Passit kourassa oli hyvä jatkaa matkaa, vaikka ei me Indonesian ulkopuolella reissattukaan. Ikinä vaan ei voi olla varma, haluaako lentoyhtiö minkämoista todistetta henkilöllisyydestä. Passin käy aina. Ajokortti ei niinkään. Lisäksi me päätettiin lähteä Sulawesi-saarelle, jonne on matkaa jonkin verran. Jos sieltä pitäisikin yhtäkkiä lähtee laivalla takaisin Balille, matkaan menisi joululomasta suurin osa. Ei kiitos.
Grantin kaveri, Bear, lähti vielä seuraksi Sulawesiin. Meidän suunnitelmissa oli viettää Sulawesin lähimaastoissa melkein kuukausi, joten aikaa oli ihan kivasti pyöriä eri saarilla. Bunaken sopi hyvin Bearille, joka pääsi sukeltamaan maailmanluokan riutoilla.
Me suunnattiin suoraan lentokentältä satamaan ja toivottiin parasta. Kai sieltä joku paatti löytyy, jolla pääsisi Bunakenille. No, siellä oli sellainen todella luotettavan näköinen möhömahainen setä, jolla oli hirmuisesti kultaisia sormuksia sormissa. Nämä on just sellaisia heppuja, joiden kanssa tekee mieli tehdä bisnestä. Saatiin me hinta kohdilleen, ja sitten keula kohti Bunakenia.
Bunaken ei ole mikään rantafanaatikon kohde. Lähes koko saarta ympäröi mangrove-metsä, ja ainut rantakin on näkyvissä vain laskuveden aikaan, milloin se oli mutainen, märkä ja täynnä rapuja.
Mutta ei saarelle kukaan rantojen takia menekään. Valttikortti on meressä. Mangrove-metsän lisäksi saarta ympäröi huima riutta. Me käytiin snorklaamassa pari kertaa Bearin sukellusreissuilla, ja täytyy sanoa, että en juuri muista nähneeni moisia vedenalaisia maisemia missään ennen. Korallit olivat upean värisiä, ja kaloja oli miljoonittain. Iso peukku.
Erittäin pieni peukku roskan määrälle. Vedessä kellui muovipulloja ja sipsipusseja siinä määrin, että välillä ne peittivät auringonkin, kun sukelteli pinnan alla. Roskat kulkeutuvat Sulawesin pääsaarelta Bunakenille. Paikallisia tietenkin kismittää, sillä turistidollarit lämmittävät mukavasti takataskua, sulawesiläisiä ei niinkään. Eiväthän ne roskat ole enää omalla takapihalla.
Roskat eivät juurikaan kyllä harmittaneet. Paluumatkalla meidän paatin kylkeen liimautui lauma delfiinejä. Ne loikki ja pomppi meidän ympärillä pitkään, joten mä ajattelin koettaa onnea. Ei kun maski naamariin, räpylät jalkaan ja veteen. Delfiinit olivat kuin ukkospilvi täynnä rasvattuja salamia. Ennen kuin mun päälaki oli edes vedessä, ne olivat jo näkymättömissä. En ehkä nyt vielä menisi väittämään, että ollaan uitu delfiinien kanssa. Mutta delfiinien "läheisyydessä" ollaan uitu - ei "kanssa".
Me vietettiin joulu Bunakenilla, mutta teki mieli lähteä jonnekin, missä voisi löhötä rannallakin. Mä ja Grant ostettiin lennot Togean saarille Keski-Sulawesin tienoille, ja Bear osti lennot Melbourneen. Seuraavana päivänä me matkattiin takaisin lentokentälle.
Meillä oli pari tuntia aikaa Manadossa, joka osoittautui aivan hirveäksi lääväksi. Ei läävin läävä, missä ollaan käyty (sen kunnian saa Medan Sumatralla tai Hospet Intiassa, mutta sanotaan, että läävien top kympissä ollaan. Me istuttiin amerikkalaisessa kanaravintolassa muutaman tunnin, kun ulos ei tehnyt mieli mennä. Nam.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti