Herranjestas!

Mä olen harjoitellut suuni kiinni pitämistä paljon. Vieläkin tekisi mieli tehdä sarkastisia kommentteja ja olettaa, että muut ovat samaa mieltä. Suomessa puhutaan niin harvoin uskosta ja uskonnosta. Se on hyvin yksityinen asia, ja Suomessa mun lähipiiri tuntuu olevan lähinnä agnostikkoja ja ateisteja. Välillä joku paljastuu kaappiuskovaiseksi. Täällä asiat ovat toisin. Monet Grantin kavereista ovat uskovaisia, ja yllättäen he ovat ihan normaaleja kaljaa lipittäviä ausseja. Mä tuppaan unohtaa asian ja sitten mä möläyttelen kaikenlaista. Joo joo, vapaa maa, vapaa sana, mutta enhän mä tahallani ketään halua loukata. Mieluummin sitten selän takana. 

Nyt mä olen katolisessa koulussa töissä. Huh! Miten tässä näin kävi? Ei ollut tarkoitus. Uskonto ei kauheasti vaikuta meidän jokapäiväiseen leipäämme. Koulussa opiskellaan enkkua ja matikkaa ihan kuten muuallakin. Tosin jokaisessa luokassa on krusifiksi. Yleensä se on jossain luokan takana, eikä kukaan siihen kiinnitä juurikaan huomiota. Lukujärjestyksessä lukee kyllä ensimmäisenä aamurukous, mutta ei sitä taida kukaan oikein noudattaa. Uskontoa on kerran viikossa, ja sen hoitavat paikalliset apuopet murrinh-pathaksi. Ei kuulu mulle.

Lähinnä koulun uskonnollisuus näkyy siinä, että viikoittaisen henkilökuntakokouksen aluksi luetaan rukous tai uskonnollinen runo. Mä yritän olla muljauttelematta silmiäni ja tarkkailla samalla, jos joku muukin on tekemättä ristiä otsasta rintaan ja olalta olalle. Olisikohan ateisteilla jonkinlainen salainen kädenpuristus? Kukaan ei ole kysynyt multa mun uskosta mitään, mikä on musta kauhean mukavaa. Mä olen harjoitellut ympäripyöreitä vastauksia. "Suomessa suurin osa ihmisistä on luterilaisia." Suurin osa; en välttämättä minä. On meillä töissä muslimikin, joten tuskin mua nyt sentään lynkattaisiin. Ehkä ihmiset eivät osaa olettaa, että joku EI uskoisi jumalaan. Miksi muuten mä olisin täällä, jollen käännyttämässä tai "Jeesuksen sotilaana", kuten yksi työkaveri asian muotoili? Paikalliset ovat hirveän hartaita. Heidän talojen ulkoseinille on ripustettu jos jonkinmoista kuvaa. Neitsyt-Maria on täällä tosi pop. 

Eniten uskonnollisuus vaikuttaa mun elämään siten, että mä en ole varma, missä kohtaa kuuluu nauraa ja missä ei. Käytiin naapureiden kesken keskustelua musiikista. Viereisen talon setä pahoitteli, jos hänen torven soitto häiritsee meitä. Mä sanoin, että ei ole haitannut yhtään, sillä me ei olla kuultu pihaustakaan sieltä suunnalta. Lisäksi mä totesin, että meillä on yleensä joko telkkari tai musiikkia päällä, joten meidän oma möly taitaa peittää hänen musisoinnin. Kaveri lisäsi, että kohta Saaralta ja Grantiltä kuuluu hirvittävä doof-doof-doof. Doof-doof-doof on australian kieltä ja tarkoittaa teknomusiikin basson jytkettä. Mä sanoin, että ennemminkin meiltä kuuluu njääääääääiiiiiung, mikä on suomen kieltä ja tarkoittaa sähkökitaran vingutusta. Tähän meidän naapuri huokaisi: "Ei se mitään. En mä soittele sillä torvella kuin virsiä."  No niin. Oliko tuo vitsi? Kuuluuko nauraa? Musta ajatus on absurdi. Pelasin kuitenkin varman päälle enkä nauranut.

Tänään oli sitten koulussa kirkkopäivä. Katolilaiset juhlivat Neitsyt-Marian taivaaseen nousun / astumisen / lähdön / häippäisyn päivää. Ei mulla ollut hajuakaan, että sellaistakin juhlitaan. Mä olen ollut aika laiska luterilainen ensimmäiset 18-vuotta elämästäni, ja meillä oli Jeesus ja Luther eikä me sen enempää tarvittu. Näillä on pirusti pyhimyksiä (vitsin muljaisin) ja sitten se Jeesuksen äiti, joka tuntuu olevan tärkeämpi kuin Jumala, Jeesus ja pyhä henki yhteensä. Tämän äidin veivin heittoa me sitten koko koulun kanssa mentiin muistelemaan kirkkoon. Päivä alkoi hirveällä härdellillä, kun me kaivettiin koulun kaappeja ja yritettiin löytää oppilaiden univormuja. Kukaan, KUKAAN, ei käytä univormuja muuten. Muksut ovat väljissä t-paidoissa ja bermuda-shortseissa paljain jaloin joka ikinen muu päivä. Mä en ollut hokannut, että Jumalalle ovat univormut niin tärkeitä.

Jotenkin me saatiin koko konkkaronkka kirkkoon. Mä en ollut kirkossa aikaisemmin käynyt. Siellä ei ollut lainkaan tuoleja, ja ihmiset istuivat lattialle. Kirkko oli kahdeksankulmion muotoinen, ja seinillä oli mullekin tuttuja naamoja, mutta heidät oli maalattu tummaihoisiksi, mikä itse asiassa onkin paljon lähempänä todellisuutta. Ei Jeesuksella ollut sinisiä silmiä ja vaaleaa tukkaa. Ei mahdollista. Hahmojen ympärille oli maalattu paikallisille tuttuja hahmoja kuten kenguruja ja emuja. Koko komeus oli ympäröity aboriginaali taiteella. Pirteän näköinen kirkko.

Spektaakkeli itsessään oli aika veikeä. Ei mulla ollut hajuakaan, mistä oli kyse tai mitä sanottiin, sillä koko Neitsyt-Maria-konsepti on mulle vieras enkä mä puhu murrinh-pathaakaan muutamaa sanaa lukuun ottamatta. Musiikki tuli cd-soittimesta ja sisälti didgeridoon huivellusta ja kalikoiden hakkaamista. Virsistä laulettiin säteistöt sekä englanniksi ja murrinh-pathaksi. Mä tykkäsin siitä, että pappi puhui kuin normaali ihminen. Kirkossa ei "kaduttu syntejä" vaan "pyydettiin Jumalalta anteeksi". Murrinh-pathaa ja selkokieltä? Melko luterilaista meininkiä. Muksut ja muut opet kävivät hakemassa ehtoollisen. Mä tuijottelin seiniä.

 

 

Ei ollut paha juttu ollenkaan käydä kirkossa, tolleen noin niinku kulttuurisena kokemuksena, mutta kyllä se sai silti siihen jäädä. Kiitos, mutta ei kiitos!

Osoitteeton

Meidän uusi kotikylä on sen verran pieni, että meillä ei ole katuosoitetta. Kuulemma muutama kuukausi sitten risteyksiin kyllä ilmestyi katukyltit, ja roikkuu meidän aidassa numerokin, mutta meillä ei jaeta postia. Ei ole postilaatikoita, posti ei kulje, Kusti ei polje. Meidän posti menee koulun postilokeroon Darwinissa, josta joku ne sitten laittaa rekkaan, laivaan tai lentokoneeseen, ja siten ne ilmestyvät meidän lokeroihin opettajanhuoneeseen. Projektiin menee aikaa muutamasta päivästä kolmeen viikkoon. Siis ihan Australian sisäisessäkin postissa, mikä meinaa sitä, että mulle lienee turha lähetellä ruisleipää. Buu.

Meidän kämppä on oikein kiva, ja meitä on kyllä lähes jokainen koulun työntekijä muistuttanut asiasta. Äänestä paistaa kateus. Mä luulen, että meillä kävi vain tuuri, sillä asunnon entisen asukkaat pakkasivat kassinsa juuri pari viikkoa ennen meidän maisemaan tuloa. Meitä on saman verkkoaidan sisällä neljä identtistä taloa. Meillä kävi myös tuuri naapurien suhteen, sillä he tuntuvat viihtyvät hyvin omissa oloissaan. Koska me sekä työskennellään että asutaan samojen naamojen kanssa, on kiva, että me voidaan valita, koska me halutaan naapureitamme nähdä. Ei sillä, että he olisivat mitenkään friikkejä. Mutta kuitenkin.

Lempparinaapurit

Meidän kämppä on iso. Meillä on kookas tupakeittiö, jossa olohuone on erotettu köökistä baaritiskillä. Me roudattiin ruokapöytä ja -tuolit terassille. Siellä on kiva syödä illallista ja möllötellä laskevaa aurinkoa. Päivän kuumimpaan aikaan meidän lounasta viilentää seinään ruuvattu tuuletin. Harvemmin meidän siellä tulee istuskeltua, mutta viikonloppuiltapäivisin me ollaan pelailtu lautapelejä ja ihmetelty viereisen kadun elämää. Laiskasti lönköttäviä kulkukoiria ja rattaita työntäviä aboriginaali perheitä. 

Ruokapöydän siirto jätti meidän olohuoneen melko tyhjäksi - kutsutaan sitä sitten minimalistiseksi. Meidän sisustus on melko karsea, joten mä yritänkin keskittyä siihen negatiiviseen tilaan, joka ympäröi meidän naurettavan kokoisia sinisiä laiskanlinnoja ja sohvaa - siihen minimalistiseen tyhjään tilaan. Sama verhojen suhteen. Montako väriä yhteen verhokankaaseen saa ängettyä? Tai itse asiassa viiteen? Sillä erilaiset verhot ikkunoissahan vain sulostuttaa elämäämme. Ei kai, ei saa valittaa. Mä oikeasti tykkään meidän asunnosta tosi paljon. Ja kämpässä on huomattavasti enemmän hyvin hyviä asioita kuin hieman ärsyttäviä juttuja. Sitä paitsi jos ikkunoista näkyy päivästä toiseen pilvetön taivas, niin mitäs niitä verhoja katsomaan. Päivän kuumimpaan aikaan verhot toki ovat kiinni, jottei aurinko pääsisi loimottamaan suoraan sisälle.

Keittiö on meille juuri sopivan kokoinen. Meitä odottelivat kaapit täynnä kokkausvälineitä, veitsiä, lautasia sun muuta. Täällä ruokaa lämmitellään sähköllä toisin kuin muualla Aussilassa, jossa keittiöt pelaavat yleensä kaasulla. Me ollaan suhteellisen kaukana sivistyksestä, joten tänne on turha vedellä kaasulinjoja. Sähköä saadaan polttamalla bensaa törkeät määrät kylän generaattorissa. Älytöntä. Täällä ei ole auringosta puute. Aurinkopaneelit, hei haloo! Vesi kyllä lämmitetään aurinkovoimalla. Samasta syystä kuin kaasuttomuuskin, meidän jääkaappi on hieman nuivan näköinen. Me asutaan kaukana, ja kaman tänne raahaaminen on kallista, joten lähikaupan hinnat ovat vähintään kaksinkertaiset. Valtio kannustaa terveelliseen elämäntapaan, joten vihannekset ja hedelmät ovat saman hintaisia kuin Darwinissakin. Se meinaa sitä, että muuta jääkaapissa ei oikeastaan olekaan. Me tilataan kyllä Darwinin k-kaupoista netitse ruokaa, sillä meidän työnantaja maksaa sen kuljetuksen. Kallista puuhaa, mutta mä luulen, että työnantaja haluaa meidät terveinä ja haluaa pitää meidät ennen kaikkea täällä, joten he järjestävät meille mahdollisuuden syödä tuttua ruokaa ja lempparituotteita myös näinkin kaukana.

Meillä on kaksi makuuhuonetta, eikä me olla vielä oikein päätetty, kummassa nukuttaisiin. First world problems. Toiseen paistaa laskeva aurinko, mikä tekee nukahtamisesta vaikeaa. Toiseen paistaa taas aamuaurinko, mikä tekee pitkään nukkumisesta vaikeaa. Viikolla me ollaankin nukuttu jälkimmäisessä. Illalla on viileää, ja unen päästä saa helposti kiinni. Aamulla aurinko herättää juuri sopivasti muutamaa minuuttia ennen herätyskelloa. Viikonloppuisin me nukutaan ensimmäisessä makkarissa, sillä sänkyyn tulee mentyä myöhemmin ja myös pää nousee tyynystä myöhemmin. Kaksi makkaria meinaa myös sitä, että meillä on kaksi vaatekaappia. Vähänkös on luksusta, että on hieno ja iso vaatekaappi, jossa on kenkähyllytkin. Ken-kä-hyl-lyt-kin! Tosin mulla ei ole tainnut olla kenkiä jalassa kohta kuukauden päiviin. Tulee kuljettua lähinnä läpsyissä ja sandaaleissa.

Muihin olennaisuuksiin kuuluu toki kylpyhuone ammeineen ja erillinen vessa. Meidän amme on aina törkyisen näköinen, sillä ihossa tulee aina kuljetettua punaista hiekkaa mukana. Hienon hieno hiekka päätyy aina joko olkkarin lattialle tai ammeen laidoille. Turha sitä sieltä on pestä, sillä sitä on vain täysin mahdotonta pitää ulkona. (Tsekkaa vaikka edellisistä valokuvista meidän etuoven kunto.) Lisäksi hiekka on kuin todella karheaa paprikajauhetta, joka ei lähde ammeesta vain vettä huiluttelemalla. Hommaan menee helposti varttitunnista puoleen tuntiin, eikä mua huvita viettää iltojani polvillani ammetta kuuraten. Likainen se ei ole, vain sotkuinen. Se niistä olennaisuuksista. Täysiin epäolennaisuuksiin kuuluu erillinen kodinhoitohuone ja kuivatavarakaappi. Oikeastaan se on kuivatavarahuone, jossa on kaksi pakastinarkkua ja vielä bonus jääkaappikin. Jotenkin mulla on sellainen olo, että vanhat asukkaat tykkäsivät kalastaa paljon.

Kodinhoitohuone. Ihan kuin meillä hoidettaisiin kotia.

Meidän takapiha on hieman työn alla. Täällä ei ole nyt satanut puoleen vuoteen, joten maa on kovaa, tomuista ja kuivaa. Kohta se on pehmeää, mutaista ja märkää. Grant käy kastelemassa takapihan nurmikkoa iltaisin auringon laskettua, ja mä olen suunnitellut jonkinmoista puutarhaa. Aikomus olisi istuttaa esimerkiksi vesimeloneita vanhoihin mullalla täytettyihin auton renkaisiin. Ei tarvitsisi ruveta möyhimään tuota kuivaa jauhomaista maata. Kasvaahan täällä toki luonnostaan kaikenmoisia kasveja, mutta mä en ole vieläkään saanut hankittua lupaa käydä aboriginaali mailla. Sitten täytyisi vielä tietysti erikseen varmistaa, saako sieltä kaivella kasveja ylös. Oli nimittäin tullut vähän sanomista, kun rangerit olivat käyneet harventamassa pyhiä puita. Mä en kye olevani pätevä arvioimaan kasvien pyhyyttä. Ai, niin! Kasvaa meillä takapihalla banaanipuu! 

Gone fishin'

Meillä oli vastassa ensimmäinen viikonloppu, ja mäkin olin vihdoin toimintakykyinen. Me mentiin työkamun luokse perjantaina katsomaan jalkapalloa meidän nuoremman opettajapolven kesken, ja jossain vaiheessa tuli kalastus puheeksi. Pojat järkkäsivät meille koulun veneen lainaan, joten sunnuntain tullen me pakattiin reppuihin hirveä määrä vettä ja aurinkorasvaa ja joku fiksu oli tajunnut käydä hakemassa kaupasta kalmareita syöteiksi. 

Oppaaksi meille lähti mukaan paikallinen ranger. Kyllä mä osaan motskaripotskia ajaa, mutta en välttämättä näissä vesissä. Mä en osaa lukea vielä maisemaa sillä tavalla, että osaisin päätellä, missä on hiekkasärkkiä tai kiviä tai mitä ikinä siellä nyt olla voikaa. Enhän mä tiedä. Toiseksikin rangerin mukaan lähtö tiesi sitä, että meille vinkattiin, missä on hyvät kalastuspaikat - ei ne parhaat, mutta ne hyvät. Kolmanneksi näihin vesiin on pirun helppo eksyä. Mangrovemetikköä on silmänkantamattomiin vaikka kuin paljon, ja metsikön sadoista pikkujoista pitäisi osata valita se joki, mitä pitkin pääsee kotiin. Joet muodostavat kuin pensasaitalabyrintin, josta pitäisi löytää ulos. Tai no, ei se ulos löytäminen niin kummoista ole, kun on jo valmiiksi oikeassa joessa. Ennemminkin se oikean joen alajuoksun löytäminen  avomereltä päin on se hankalampi juttu. Ja, tietenkin me eksyttiin paluumatkalla, kun ranger jäi vielä kalastelemaan.

No mutta! Me sokkeloitiin mangrovemetsissä aikamme rangerin veneen perässä ja sitten, hups!, vastassa olikin avomeri. (Huom. liberaali välimerkkien käyttö, mutta yllätys oli normista poikkeamisen arvoinen.) Yhtäkkiä joki aukesi suureksi lahdeksi, joka aukesi edelleen isommaksi lahdeksi, ja sitten meillä olikin jo aaltoja, jotka pomputtivat venettä jonkin verran. Ensikertalaista kuskia jännitti sen verran, että veneen ajelu meni vähän mutkikkaaksi aaltoja vältellessä. Ei kun suoraan päin vain! Ja sitten me kastuttiin pärskeissä. Me vaihdettiin määränpäätä, sillä yleinen konsensus oli, että märkänä ei ole kiva kalastella tuulessa. Onko nää sokerista? Toisaalta, mäkin olen alkanut käyttää farkkuja ja pitkähihaisia 29 asteessa, kun on välillä niin pirun kylmä.

Meidän ensimmäinen kalapaikka oli varsin onnistunut, sillä me vedeltiin vedestä kaloja parin minuutin välein. Tämä ei ole kalavale. Meistä jollakulla söi ja nyki jatkuvasti. Me kiskottiin yhteensä kuusi haita ja hirveä liuta meille entuudestaan tuntemattomia kaloja. Mä tempaisin isoimman hain, joka oli silti verrattain pieni, noin metrin. Ei mikään tappajahai, mutta oli se kyllä vaikea saada vedestä. Hailla on hirveä määrä voimaa pienessä paketissa. Lisäksi mä menin tempaisemaan vielä suuremman, ainakin painavamman, kalan. Meidän rangerkin oli vähän innoissaan siitä kalasta, sillä se oli kuulemma oikein haluttua tavaraa. Sekin potki vastaan jonkin verran. Että semmoinen tyttö minä olen. 

Seuraavasta paikasta multa syötiin vain syötit. Pojat saivat vielä vedettyä pikkukaloja - meikäläisittäin sellaisen isohkon ahvenen kokoisia. Mä pakkasin kimpsut ja kampsut ja keskityin vain hyviin maisemiin ja ilmoihin. Mä yritin kyttäillä, josko jossain näkyisi krokoja. Ei mun harjaantumaton silmä mitään erottanut. Meidän toinen kalastuspaikka oli erään saaren kupeessa. Saaren nokka oli pitkä hiekkasärkkä, jolla lepuutteli lauma pelikaaneja. Vesi oli uskomattoman turkoosia, ja mieli niin teki hypätä pulikoimaan, muttta kun siellä on niitä hiton krokoja ja meduusoja.

Kolmannessa paikassa me uisteltiin tovi pitkän ja valkoisen hiekkarannan kupeessa siinä toivossa, että onkeen olisi tarttunut joku isompikin kala. Täällä meinataan isoilla kaloilla sellaisia parimetrisiä pötkylöitä. Barramundista kaikki haaveilevat, vaikka se ei olekaan isoin mahdollinen kala, mutta se taistelee vastaan sen verran, että tekee ilmeisesti puuhasta aika hauskaa. Ei sieltä mitään enää noussut, mutta olihan meillä jo kylmälaukku sen verran täynnä, että piti heittää rangerin veneeseen osa kaloista. Nähtiin me kyllä iso, iso kilpikonna ja hyppiviä delfiinejä.

Iltapäivän kuumimpien tuntien jälkeen me lähdettiin posottelemaan kohti himaa. Tietysti me eksyttiin matkalla hetkeksi, mutta löytyihän se oikea lahti lopulta. Meidän edessä nousi horisontista paksut savupilvet. Täällä harrastetaan tähän aikaan vuodessa kontrolloituja metsäpaloja, joiden on tarkoitus päästä eroon rutikuivasta pusikosta, ennen kuin sitä on tolkuttomasti ja monsuunikauden mukana tulevat ukkosmyrskyt ja salamat sytyttävät koko metsän tuleen. Kontrolloitu ei kuitenkaan meinaa sitä, että siellä olisivat palomiehet letkut tanassa vartioimassa, mihin ne liekit menevät. Näihin aikoihin vaan palaa heinikko mutta eivät puut. Lähelle maata palatessa huomasi kuitenkin, että heinikkokin sai ilman tuoksumaan savulle ja paksu ilma sai kurkun tuntumaan karhealta.

Aamulla meillä oli pieniä ongelmia trailerin peruuttamisessa mereen. Kukaan meistä ei oikein osannut peruuttaa sitä nätisti suoraan veteen. Paluumatkalla traileri sujahti mereen heti ensi yrityksellä, mutta paatin saaminen traikkuun olikin vähän mutkikkaampi homma. Meitä oli vastassa lauma paikallisia muksuja, jotka hengailevat laskupaikalla iltapäivisin siinä toivossa, että saisivat valkoisilta veneellisiltä kalastajilta parempia herkkuja kuin, mitä veneenlaskupaikalta nousee. Muksut hyökkäsivät heti veneen kimppuun ja halusivat kyytiin, halusivat vetää sen maihin, halusivat työntää sen takaisin vesille, halusivat tonkia kylmälaukkua, halusivat seistä traikun päällä, kun sitä peruutetaan veteen. Ihan kuin ketkä tahansa teinit.

Mä yritin pitää venettä sopivalla syvyydellä ja oikeassa asennossa, jotta se olisi helppo vinssata traileriin. Mä olin vedessä ehkä noin polvia myöten, kunnes mulle huomautettiin toisesta veneestä, että älä ihmeessä mene syvemmälle, kun siellä on niitä krokoja. Ai niin, prkle. Äkkiä kuiville maille. Me saatiin traikku veteen, mutta vene oli nyt liian syvällä ja vähän vinossa. Uusi kuski laittoi vähän kierroksia moottoriin ja yritti putputella hiljalleen traileriin. Moottorin kahva meni jumiin, ja vene syöksyi tuhatta ja sataa traileria ja lapsia päin. Voi prkle uudestaan! Ihmeen kaupalla kuski sai käännettyä veneen sivuttain niin, ettei se ajanut lasten päälle tai auton takaikkunasta sisään. Traileriin se kyllä osui, mutta kiitos kuskin kissamaisten refleksien kaikki säilyivät ehjinä. Paitsi ehkä kuskin ego. 

Me ryövättiin Grantin kanssa kaikki kalat. Toisaalta pojat eivät kyllä niitä halunneetkaan. Mä osaan kyllä jotenkuten perata ja fileerata kaloja, mutta ne ovat niitä suomalaisia kaloja. Mä guuglasin ohjeet hain pilkkomiseen, ja Gränä kaivoi puukon. Aika sähläämiseksi se meni. Ei niistä nättejä fileitä tullut, mutta kukas se seppä syntyessään olisi. Sitä paitsi hain nahka on ihan törkeän kestävää. Sitä sai ihan hiki hatussa vääntää osiin. Me säästettiin itsellemme se isoin hai, se rangerinkin ihastelema kala ja pari niitä isohkoja ahvenia. Loput vietiin naapuriin paikallisille, joskohan he tietäisivät, mitä niillä tehdä. Hai on edelleen pakkasessa, mutta isohkot ahvenet me laitettiin uuniin, ja kyllä niistä aikas hyviä tuli!

Hajoaminen

Ensimmäinen päivä Wadeyessä [wadeessä]. Duuni alkoi vasta maanantaina, mutta me päätettiin saapua pääkallopaikalle paria päivää aikaisemmin ihan vain tutustumaan paikkaan paremmin. Me kyllä tiedettiin, että Wadeye tai toiselta nimeltään Port Keats on minimaalinen kylä ja äkkiä tutustuttu, muta olisipa sitten aikaa suunnitella alkavia kursseja, käydä koululla ja järjestellä muita juttuja. Meidät lennätettiin pikkuisella potkurikoneella Wadeyen lentokentälle, joka muistuttaa erehdyttävästi bussipysäkkiä. Siellä me sitten pompoiltiin ja odoteltiin, josko joku tulisi meitä vastaan. No, ei tullut.

Terminaali 1

Paikallinen poliisi kysyi, haluaisimmeko kyydin jonnekin kamojemme kanssa, ja hetken siinä rupateltuamme hän sanoi hakevansa jonkun koululta. Koulu oli kiinni, sillä oli koululaisten lomat, joten hän ajeli ympäri kylää, kunnes törmäsi johonkuhun, joka työskenteli koululla. Näin täällä Northern Territoryssä - Pohjoisosavaltiossa. Me heitettiin kamat peräkärryyn, ahtauduttiin nelivetoon ja ajettiin puoli korttelia koululle. Ehkä lentokentältäkin näkyvistä kiipeilytelineistä olisi voinut päätellä jotakin. Meidän kuski antoi arvokkaan vinkin - kaikki, mitä ei ole naulattu kiinni, saattaa lähteä kävelemään nopeasti - joten me pinkaistiin äkkiä toimistoon, josta lukuisten puheluiden jälkeen selvisi, mikä tulisi olemaan meidän tuleva osoite, ja äkkiä takaisin peräkärrylle, jossa meidän kaikki 75 kiloa matkatavaraa lepäsivät. Uusi kämppä on kiva ja iso. Tosin sisustettu lujalla kasarimeiningillä ja persoonattomasti. Me väännettiin äkkiä pesukone päälle, käytiin kaupassa, siirreltiin huonekaluja ja mentiin nukkumaan.

Toinen päivä Wadeyessä. Mä heräsin aikaisemmin kuin Grant ja kävin hakemassa pyykit sisälle. Viikkailin niitä rauhassa sängyn päässä ja Grant heräili hiljalleen. Sitten meni selkä. Jokin niksahti. Ei tuntunut kivalle. Mua nauratti, miten voi ihminen teloa itsensä viikatessaan vaatteita, sitten ei enää naurattanutkaan. Kävin sängylle makaamaan enkä siitä enää noussut. Alaselkään sattui saatanallisesti, eikä jaloissa ollut lainkaan voimaa. Ihan kuin ne olisivat yhtäkkiä halvaantuneet. En pystynyt nousemaan, en kävelemään, en oikein istumaankaan. Grantiä vielä nauratti tässä vaiheessa, ehkä vähän muakin. Sitten tuli vessahätä ja itku.

Mä tankkasin itseni täyteen kipulääkkeitä, mutta mikään ei auttanut. Yritin linkata Grantin käsipuolessa vessaan, mutta ei siitäkään tullut mitään. Lopulta Grantin piti ottaa mua kainaloiden alta kiinni ja raahata pytylle. Näky oli kyllä varmaan huvittava, mutta mä huusin kuin syötävä. Sain sentään itse housut kinttuihin, joten on vielä jonkinlainen itsekunnioitus tallessa. Toistaiseksi. Grant raahasi mut samalla menolla takaisin sänkyyn. Mä itkin, kuolasin Grantin olkapään märäksi ja huusin jostain syystä: "Ei, ei, ei!" Onneksi Grantin suomen kielen -tunnit olivat silloin aikanaan päässeet niin pitkälle, että sana ei on entuudestaan tuttu. Paikallaan maatessa ei sattunut enää mihinkään, ja kaikki oli hyvin. Ehkä tästä vielä selvittäisiin.

Parin tunnin päästä tuli taas vessahätä. Mä urheana yritin suomalaisella sisulla yksin vessaan. Mä pääsin noin kaksikymmentä senttiä sängystä, kunnes alkoi taas huuto ja itku. Mikä siinä on, kun parkuu oikein kunnolla, ei pysty kontrolloimaan leukaansa sen vertaa, että kuola pysyisi siellä oraalikaviteetissä eikä esim. ympäri omaa tai toisen paitaa? Grant määräsi, että nyt lähdetään sairaalaan. Mä olin edelleen sitä mieltä, että eihän tässä mikään ole. Odotellaan nyt vielä. Realiteetit täysin kohdallaan. Oikeastaan mua ei kauheasti kiinnostanut viedä tätä spektaakkelia ihmisten ilmoille. Meillä ei ole täällä autoa käytössä, joten meidän olisi tarvinnut kävellä sairaalaan. Sinne on alle kortteli matkaa, mutta, jos mä en päässyt edes vessaan, niin millä ilveellä mä olisin päässyt sairaalaan? Eihän Grant mua sinne asti olisi jaksanut kantaa. Varpaat vain viistivät maata.

Grant oli sitä mieltä, että soitetaan joku koululta hakemaan meitä. Mä käskin sen sairaalaan kysymään, josko joku sieltä olisi voinut tulla meille. Saisin nyt ainakin sinä aikana rintsikat päälle ja räät poskilta. Lopulta Grant palasi pyörätuolin kanssa. Mut istutettiin tuoliin, kannettiin rappuset alas ja rullattiin ympäri kylää sairaalaan. Moro, mä oon Saara, teiän uusi opettaja. Juu, ei tässä mitään. Normiperjantai. Oli kyllä paikalliset aboriginaalit vähän naama pitkänä. Sitten ne jatkoivat menoaan. Ensimmäinen kokonainen päivä Wadeyessä, ja mua rullataan itkuhirviönä sairaalaan kuolat rinnuksilla ja räkä poskella. Lähtemätön ensivaikutelma. Teki mieli huutaa, että ei tämä kylä nyt niiiiiin hirveä ole, ei tämä siitä johdu, mä vaan viikkailin pyykkiä. Sitten mä ajattelin, että parempi olla vain turpa kiinni. He varmaan jo valmiiksi ajattelevat, etteivät valkoiset naiset täällä pärjää.

Sairaalassa sairaanhoitaja ensin kyseli kaikenmoista ja sitten sörkki ympäriinsä. Hassua, ettei selkä ollut lainkaan kosketusarka. Odoteltiin lääkärin vapautumista, ja sairaanhoitaja kävi hakemassa mulle kipulääkkeitä. Hoitajatar palasi lääkekaapilta ja sanoi, että suun kautta otettava hitaasti vaikuttava morfiini olikin loppu, joten lykätään nyt sitten neulalla käteen. Aha. Okei. Lääkäri kävi testailemassa refleksejä sun muuta ja totesi, että mulla on joko aikamoinen kramppi, hermo puristuksissa tai välilevy vuotaa, mikä aiheuttaa ärsytystä ja kipua. Niin mä luulisin, että se sanoi. Maailma alkoi olla jo aika pehmeä. Mä sain kaikenlaisia nappeja mukaani, ja Grant rullasi mut takaisin kämpille. Loppupäivä menikin sitten naureskellessa oven karmeille ja värikkäälle katolle. Weeeeee!  Pihalla on yksisarvisia.

Yksisarvisia ja sateenkaaria

Kolmas päivä Wadeyessä. Mä nukuin ehkä paremmin kuin ikinä. Kertaakaan en herännyt kipuun. Aamulla mä heräsin taas aikaisemmin kuin Grant ja yritin omin neuvoin vessaan, kun olo oli kerta niin hyvä. Romahdin sitten polvilleni. Ei ollut vieläkään pitoa vasemmassa jalassa. Eihän mun sitten auttanut kuin herättää Grant, ja taas me taiteiltiin mut vessaan rinnat vastatusten kainalon alta kiinni pitäen pytylle. Mä en ollut tässä vaiheessa pessyt hampaitani tai käynyt suihkussa kolmeen päivään, joten mä väen vängällä vinguin itseni suihkuun. Enhän mä suihkun alla seisomaan pystynyt, joten me tukittiin muovipussilla viemäri ja täytettiin lämpimällä vedellä amme. Makoilin siellä sen aikaa, kun Grant kävi kaupassa ja sairaalassa varaamassa uutta aikaa.

Onneksi sairaala olikin viikonlopun kiinni, sillä mähän nousin kylvystä ihan uutena ihmisenä. Ties sitten, olisiko lämmin vesi auttanut vai mikä, mutta mä pystyin joten kuten klenkkaamaan omillani ympäri kämppää. Jos puree hampaat yhteen oikein kovaa, mä pystyin vaappumaan a la Martti Ahtisaari aina pari metriä kerrallaan. Sitten pitikin pitää hengähdystauko. Aika onnetonta mun meno oli, mutta nyt mä olen taas täysin independent woman, kun pystyy omin neuvoin vaihtamaan kalsaritkin. Mulla alkoi käydä aika melko pitkäksi liikkumattomuuden vuoksi. Meillä näkyy viisi rakeista kanavaa, ei ole nettiä ja radio on onneton. Mä harjoittelin ranskalaista manikyyriä ajan kuluksi, mutta lopputulos oli sen näköinen, että mun olisi ollut hyvä pulahtaa kynsilakanpoistoaineeseen. Huoh. Tylsää.

Sitten alkoi rytistä. Kadulta kuului huutoa. Mä vilkaisin ikkunasta ulos. Siellä oli jotain hämminkiä. Mä en vielä puhu murrinh-pathaa - paikallista kieltä -, mutta äänensävystä ja satunnaisista motherfucker-huudoista päätellen kyseessä eivät olleet bileet. Kadulle alkoi purkautua taloista kymmenittäin ihmisiä, huuto kohosi ja kohosi. Poliisit kurvasivat paikalle, mutta jos kylässä on kaksi kyttää ja mellakoitsijoita on yli sata eikä heidän kieltään ymmärrä, huono siinä on väliin mennä. Poliisit olivat vain lähinnä tilanteessa läsnä. Ei muuta. Lopulta porukka hajosi kahteen, ja ensimmäinen porukka lähti kohti jokea ja toinen kohti futiskenttää. Oletettavasti kotiinsa. 

Väärin. Ensimmäinen porukka kiersi vain korttelin ja oikaisi kapealle kinttupolulle, jonne poliisit eivät autollaan päässeet. Sieltä he juoksivat joutomaan toiselle puolen heitellen kiviä toisen porukan taloja päin. Toinen porukka juoksi taloistaan ja heitteli kiviä ensimmäisen porukan päälle pakottaen heidät vetääntymään. Sitten ensimmäinen porukka keräili lisää kiviä sekä voimia ja juoksi jälleen toisen porukan kiinni. Sitten toinen porukka otti esille kirveet. Meidän takapiha on aivan tappelutantereen reunalla. Musta 50 metrin päässä heiteltiin kirveitä! KIRVEITÄ! Huh. En tiedä, oliko heidän tarkoituksenaan edes osua toisiin vai oliko kyseessä vain uhittelu. En tiedä, mistä tappelussa oli kyse. Ilmeisesti jonkinlaisista heimosodista. 

Valkoiset jätetään aina tappelujen ulkopuolelle, joten ei mulla mitään hätää ollut. Musta tappelu oli lähinnä huvittavaa, mutta ehkä mun naurunpyrähdykset olivat hieman naiiveja. Eihän sitä tiedä, vaikka miehet olisivat ihan tosissaan toisiaan tappamassa. Poliisitkin äkkäsivät, mitä katujen välissä joutomaalla tapahtuu, ja kurvasivat autollaan joutomaan toiseen päähän, mutta tällöin nujakoitsijat olivat jo toisessa päässä. Sitten poliisit kurvasivat toiseen päähän, ja tietysti tappelijat olivat jo poliisien lähtöpisteessä. Poliisit ajoivat korttelin ympäri rallia, ja tappelijat menivät siksakkia aina korttelin päiden välissä. EIhän sille voinut kuin nauraa. 

Kiitos, Wadeye, eipä ole tylsää enää.