Olihan meillä myös tänä vuonna Wadeye Festival. Tietenkin se peruttiin vähintään kaksi kertaa ja oli noin kolme kuukautta myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja parempi vähän kuin ei mitään. Tällä kertaa ei saatu muuta kokoon kuin konsertti.
Me mentiin illalla kylän hallille katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Sama meininki kuin aina paikallisissa diskoissa. Koko kylä ja kaikki kulkukoirat ovat tunkeneet itsensä halliin, musiikki on aivan liian kovalla, tuulettimet ei toimi.
Kukaan ei tanssi paitsi silloin, kun oman klaanin suurimmat hitit kaikavat lavalta. Ne lauletaan nuotin vierestä, ne kaikki kuulostaa samalta ja kaikissa on hirveä sähköurkujen vinkuna taustalla. Kun se oma suosikki soi, klaanin mimmit ja lapset kävelevät isossa ringissä ja heiluttelevat käsiä kohti kattoa. Kun musiikki loppuu, kaikki juoksevat lattialta karkuun.
Suosikkibiiseissä lauletaan omasta ryteiköstä. Vaikea sanoa, mitä lauluissa oikeastaan sanotaan. Mä kun en tunnista sanoista muuta kuin ryteikön nimen. Suosituimmissa biiseissä lauletaan myös tärkeistä tapahtumista. Mun apuope kysyi multa, haluisinko mä tulla tanssimaan hänen kanssaan helikopteri tapaturman. Jaa, no mikä ettei. Laulussa kerrotaan, miten muutama vuosi, sitten Wadeyen lentokentälle tipahti helikopteri. No, tämä on nyt varmaan sitä suullista kertomakulttuuria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti