Vielä viikko ja viimeinen saari. Boracay-nimi oli mulle entuudestaan tuttu, mutta mä en oikein tiedä miksi. Jokainen matkaaja oli meille puhunut Boracaysta hyvään sävyyn. Upeita rantoja, hyviä ravintoloita, leppoisia baareja, yötä myöhään auki olevia klubeja. Kovat olivat odotukset.
Boracay oli kyllä aika pettymys. Rannassa ei ollut mitään vikaa. Se oli kaunis ja puhdas, mutta sen joutui jakamaan pilvisenäkin päivänä monen tuhannen muun ihmisen kanssa. Sama rantakadun kanssa. Oli vaikea liikkua sekä eteen että taakse, sillä katu oli täysin jumissa pakettimatkalaisista. Suurin osa muista turisteista tuntuivat olevan itäeurooppalaisia ja pohjoisaasialaisia pakettimatkaturisteja, eikä meillä oikein ollut mitään asiaa toisillemme.
Lisäksi trooppinen matalapaine hengasi edelleen meidän nurkilla, vaikka me oltiinkin vaihdettu saartakin. Oli pilvistä ja tuulista. Onneksi meillä oli huoneessa telkkari. Viikon puolivälissä me huomattiin, ettei me oltu otettu kuin kaksi valokuvaa. Huoh. Jotenkin oli sellainen olo, että hyvät ilmatkaan eivät olisi tätä saarta pelastaneet.
Äkkiä meille kuitenkin muodostui päivärutiini. Aamusta pieneen rantakuppilaan aamiaiselle, sitten möllöttelyä, pari tunnin hierontaa, törkyhalpa happy hour, auringonlasku, persoonaton buffet-ruokailu persoonattomassa ravintolassa ja pehkuihin.
Mitäs tätä pitkittelemään. Älä mene. Elleivät sitten pakettimatkat, banaaniveneet ja tulenpyörittäjät ole sun juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti