Tulihan se talvikin sieltä. Loman toinen viikko
näytti aivan joulukortilta. Lumi oli maassa, päivät kirkkaita ja kuulaita. Mä kävin
hammaslääkärissä, ja sillä aikaa, kun mun kalusto korjattiin kuntoon ilmaiseksi
(sosialismi on ystävämme), alkoi hipruttaa lunta hiljakseltaan. Kun mä pääsin
tuolista, oli maisemat jo hieman jouluisammat kuin edellisellä viikolla.
Mä kävin myös pyörimässä Vanhalla Suurtorilla
kameran kanssa. Aurinko oli jo kerennyt laskea – ei ihme, jos päivässä on
valoisia tunteja vähän päälle neljä. Yhdessä talvessa on keskimäärin viisi päivää,
jolloin Turku näyttää kauniilta, ja mun onneksi nyt oli yksi näistä päivistä.
Kyllähän kesäisin kelpaa Turkua kauniiksi kehua, mutta leudot ja märät talvet
eivät ole kovinkaan komeita. Oli todella rauhallista. Ei edes kuullut omia
askeleita, mitä nyt lumi vähän natisi kenkien alla. Kirkko näytti oikein
juhlalliselta ja Vähätori avian elokuvakulisseilta. Vähän oli zombie-hyökkäyksen
tuntua, sillä muita ihmisiä ei näkynyt juuri missään.
Me käytiin Arjan kanssa seuraavana päivänä
ihmettelemässä lunta valoisaan aikaan. Tai siis mä ihmettelin. Tuskin Arja niin
tohkeissaan lumesta oli. Mä käytiin pikainen lenkki Paaskunnan metsässä. Mä
yritin nappailla valokuvia lumesta, joita sitten voisi näyttää Aussilassa
mukuloille. Enemmän niitä kiinnostivat pihlajanmarjat – bush tucker, bush
tucker! You eat them? Your totem?
Lumi jäi maahan jouluun asti. Aattona käytiin
Piikkiön hautausmaalla sytyttämässä isovanhemmille kynttilät, ja sen jälkeen käytiin
kuuntelemassa joulurauhan julistus. Samat kuviot kuin joka joulu. Ja samat saakelin
turistibussit joulurauhan julistuksessa, niin ettei mitään näe, ellei väkisin
tunge kyynärpäät edellä aivan eturiviin. Tosin en mä tiedä, onko siinä
julistuksessa paljoakaan näkemistä, mutta ottaa vaan päähän vainiot ja pohjolan
liikenteet, jotka vetävät ajokalustonsa kulttuurimaisemiin. Eikö ne voisi ajaa
vaikka kirkon taakse vai onko tarkoitus, että ne paistavat televisiossa
suorassa lähetyksessä. Ilmaista mainosta.
Siitä se joulu lähtee käyntiin. Hautausmaan ja
joulurauhan jälkeen me hengataan koko päivä kotona. Katsotaan tietenkin
joulurauha telkkarista, jos vaikka oma naamari olisikin päätynyt lähikuviin. Ei
ollut. Kas kummaa, kun olin Pohjolan Liikenteen takana koko operaation ajan.
Loppuiltapäivä etenee glögeillessä ja taistellessa piparihinkua ja
konvehtihimoa vastaan, kunnes sitten kinkku on isketty pöytään ja sitä voi syödä
itsensä lähes hengiltä. Onhan mun ollutkin ikävä suomalaisia sapuskoita – lähinnä
jälkiuunileipää ja graavilohta.
Koko konkkaronkka veti kupunsa täyteen, ja
sitten me käytiin odottelemaan pukkia. Pian alkoikin kuulua sellaista kolinaa,
että me arveltiin pukin olevan jo lähellä. Jukka lähti pitämään poroista
kiinni, etteivät ne pääse karkaamaan sillä aikaa, kun pukki jakaa lahjat. Meillä
käykin pikkasen erilainen pukki kuin muissa kodeissa yleensä. Siiri on nimennyt
meidän pukin Apinapukiksi, sillä heillä kotona käy erinäköinen pukki punaisessa
nutussa, ja hän on se Joulupukki, joka asuu Korvatunturilla. Meidän pukilla on
turkki, sillä eihän ulkona muuten tarkene. Siiri auttoi Apinapukkia jakamaan
lahjat ja lauloikin pukille vielä. Onneksi, sillä ei me muut ollakaan kovin
kummoisia laulajia.
Joulunjälkeiset pyhät menivät aikamoisessa ruokakoomassa.
Mä vain makasin sängyssä ja luin pukilta saatuja kirjoja. Lumikin oli menettänyt
uutuuden viehätyksensä. Käytiin me sentään sukuloimassa Kustavissa katsomassa
enoa, jota en ollut kerennyt vielä tervehtiä ennen joulua. Taisikin olla
viimeinen niistä viidestä päivästä, jolloin Turun seutu näyttää hyvältä. Sitten
tuli loskakelit. Onneksi olikin lennot toisiin maisemiin, joten mä vetäsin
sandaalit takaisin jalkoihin ja lähdin kohti päiväntasaajaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti