Island hopping: Togeans - Kolmas saari

Finlandian jälkeen oli taas aika istua tupakan käryssä päivä. Ensin mentiin neljä tuntia pikku paatilla isompaan kylään. Sitten venattiin siellä viisi tuntia isompaa paattia. Sitten venattiin isomman kylän laiturissa isomman paatin kannella kaksi tuntia isomman paatin lähtöä.  Sitten me istuttiin isommassa paatissa vielä kolme tuntia matkalla uudelle saarelle. Sitten me istuttiin vielä tunti pikku paatissa matkalla meidän seuraavaan majataloon. Matkaan meni koko päivä. Kilometrejä taitettiin 60 kilometriä. Ainoastaan viimeisessä pikku paatissa ei kukaan tupakoinut kosketusetäisyydellä. Mä olen varma, että neljän viikon Indonesiassa olon jälkeen mulla on vähintäänkin keuhkolaajentuma.

Viimeisen saaren nimi oli Malenge. Meillä ei oikein ollut käsitystä siitä, mihin oltiin tultu. Netissä oli aika hintsusti mitään informaatiota koko Togeans-saaristosta. Me saavuttiin perille auringonlaskun jälkeen, eikä pilkkopimeässä osannut oikein arvata, millaisesta mestasta on kyse. Vedettiin sapuskaa naamariin ja mentiin nukkumaan. Seuraavana päivänä sitten.

Mä olin auringonnousun aikoihin pystyssä, ja kävi ilmi, että meidän majatalo on oikein kivassa paikassa. Kummallakin puolella oli vettä. Ranta edessä ja pieni laguuni takana. 

Vastapäisellä rannalla kapean lahden takana oli kylä, joka oli rakennettu suurimmaksi osaksi tolppien varaan mereen. Sinne johti pitkä, pitkä laituri, jota pitkin muksut kirmasivat uniformuissaan kouluun.

Pari päivää meillä meni taas riippumatoissa löhöämiseen. Kolmantena päivänä me päästiin sentään kylään asti. Aika vaatimattomalta elo näytti. Lankuista on kyhätty mökki pystyyn tolppien varaan meren päälle. Jengi istui mökkien edessä tekemässä kotitäitä: pyykkiä, kalanperkuuta, sen semmoista. Kaduista ei oikein voi puhua, sillä myös kujat kiemurtelivat meren päällä. Olisivatkohan ne sitten laitureita nekin?

Pari kertaa me käytiin majatalon järkkäämillä snorkkelointireissuilla. Noin kolmevarttia meni riutalle putputtamiseen. Keskeltä merta nousi pieni keppi, joka kaiketi merkkasi koralliriutan paikkaa. Koralli oli aivan mieletöntä. Täytyy sanoa, että vedenalaiset maisemat on mun top 5 –listalla. Una Una ei ollut, vaikka ei se huono sekään ollut. Korallia oli paljon, se ei ollut ruskeaa, sitä oli myös paljon erilaista ja eri syvyyksillä. Kaloja oli miljoonia. Nähtiin lisäksi pari kilpparia ja aikamoinen mureena. Sen vartalo oli yhtä paksu kuin mun reisi. Meinasi valahtaa lusikallinen lahkeeseen, kun näin sen uivan mua kohti.

Viikon jälkeen alkoi olla rahat aika vähissä, joten oli aika harkita poistumisreittiä Togeans-saarilta. Sehän ei sitten varmasti olisi nopeaa tai kätevää toimintaa mitenkään. Osaattekin jo varmaan arvata, että touhuun kuuluu tietenkin röökin sauhussa kärsimistä, odottamista ja tuntikausia erinäköisissä ja –kokoisissa veneissä. Tällä kertaa me törsättiin ja maksettiin hieman lisää, että saatiin yölautalla hytti. Menomatkalla me oltiin toisessa luokassa, jossa valot olivat päällä koko yön, jengi veti sitä röökiä, television pauhasi ja joku yski koko yön – sitä miksi joku saattaisi kärsiä yskästä en uskalla edes arvata. 

Island hopping: Togeans - Toka saari aka Little Finland

Me vietettiin vielä muutama päivä ekalla saarella, sillä paatteja saarelta toiselle ei mene joka päivä - eikä oikeastaan edes joka toinen päivä. Käytiin muutaman kerran naapurisaaren resortin baarissa bissellä. (Joko mainitsin, että meidän puljussa ei ollut sähköjä, mikä meinaa sitä, että ei ole jääkaappia, mikä meinaa sitä, että ei ollut kylmää bisseä?)Käväistiin saman saaren toisella puolella kylässä tutkimusmatkalla. Ihailtiin iltaisin auringonlaskuja. Ei meidän puljua turhaan nimetty Sunset Beachiksi.

Lopulta oli aika raahautua veneelle, ja vaihtaa saarta. Yksi mun inhokkitouhuista on viettää tuntikausia indonesialaisissa paateissa. Niissä ei ole lähes koskaan vessaa, ne ovat törkeän meluisia, kaikki vetävät röökiä, kuin viimeistä päivää. Se röökin käry on aivan kuvottavaa. Kuumus, meteli ja virtsarakon tulehdus liiasta pidättämisestä on ihan nippelihommia verrattuna jatkuvaan oksennuksen makuun kurkussa, kun on sellainen fiilis, että kohta on instantti keuhkosyöpä.

Onneksi meidän päämäärä oli aika ihqu. Ei nyt keuhkosyövän veroinen, mutta ei ollenkaan hullumpi mesta. Saarella oli tasan kolme majataloa. Ensimmäinen majatalo erikoistui sukellustoimintaan, ja he kehottivat meitä kurkkimaan naapurimajataloihin, sillä heidän pytinki on kallis niille, jotka eivät sukella. Ei-sukeltajilta verotetaan ylimääräinen 15% tai-jotain-vastaavaa. He selvästi aliarvioivat Grantin kyvyn kitata kaljaa, sillä yksin baarilasku varmasti vastaisi keskiverto sukeltajan sukelluskeikkojen saldoa. Toinen majatalo oli täynnä, ja kolman majatalo tuntui olevan jonkun randomin kyläläisen makuuhuone. Ehkä setä oli kuullut, että pari turistia etsii makuusijaa ja niillä on länkkäridollareita. Mutta huone oli kuin ruotsalainen sauna tai helvetin kuuma huone. Valehtelemati huoneen lämpötila keikkui jossain päälle neljänkymmenen. Valittiin sitten se eka majatalo. Ja se oli täynnä suomalaisia.

Saaren nimi oli Una Una, majatalon nimi oli Sanctum ja sen omistajan nimi oli Emmi. Mimmi ja sen indonesialainen mies Andre, laittoivat sukellusfirman pystyyn saarelle ensimmäisinä tulivuorenpurkauksen jälkeen. Jokunen vuosi (tai vuosikymmen) sitten Una Unan tulivuori otti ja paukautti taivaalle aikamoisen määrän tuhkaa, savua  ja kaikenmoista kaasua. Una Unan asukkaat pakkasivat kamansa ja muuttivat  muualle. Una Una jäI killumaan mereen ilman tulivuoren huippua ja asukkaita vuosiksi. Hissuksiin asukkaat palasivat farmeilleen ja rakensivat laavan mukana kadonneet talonsa uudelleen.

En tiedä, miten paljon Una Unan hiljaiset vuodet ovat vaikuttaneet saaren koralliriuttaan, mutta ilmeisesti sukeltaminen saaren lähimaastoissa on jonkinmoinen tajuntaa laajentava kokemus. äkkiseltään voisi ajatella, että sinä aikaina, kun jengi oli evakossa, korallilla oli aikaa elää elämäänsä ilman ankkurivahinkoja ja dynamiittikalastusta. Me snorklailtiin majatalon rantavesissä, ja kyllä siellä kaloja vilisi.

Meitä kiinnostivat eniten barrakudat. Niitä oli tuhansittain aivan majatalon lähivesissä. Me snorkkeloitiin omin nokkinemme muutaman kerran, mutta ei sieltä mitään löytynyt. Seuraavana päivänä me kiivettiin sukeltajien veneeseen ja saatiin kyyti pelipaikoille, ja siellä niitä oli. Ne kiersivät ympyrää hiljakseen. Hassua, miten sellaisesta määrästä kaloja ei lähde mitään ääntä. 

Perus-barrakuda

Helposti meillä meni Una Unalla viikko. Eikä edes oikeastaan tehty mitään tai menty minnekään. Alkoi olla Gilin, Balin ja Bunakenin jälkeen sellainen olo, että oltiin lomalla ihan oikeasti. Käytiin kerran kylässä. Käytiin kerran tulivuoren huipulla. Ja that's it. Loppuviikko meni riippumatossa kellien tai pitkän laiturin nokassa tapittaen. Luettiin pari kirjaa. Juotiin muutama bisse. Pelattiin muutamaa peliä. Höpöteltiin muiden vieraiden kanssa. Suurin osa heistä oli suomalaisia. 

Tulivuorireissu kalpeni verrattuna meidän Vanuatu-keikkaan, mutta pelkokerroin oli silti melko korkea - ilman tulikuumia lentäviä pienen auton kokoisia laavakiviäkin. Neljä sälliä kylästä lähti meidän skootterikuskeiksi. Suurin osa reissusta oli ihan jees, mutta sitten me kohdattiin vanha laavavirta, joka oli parhaimmillaan paksussa sorasohjossa jurruttamista ja pahimmillaan jalkapallon kokoisten kivimöykkyjen välissä sokkelointia. Mun skootterin takarengas lipesi jompaan kumpaan suuntaan noin joka 10. sekunti. Ikinä vain ei tiennyt kumpaan suuntaan. Mä niin näin itseni maassa kallo auki sääriluu nahasta läpi saarilla, joilta "menee kaksi päivää mihin tahansa". Grant kaatui kolme kertaa.

Tulivuori oli kyllä käymäveroinen. Huipulla näkyi aikamoisia aukkoja kalliossa, joista tuprusi kananmunan tuoksuista ja kuumaa höyryä. Maa kaikui ontolta askelten alla. Tuntui, kuin ohuen kivikuoren alla olisi ollut isoja taskuja täynnä tulikuumaa laavaa. 

Se siinä, Una Una. Seuraavana päivänä sitten taas pikkupaatteilua ja akuuttia keuhkosyöpää. Sitä kauhunsekaisin tuntein odotellessa ihasteltiin auringonlaskua.

Island hopping: Togeans - Eka saari

Tänne me ollaan tahdottu pitkään. Monet lomat ollaan ajateltu viettää Togeans-saarilla, mutta matkaan menee niin luvattomasti aikaa, että parin viikon lomalla ei viitsi. Joku sanoi, että mihin tahansa Togeansilta haluaakin, matkaan menee aina kaksi päivää. Vähintään. Eivät ne väärässä olleet. Ja mikä vielä eri kätevää: mestassa ei ole yhtäkään automaattia, joten rahojen loputtua otto-reissuun menee kaksi päivää. Me päätettiin varautua.

Reissu alkoi lennoilla Darwinista Balille, sitten Balilta Jakartaan, Jakartasta Makassariin, Makassarista Manadoon, Manadosta Gorontaloon, Gorontalosta bussilla ja riksalla lautalle, lautalla 14 tuntia Togeans-saarille ja sitten Togeansilta putput-paatilla meidän majoitukseen. Oli sellainen fiilis, että teki mieli kaatua mereen, syödä ja mennä nukkumaan. Meidän yölautalla kun oli valot päällä koko reissun, ja aamukolmesta kiekui lapset. Hyvä, että päästiin ylipäätään mihinkään, sillä paatti lähti 7 tuntia myöhässä ja seuraavan viikon paatti ei lähtenyt lainkaan. 

Ja ei me juuri muuta tehtykään. Puljattiin, syötiin, nukuttiin. Meidän majatalossa ei ollut sähköä, joten ei meillä juuri mitään tekemistä pimeän jälkeen ollutkaan. Seuraavana aamuna oltiin sitten kukonlaulun aikaan hereillä. Me käytiin meidän majatalon omistajan kanssa venereissulla läheisellä saarella. 

Oli kiva vain putputella hissuksiin ympäri saaria. Aurinko paistoi ja oli aika muikea olo. Me puljattiin rannoilla, käytiin snorkkeloimassa meduusojen kanssa ja nautittiin olosta. Siis… mitä? Jep, uitiin meduusojen kanssa.

Meidän majapaikasta parin saaren päässä oli toinen saari, joka on jonkinmoisen maankohouman myötä saanut järven sisuksiinsa. Aikoinaan järvi on ollut laguuni, joka on sitten hissuksiinsa erkaantunut merestä. No, järveen jäi jumiin lauma meduusoja. Yhtäkkiä kavereilla ei ollutkaan enää vihollisia, ja joku huomasi, että hei, me ei tarvita enää myrkkyä itsepuolustukseen. Nyt järvessä uskaltaa uida ihan muina miehinä meduusojen kanssa. 

Yleensä me ollaan uitu erikoisten elukoiden kanssa uudenvuodenpäivänä. Filippiineillä oli valashait, Malediiveillä mantarauskut. Tällä kertaa me uitiin elukoiden kanssa uudenvuodenaattona. Snorklailun ja rantailun jälkeen olikin hyvä aloittaa juhlinta. Meidän majatalon emäntä, venäläinen Irina, oli hankkinut meille paukkuja pari päivää aikaisemmin. Me maksettiin tästä lystistä kymmenen aussidollaria. Kauppias oli kuulemma niin innoissaan, että antoi meillä läjän ylimääräisiä raketteja.

Me oltiin koko konkkaronkka aika rättejä päivän pulikoinnin jälkeen, eikä meidän majatalossa ollut sähköjä. Puolenyön odottaminen alkoi tuntua aika mahdottomalta touhulta. Me päätettiin yhteistuumin siirtää kaikkia kelloja eteenpäin kolmella tunnilla. Kello yhdeksän odottelu ei tuntunut niin pahalta. Olihan meillä arakia ja lantringiksi kookoksia. Valmiina vuoteen 2016!