maisemat olivat niin mielettomat, etta paatimme jaada viela toiseksi yoksi ja nauttia spektaakkelista toisenakin aamuna.

Paiva 24

Annapurna Base Camp (4130) - Jhinu (1710)

Kilometreja kavelty: 20

Korkeusmuutos metreissa: -2420

Aamu oli jos mahdollista vielakin upeampi. Sininen taivas ja lumihuiput aivan kosketusetaisyydella. Edellisena iltana olimme suunnitelleet muiden matkaajien kanssa kavelevamme Jhinuun, jossa meita odottaisi kuumat lahteet. Matka olisi pitka mutta suurimmaksi osaksi alamakea. Lahdimme aamulla matkaan ja kymmenen tunnin paasta olimme perilla. Alkumatka sujui lentaen, mutta sitten alamaki kavi rankaksi jaloille. Tarisevin koivin paasimme perille. Muut jaivat matkan varrelle yhta englantilaismiesta huolimatta. Kuumat lahteet tekivat kylla aika hyvaa kipeille lihaksille.

Olimme aikas hyvassa vauhdissa ja suunnittelimme, etta seuraavana paivana yritamme paasta Pokharaan asti, lahtopisteeseen. Sovimme englantilaisen ystavamme kanssa tarskyt Pokharaan. Seuraavana iltana juhlittaisiin pihvein ja oluin. 

Paiva 25

Jhinu (1710) - Phedi (1100)

Kilometreja kavelty: 18

Korkeusmuutos metreissa: -610

Voi itku ja hammastenkiristys! Oli taas koko paiva tervassa kulkemista. Grant voi ihan hyvin, mutta mun jalat eivat kulkeneet. Ma sanoin jo alkumatkasta, etta tuskin paasen Pokharaan asti. Harmitti niin pirusti, etta viimeinen paiva oli niin hankala. Grantin teorian mukaan mun jaksamattomuus johtui kuumista lahteista. Tamahan oli jo toinen kerta, kun pulikoinnin ja lutraamisen jalkeen ruis oli kadonnut mun lihaksista. Oli muutenkin surullinen olo, kun joutui jattamaan vuoret taakseen.

Oppaan mukaan matkaan olisi pitanyt menna kahdeksan ja puoli tuntia. Yleensa me oltiin huomattavasti oppaan aikoja nopeampia. Tanaan meilla meni matkaan kymmenen tuntia. Huoh! Polku ei loppunut ikina. Pienetkin maet olivat tuskaa. Matkaa tosin piristi paikallinen nainen, joka ajoi lehmaa polkua eteenpain. Han kysyi, minne olimme matkalla ja voisimmeko ystavallisesti ottaa hanen lehmansa mukaan, kun kerta samaan suuntaan olimme menossa. Mikapa siina. Siina me sitten tallasimme vuoristopolkuja vitsan ja lehman kanssa. Saipahan emanta vapaapaivan.

Illalla sitten saavuimme Phediin, josta nappasimme bussin Pokharaan. Paastiin kunnon suihkuun, tavattiin uusi englantilaisystavamme, syotiin lihaa niin, etta napa rutasi, ja juotiin olutta paalle.

Sen pituinen se. Eli noin 308 kilometria.

Otteita Grantin matkapaivakirjasta: Crossing borders

Intia on takanapain. Shh! Kuuletteko tekin tuon? Kuulostaa ihan enkelikuoron laululta...

Anyway, sama homma kuin ennenkin: [minun lisaykseni ovat hakasulkeissa].

"VARANASI       23.5.11     MON

Sleeping was okay. Saara was still sick enough to warrant a trip to the doctors and I too wasn't feeling 100%. We had showers due to the water being hot (!) which is probably the first time since a full month. At 9.30 I went to see if the doctors was open as I remembered it was the opening time. The actual opening time was 9 once I reached the place, but still, the doors were locked. About 2 minutes later someone came long, opened the door and said the doc will be there in 30 minutes.

So, we made sure Saara could handle the short walk, which she did, and soon after she was being consulted. Saara had a real hard time understanding his accent so I had to repeat some questions sometimes. His eventual diagnosis was an infection that is common among tourists and gave her 5 days worth of pills to kill it, then wait 2 days, then take a stool sample to a hospital . Could set our trekking plans back a fair bit but Saara feeling healthy again is much more important.

[This was the weirdest doctor I have ever seen. Or has seen me. He didn't take my temperature, blood pressure or anything. He tapped my hands and arms with his knuckles. I don't know what that had to do with my stomach issues. Also, he had a portrait of a Hindu goddess with a necklace made of human skulls and a skirt made of bloody human legs on his wall. This should've been a sign to go somewhere else. The doctor told me not to eat anything spicy or cooked in oil. That would cover the whole Indian cuisine then.]

The goodies.

We then decided it might be a good idea to finally walk downstream along the Ganges and the ghats. So we did. We ambled along with many cricket games going on, water buffaloes bathing and people sitting enjoying the afternoon. We stopped at the smaller burning ghats as a few fires were burning. We grimly looked at the fires knowing people were in there but there was no sign of it. That was until we moved on a bit and saw a foot sticking out of a fire plain as day. We couldn't help but look.

Soon after a local game along saying he works at the burning ghats [and that he is the son of the man who owns the ghats]. He explained the process, told us about the bodies that are not burned. He then switched his story about trying to get us into some silk making shop, probably to get commission. [Seta!] We agreed to meet him tomorrow at the ghats, which will be a long wait as we are out of here tonight. He left, we stayed a little longer, then another guy, the owner of the ghat (!). How lucky are we to meet the owner and the owner's son in the space of 10 minutes! Man they talk some shit around here! He asked the exact same questions to try to keep the conversation going, wanted to explain the process and then finally invited us to a silk factory. Deja vu came quickly.

Back to the guest house to kill time until the train. My not feeling well from the morning and most of the day really hit home after a very watery bowel movement. Hope it is not what Saara has and was just last night's food."

"VARANASI-NEPAL     24.5.11    TUES

So, I had the runs too! I took the last antibiotic and also took two stoppers to make sure I could get through the day of travel.

We had a little trouble finding our train to get on to Gorakhpur. The big sign in the entrance hall said that our train was expected at 23.00 on platform 2, so that is where we headed. When we got there, a train was sitting on the tracks going from Mumbai to Gorakhpur but it was only 22.10 and the train number was different. I was sure it was not our train but as it stayed longer on the stop getting even closer to our estimated departure time of 23.15 I started asking around. It left exactly 23.15 but I was still convinced it was not ours but Saara was not. [That's to put it kindly. I was nearly in tears as this was the only escape from India. If this was our train, and we missed it, that would mean we couldn't get out of India before Grant's visa expired. And I know how Indians love their red tape and commission money. I wanted nothing more than to get out and to get out fast.] Thankfully I was right this time and after an announcement over the speakers we knew our train would be an hour late.

When we did get on we were incredibly tired and just set up our beds as quickly as possible and went to sleep. As I have done on most train trips, I like to put the mobile (especially if we have an alarm on) and my wallet inside the sleeping bag that I use as a pillow, only problem was I could not find my wallet. I woke Saara and a frantic search took place, but nothing. My best guess was it has fallen out of my pocket at the train station when I laid down or something. [My guess is it got stolen. Varanasi train station is notorious for pickpockets. Any case, it had to happen on our LAST DAY in India. On the LAST DAY. India had it's revenge.] There is a chance I got pick pocketed  but my shorts have velcro tabs with a flap (board shorts) so it seems that is would be difficult for me not to notice. Anyway, it was gone. Amazingly, there was not a single rupee in it! It would have to be the only time in India when I had absolutely no money in it!

We swapped Saara's Finnish sim card into the mobile and I tried to call mum so she could cancel my card. We couldn't get through so we ended up calling Bear [Hi, Bear!!!] who would then call my mum. We also worked out the right number to call Mum and I left a message. Bear then called back later to say he had called Mum too. Should all be good. We still have Saara's card and that money should still cover our trip [thanks to countless hours at Norssi and Siwa]. The train ride was okay, and not even the worry of losing my wallet could stop me from sleeping due to how tired I was.

We arrived in Gorakhpur an hour or so late and made our way to the bus station for our last bit of India. We found a bus with a few other tourists. The ride was cramped but we made it to the border. We had to walk about 1km to the border and we had read there were scams going on about stamping passports and things, so when some ununiformed guy (who spoke like he was high) tried to get us into some place talking about passport stamping, we just flew by to the border. [We were out!]

We found the place where we had to fill in forms for a Nepal visa. It was pretty straight forward and we got to change our Indian rupees for Nepalese ones. They did tell us though that we needed to go back into India and get our 'out stamp' and it was the place that the guy tried to get us into. Whoops. We apologised to him and explained about what we had read and that India has made us unable to trust anyone, hence why we were in a rush to get out. The stamp came easy enough, then we got our visa and we were off!

Instantly our mood changed as we were somewhere new and we had left India behind.

Our next task was to find a bus to Pohkara [actually Pokhara].  This, we found out quickly, could be quite difficult as there was a drivers' strike on. We teamed up with an American/Polish girl (Anja) we then found an overnightbus to Pohkara (although we would have liked to go to Tansen first, but no busses) then we went for chai and momos (Nepalese dumplings) and then got to our bus.

Lonely Planet had warned us about 3 things things concerning bus travel:

1: Bus travel is dangerous, keep it to a minimum.

2. Don't travel at night as it makes it more dangerous and 

3. Don't put your luggage on the roof unless you are with it (on the roof mind you!)

Well, we did all three. So, we were off to the mountains, hopefully."

"POHKARA, NEPAL     25.5.11.     WED

We jumped on the very full bus and started off on what was a 270 km trip that took 10 hours for some reason. I know there are mountains here, but the would have to be some super windy roads to only average 27 km/h. We set off at a cracking pace and soon noticed more nature, cleaner air and much less noise, especially from the bus horn. It was just getting dark but we did see the silhouette of some large mountains off the distance that we reached once it was dark. [It was truly beautiful. I couldn't get enough of the fresh air. It filled everything in me.]

We had our first bus scare early on as the bus driver clearly wanted to keep momentum up for an up coming climb and was driving quite fast through very sharp corners. At one particular blind corner he moved into the right hand lane to give himself more road to work with only to have a truck coming the other way. He violently swung the bus left, then threw it back to the right to make sure we didn't fly off into the darkness and the valley. It was scary enough to make a few locals say some words, but an American tourist summed up the situation perfectly yelling "SLOW THE FUCK DOWN, ASSHOLE". As far as I could tell, he got off at the next stop. [I was considering it also. I was scared, big time. I'm not a very patient person by any standards but I felt surprisingly calm in the knowledge that if I were to die, it wouldn't be in India. And not from diarrhea.]

Public transport in Nepal

Now as far as stops this bus was unbelievable. We would drive for 45-60 minutes (sometimes shorter) and then stop for anywhere between 30-60 minutes. We soon worked out why it took 10 hours. We stopped at junctions where other buses had stopped and the drivers seemed to be getting together discussing stuff we assumed was about the strike. We also figured we were waiting for more passengers as our bus had become somewhat empty by now. [We did finally arrive in Pokhara which I loved from the first moment I saw the lake. Never mind the mountains.]"

Those are clouds. Not pollution.

What's that colour? Green!

I would swim in this.

[And this is where Grant's diary ends. We forgot to bring the new one with us, so this shall be in my own words. And in my own words: I love Nepal. Now, unfortunately, I am still sick so we have not been able to leave for the trek. I did go to a hospital in Nepal, gave a stool sample, saw a doctor and was re-diagnosed. I have amoebic dysentery and no, it will not kill me. In fact, the doctor said I am strong enough to head for the Annapurna as soon as I want to. We thought it wise to wait a few more days and see how my new goodies would work. More importantly, I am allowed to eat whatever I bloody want, and what I want is a bloody steak.

The new goodies

We are going to leave for the trek tomorrow morning and as I don't expect to have internet connection along the way, you will not be able to hear from me for a month. Enjoy. But I shall return with many more words.]