Arkikuvahaaste

Arkikuvahaaste 1/5. Maanantai.

Sorruin sitten tähänkin. Mut haastettiin jo viime viikolla, mutta me majailtiin silloin Balilla. Siellä on lomailtu kyllä useampaankin otteeseen, mutta ei se vielä ihan arkea ole.

Arki on sitä, kun ensimmäisenä koulupäivänä matkalla töihin kylän kulkukoiratkin ovat niin raatoina, että autojen pitää ajaa niiden ympäri. Itse koulupäivästä en juuri muista mitään. Ei mulla ollut kuin kuusi oppilasta ja niistäkin kaksi alkoivat mätkiä toisiansa turpaan, joten heidät vietiin kotiin. Neljä oppilasta jäljellä.

Arki on sitä, kun palaa lomilta ja jääkaappi on tyhjänä. Käytiin meidän kaupasta hakemasta Jimmy-sedän suosittelemia vihanneksia. Oli oikeastaan kyllä kiva käydä morjestelemassa tuttuja kaupalla.

Arki on sitä, kun pitää vääntää kolme koneellista pyykkiä. Ette te tarvi siitä valokuvia.

Arkikuvahaaste 2/5. Tiistai.

Perus koulupäivä. Me palkittiin muutamia muksuja hyvästä käytöksestä. Eräs poika Grantin luokalta sai hienon Stronger Smarter -paidan. Mä olin vähän kade. 

Mun luokka sai kortin meidän vanhalta harjoittelijalta, joka lähti reissuun Ameriikan maalle. Likat olivat aika innoissansa. Tänään oppilaita taas vain kuusi.

Mun vanha apuope sai uuden lapsenlapsen. Apuope koetti saada tytärtään nimeämään lapsen Saraksi, sillä Wadeyessä ei ole vielä paikallista Saraa (tai Saaraa), mutta vauvasta tuleekin Kara Kolumboort.

Arkikuvahaaste 3/5. Keskiviikko.

Meillä oli tänään historiaa, ja me puhuttiin siitä, miksi Australiassa puhutaan englantia, miksi näiden lipussa on brittien lippu ja miksi kuningattaren kuva on dollarin kolikoissa. Puhuttiin vähän siitä, miksi kaikki eivät tykkää nykyisestä lipusta. Iltapäivällä me suunniteltiin omat uudet Australian liput ilman brittiläisiä vivahteita.

Meillä kävi kylässä myös rokotemestari, joka lykkäsi mun teineille kaikenmoisia piikkejä. Nämä täällä saivat myös kohdunkaulasyöpärokotteen. Annettaisikohan niitä opettajillekin?

Keskiviikkoiltaisin me käydään mätkimässä toisiamme nyrkkeilyreeneissä. Kyllä huomasi, että lomien vuoksi ovat muutamat treenit jääneet väliin. Silti nauratti.

Arkikuvahaaste 4/5. Torstai.

Tänään oli jostain syystä tuplasti enemmän oppilaita kuin alkuviikosta yhteensä. Mulle tuli luokkaan yksi uusi oppilas, joka ei puhu paikallista kieltä lainkaan. Likka oli aamusta ujo ja hiljainen, mutta ensimmäisen välkän jälkeen hän kutsui mua jo fuckeriksi ja motherfuckeriksi ja fucking fuckeriksi ja sitten fucking motherfuckeriksi. Mahtoi sitä harmittaa, kun ei saanut musta mitään reaktiota. Tervetuloa Wadeyehen.

Tänään ropisi sadekauden viimeisiä sateita. Mulle rupee jo riittämään märkä maa, julmetut lätäköt ja ulkona pyykkien kuivaamisen mahdottomuus. Ei jaksa ripustella pyykkejä ovenkarmeihin ja ikkunoiden säleikköihin. Muksut tykkäävät kyllä leikkiä kurassa. Nämä kaverit olivat matkalla Kiinaan. Naapurin koirakin heräsi sateeseen. Alkuviikon se röhnötti vielä liikkumattomana keskellä tietä.

Arkikuvahaaste 5/5. Perjantai.

Me juostaan Grantin kanssa aamuisin 10 kilsaa, mutta loman jälkeen oli tuo alkuviikko hieman haastava. En päässyt maanantaina enkä tiistaina ylös sängystä. Lisäksi ottaa nuo perkuleen kivet päähän. Mikä näitä suunnittelijoita oikein vaivaa? Nyt menee jo hieman paremmin. Tänä aamuna nähtiin dingo.

Uusi tyttö ei tullut enää takaisin. Ylläri. Mulla oli muutenkin taas vain kolme oppilasta tänään.  Muksut tiesivät kertoa, että kaupungissa on paljon ganjaa, marihuanaa, joten ei ihme, että mun vanhimmat pojat jäivät himaan. Ei ollut kenelläkään muullakaan juurikaan yleisöä luokassa, joten me päätettiin viedä koko koulu uimaan. Muksuja taisi olla yhteensä alle 30 koko yläkoulussa ja lukiossa.

Illalla pojat pelasivat pokeria naapurissa, joten me likkojen kesken istuttiin iltaa meillä ja katsottiin leffaa - tai lähinnä rupateltiin sillä aikaa, kun leffa pyöri telkkarissa. Me saatiin tällä viikolla kaksi uutta opea kouluun, joten puhe kääntyi nopeasti Wadeyen erikoisuuksiin. Tällä viikolla esim. eräs oppilas löi terävän lyijykynän kaksi kertaa toisen oppilaan posken läpi. Mua on oppilas tintannut naamariin. Mitä näitä nyt on. Wadeye kuulostaa aina ihan hirveän pahalta, mutta mä en voi tarpeeksi korostaa, että kylässä on huomattavasti paljon enemmän hyviä juttuja kuin huonoja juttuja. Ne huonot jutut vain ovat tosi huonoja. Ennen kaikkea täällä on hauskaa.

Arkikuvahaaste 6/5+1. Lauantai.

Me sovittiin parin kaverin kanssa, että vedettäisiin nopeat nyrkkeilytreenit heti aamusta, jotta tulisi viikonloppuna tehtyä jotain muutakin kuin katsottua telkkaria. Me nähtiin koulun katoksen alla, jotta voitaisiin olla ulkoilmassa mutta suojassa sateelta. Siinä punnerruksia tehdessä mä sain ihastella jonkun oppilaan taidetta suoraan mun naaman alla. Kyllä on komia.

Päivän monotonian katkaisi pieni välikohtaus meidän pihalla. Grant huomasi, että joku murtautui naapurin autoon ja varasti sieltä aikamoisen setelitukun. Grant lähti perään, mutta kaveri oli niin vikkelä koivistaan, että kyllä me jäätiin helposti toiseksi. Tyyppi hyppäsi meidän korkean verkkoaidankin yli alle sekunnissa. Mä vielä juoksin korttelin sen perässä paljain jaloin minihameessa ja huusin: "Tiputa ne rahat, arsehole!" Paluumatkalla mä sitten noukin kymppejä ja vitosia maasta. Pari mun oppilasta näki koko shown. On niillä ollut sitten kotona kerrottavaa.

Illalla mentiin ihastelemaan auringonlaskua rannalle. Sitä unohtaa, että meillä on nurkan takana aika upea ranta. On kiva päästä välillä haistelemaan raikkaita merituulia, ja tekee jotenkin hyvää nähdä avaria maisemia.

Arkikuvahaaste 5/6+2. Sunnuntai.

Aamusta taas urheilua. Käytiin meidän läheisellä kukkulalla juoksemassa mäkeä ylös-alas. Ilmassa alkaa olla kuivankauden tuntua. Ei ollut niin kuuma ja kostea kuin muutama viikko sitten. Tässä nyt odotellaan enää knock'em down -sateita, jotka takovat pitkät ruo'ot maahan. Siitä kuulemma tietää, että kuivakausi on alkanut.

Grant puuhaili puutarhassa jotain, ja mä väänsin töitä koneella. Me huomattiin, että kone Darwinista pyöri kylän ympärillä, mutta ei laskeutunut. Outoa. Jonkin ajan päästä Grant lähti kävelylle, ja mä aloin vääntää pitsaa sillä aikaa. Kohta mun puhelin soi. Grant oli kävellyt lentokentän vierustaa ja totesi, että siellä on jokin mellakka pystyssä. Lentokone ei pystynyt laskeutumaan, sillä kiitoradalla oli melkoinen joukko tappelijoita vetämässä toisiaan turpaan. Niinpä tietysti. Ja kuinkas muutenkaan.

Lomastressiä

Loma veteli viimeisiään, ja meidän oli aika lentää takaisin Australiaan. Me odoteltiin meidän koneen laskeutumista Denpasarin kentälle, josta meidän paluulento oli Darwiniin. Me lennetään usein paikallisella halpalentoyhtiöllä, joka heittää edelliset asiakkaat kentälle ja lastaa uudet samantein koneeseen, joten me pidettiin laskeutuvien koneiden näyttöä silmällä kerta meidän lentoa ei näkynyt lähtevien lentojen näytöllä.

Laskeutuvaa lentoa ei kuulunut lainkaan. Me istuttiin isojen ikkunoiden äärellä, ja Grant huomasi, ettei kentälle ole laskeutunut lainkaan koneita vähään aikaan. Kiitoratojen toisella puolella oli kyllä vilinää. Siellä oli lentokone kaukana muista koneista, monia piipaa-autoja ja melkoinen määrä univormupukuisia heppuja.

Mä vilkaisin uutisia nopeasti kännykällä, ja australialaisissa lehdissä tiedettiin kertoa, että kone Brisbanesta Denpasariin oli kaapattu. Ja siinä se nyt oli. Sadan metrin päässä. Me äkkiä pääteltiin, että kyseessä olisi todennäköisesti humaltunut australialaismies. Olihan kyseessä lento Balille, joka on vähän kuin meidän Mallorca. Eivät terroristit kaappaa konetta Helsingistä Mallorcalle. 

Viisi minuuttia myöhemmin kävi ilmi, että koneen oli "kaapannut" humaltunut australialaismies, joka oli "etsinyt vessaa". Joo-joo-jep-varmasti. Seuraavana päivänä hän sanoi etsineensä lääkkeitään. Miksi hitossa ne olisi ohjaamossa? No, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Meidän lento pääsi laskeutumaan, me päästiin koneeseen ja lennettiin Darwiniin. Jotenkin mulla on sellainen kutina, että tämä humaltunut australialaismies ei ehkä enää lennä ikinä.

1. Iltalehti: Känninen matkustaja sai aikaan sieppaushälytyksen Balilla

2. Iltalehti: Kaappariepäilty erehtyi ovista - halusi vessaan, ei ohjaamoon

Bali on täynnä kännisiä ausseja. Jonkun tilaston mukaan Balilla kuolee aussi joka yhdeksäs päivä. Monet juovat paikallisista ravintoloista paikallista alkoholia, joka onkin sitten metanolia. Jos tuuri käy, niin menee vain näkö. Huonolla säkällä lähtee henki. Me ollaan otettu tavaksi ostaa Darwinin lentokentältä tax free -alkoholia, jota voipi maistella hyvin mielin. Omat pullot mukaan. Eikä ole baarien pitäjiä juuri kiinnostanut, kun lantringit ostaa kuitenkin heiltä. Yleensä pullosta maistelevat sitten omistajatkin. Grant juo kaljaa, joka nyt on  melko turvallista missä tahansa.

Me päästiin kaikki ehjin nahoin kotiin, mutta lähellä oli, ettei päästy. Joku oli tipauttanut jotakin yhden meidän seurueen naisen lasiin. Me oltiin Grantin kanssa jo menty pehkuihin, mutta kuultiin seuraavana päivänä, että neito oli mennyt muutaman drinkin jälkeen täysin jalattomaksi ja pupillit olivat laajentuneet. Onneksi oltiin porukassa, jossa toisista pidetään huolta. Muut olivat vieneet mimmin nukkumaan. Seuraavana päivänä hänellä ei ollut koko illasta mitään muistikuvia. 

Pitäkää, ihmiset, huolta toisistanne.

Kävi niinkin, että joku ei lentänyt takaisin kotiin. Kyseessä tosin ei ollut kukaan meidän seurueesta eikä meidän tuntema heppu. Rannalle kerääntyi meistä vähän matkan päähän ihmisiä rinkiin. Voi, ei! Jotain siellä tapahtuu. Yksi meistä sattui juuri tepastelemaan ohi ja tiesi kertoa meille, että nuori mies ongittiin merestä, nostettiin veneeseen ja hänelle annettiin parhaillaan ensiapua. Miehen naama oli kuulemma erikoisen värinen ja parta aivan täynnä suusta tullutta valkoista vaahtoa. Häneen yritettiin vielä pumpata eloa viidentoista minuutin päästä. Lopulta vene lähti paahtamaan tuhatta ja sataa isommalle saarelle. Mä en kyllä jaksa uskoa, että mies on enää hengissä. 

Pitäkää, ihmiset, huolta myös itsestänne. 

Älkää tehkö ulkomailla mitään, mitä ette tekisi kotimaassa.

Gili Tee

Meillä oli kahdentoista helevetin pitkän kouluviikon jälkeen vihdoin loma. Normaalisti meidän jaksot ovat kaikki kymmenen viikkoa pitkiä, mutta rehtori päätti pidentää meidän ensimmäistä jaksoa ja lyhentää toista, jotta pääsiäinen osuisi meidän lomien yhteyteen. Ei sitä luulisi, että kaksi viikkoa tuntuisi missään, mutta kyllä me oltiin kaikki aika ihmisraunioita lomien alkaessa. Bali tuli aika tarpeeseen.

Eikä ainoastaan meille. Mun ja Grantin lisäksi meitä wadeyeläisiä oli Balin lähisaarilla, Gileillä, yhdeksän. Balilla vielä kahdeksan muuta. Meiltä lentää Balin pääkentälle noin kahdessa tunnissa, joten ei ihme, että meidän yläkoulun henkilökunnasta suurin osa viettää lyhyet viikon lomat siellä. On se kiva, että saadaan lomaa työkavereista. Me oltiin sentään sovittu, että yövytään eri osoitteissa  ja, jos siltä tuntuu, voidaan tehdä ei juttuja. Loppujen lopuksi me juhlittiin viikko yhdessä trooppisella paratiisisaarella - eikä edes tapeltu kertaakaan!

Paikalla oli lähes koko yläkoulun valkonahkainen henkilökunta. Meidän paikalliset luulevat, että me ollaan kaikki toisillemme jotenkin sukua, mikä on varmaan ihan luonnollinen päätelmä, sillä täällä kaikki ovat enemmän tai vähemmän sukua toisilleen ja me valkonahat aina hengataan yhdessä - näköjään lomillakin. Pitkään osa meidän oppilaista luulivat, että Grant ja Dominic "jakavat" mut. Niin, että osan öistä mä vietän Dominicin luona ja osan Grantin luona. Jep. Jep. Vähän ajan päästä me tajuttiin, mistä on kyse. Kun Dominic alkoi tapailla erästä alakoulunopettajaa, alkoi hänen pyykkinarulleen ilmestyä naisten hepeniä. Muksujen mielestä ne olivat tietenkin mun. Lisäksi mä saan joskus Dominicilta kyydin kauppaan, ja jos Grant jää kotiin, me ostetaan ruokatarvikkeita yhdessä. Toisaalta mun olisikin vähän epäsoveliasta hengata miehen kanssa kahdestaan, jollei hän ole mun siippa. Lisäksi tällaista "jakamista" tapahtuu kylän paikallisen väestön keskuudessa, joten se ei ole mitenkään kaukaa haettua.

Joyce ja Dominic. Ei minun mies.

Mel ja Davey. Ei sukua toisilleen.

Jos tämä ei ole vielä tarpeeksi dramaattista, Grantin ja Dominicin oletetaan olevan veljeksiä, sillä he ovat kummatkin Ballaratistä. Kuten on myös Paul, joka on sitten kai serkku tai jotakin. "Same mob, same mob." Minä puolestani olen Mikhailan sisko, serkku tai siskoserkku. Kyllä, näillä on sellainenkin konsepti ja sukulaisuussuhde kuin veliserkku ja siskoserukku. Mikhailan äidin uusi mies, israelilainen Omer, on tietenkin mun isä, sillä me ollaan kotoisin jostain toisesta maasta.

Mikhaila. Sisko - serkku - siskoserkku.

Mikhaila ja Davey ovat tietenkin pariskunta, sillä he asuvat saman aidan ympäröiminä. Tosin eri taloissa. Heidän nähdään vain yleensä kävelevän kouluun yhdessä, sillä työmatka on sama. Minä ja Lizzy ollaan tietenkin siskoksia, sillä meillä on kummallakin vaalea tukka. Ja todennäköisesti me kaikki valkonahat näytetään heidän silmissään samalta.

Mikhaila ja Davey. Tietenkin pariskunta, sillä he ovat naapureita.

Lizzy. Sisko.

Päivällä me röhnöteltiin rannalla, snorkkeloitiin lähivesissä, syötiin hyvin ja kitattiin rommia. Ei meidän lähivesissä juuri mitään katsomisen arvoista näkynyt, mutta hauskaa hommaa se silti oli. Saattoi johtua myös rommista.

Illalla me notkuttiin ravintoloissa ja pubeissa. Äkkiä meille tuli ne kantapaikat, joissa tavattiin iltaisin. Sapuskaa syötiin joko iltatorilla, jonka pöydät notkuivat kaikenmoisista tuoreista merielukoista tai sitten meidän majatalon läheisessä ravintolassa, Snapper Cornerissa, jossa oli maailmankaikkeuden parhaimmat fish and chipsit. Liioittelematta.

Mitään me ei oikein tehty, vaikka joka päivä tehtiin jotakin. Se se kai loman tarkoitus onkin. Yhtenä päivänä sentään saatiin sentään vuokrattua vene ja käytiin ihan virallisesti snorklaamassa. Heti kun uskalsi poiketa rannasta kauemmas, pinnan alta paljastui ihan kohtuullisia koralliriuttoja, hyvännäköisiä kaloja ja muutama kilpikonna.

Seuraavana päivänä osa porukasta vuokrasi jälleen veneen ja lähti kalaan. Mua ei niin kauheasti tuo kalastus kiinnostanut varsinkaan, kun veneestä tuskin voisi hypätä välillä puljaamaan, jos kymmenellä ihmisellä on siimat vedessä. Mä jäin rannalle relaamaan. Yritin lukea kirjaa, mutta helposti ne silmäluomet vain lupsahtivat kiinni. 

Saarielämä oli aika leppoisaa. Me oltiin yleensä aika aikaisin hereillä ja aika aikaisin pehkuissa, vaikka me toki juhlittiin. Pakkohan meidän oli ottaa ilo irti siitä, että alkoholia sai helposti ja sitä voi nauttia julkisilla paikoilla. Meillä Wadeyessahan tarvitaan alkoholilupa, ja aikuisten juomia pitää juoda kotona, ovet lukossa, pimeässä huoneessa ja verhot kiinni. 

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ja niin loppui meidän lomakin. Haikein mielin me noustiin veneeseen ja lähdettiin kohti Balia. Olihan meillä vielä yö Balilla ja kaksi yötä Darwinissa, mutta heti hiekalta lähdettyä alkoi vähän rinnassa tuntua tiukalta. Bali on täynnä ujeltavia skoottereita, tööttääviä takseja, jankuttavia kauppiaita ja todella rasittavia todella humalaisia turisteja. Gili-saarilla ei ole lainkaan moottoriajoneuvoja ja huomattavasti vähemmän rasittavia turisteja.

Perfecto

Olipa kerran kamera, joka hörppäsi vettä Indonesiassa. Mä olin reissussa, kamerassa vielä muutama päivä takuuta jäljellä, enkä mä saisi sitä ajoissa takaisin kauppaan, sillä päivä jolloin takuu umpeutuisi oli samainen päivä, jolloin mä lensin takaisin Aussilaan. No, mutta perfecto. Mähän kipaisen sen äkkiä takaisin kauppaan, mutta kun mun lentojen välissä ei ollutkaan aikaa kipaista missään. Perkule.

No, mun kaveri oli samalla lennolla mun kanssa Singaporesta Darwiniin, ja hän jäisi Darwiniin yöksi ja lentäisi Wadeyeen vasta seuraavana päivänä, sillä saman päivän lento oli täynnä. Kaveri sanoi vievänsä kameran takaisin kauppaan. No, mutta perfecto, sehän saapuisi sittenkin kauppaan vielä takuun ollessa voimassa. Mä sitten kotona ottaisin valokuvan kuitista sekä takuulapusta ja lähettäisin ne sähköpostina kauppaan. A vot. Mikä voisikaan mennä pieleen?

Me laskeuduttiin Darwiniin, ja me koko konkkaronkka mentiin meidän pikku lentokentälle. Me lennettäisiin Grantin kanssa Wadeyeen, ja meidän kaveri jättäisi matkatavaransa sinne säilytykseen seuraavaan päivään asti. Pikku lentokentällä meille sitten selvisi, että kaverille olisikin sittenkin tilaa koneessa, sillä eräs opettaja oli ottanut loparit eikä enää lentäisi Wadeyeen, joten meidän kaveri mahtuisikin koneeseen ja mun kamera ei päätyisikään kauppaan.

Mä sitten tyydyin rooliini rikkinäisen kameran omistajana. Ei kai tässä sitten muuta. Harmitti vähän. Uusi kamera ilmaiseksi olisi ollut kiva. Sitten pikku kentän henkilökunta ilmoitti, että kaikki matkustajan eivät sittenkään voi nousta koneeseen, vaikka tyhjiä paikkoja olikin tarpeeksi, sillä kaikilla oli sen verran matkatavaraa, että koneessa oli melkoisesti liikapainoa. Meidän kaveri ilmoittautui vapaaehtoiseksi jäämään Darwiniin, joten hän voisi sittenkin viedä kameran takaisin liikkeeseen. No, mutta perfecto, hommahan sujui sittenkin. Mikäs enää voisi mennä vikaan?

Ai, mikä? No, se että minä en löytänyt mistään kuittia enkä takuulappua. Kaikki muut kuitit olivat kansiossa, ja kaikki muut takuulaput kuoressa siististi aikajärjestyksessä, mutta kameran lippuset ja lappuset olivat kadonneet teille tuntemattomille. No, mä sitten soitan kauppaan, selitän niille, että kaveri jo kävi tuomassa kameran, mutta mulla ei ole kuitteja tallessa. Kaupan setä sanoi, että ei tässä ole mitään ongelmaa, sillä hän voi kaivaa tiedot koneelta, kunhan mä sanon, mistä liikkeestä mä kameran ostin, milloin mä sen ostin ja millä mä sen maksoin. No, perfecto. Mun tilillä ei ollut ostotapahtumaa, joten käteisellä se maksettiin, liikkeen sijainnin muistin muutenkin ja päivä taisi olla Australia Dayn jäkeinen päivä, joten päivämääräkin muistui. Setä sanoi, että takuussa saattaa kestää tovi, sillä kamera lähetetään valmistajalle. "Kuutisen viikkoa", setä sanoi.

Mä odottelin kuutisen viikkoa, mutta liikkeestä ei kuulunut mitään. Mä juttelin kameran kauppaan vieneen kaverini kanssa, ja hän kertoi soittaneensa liikkeeseen edellisellä viikolla, ja ne sieltä sanoivat, että jostain syystä kameroita ei ollut lähetetty minnekään, että siellä ne vielä lojuivat takahuoneen hyllyllä. Hänelläkin nimittäin oli kameraongelmia, joten kaveri päätti jättää omansakin takuukorjaukseen. Kaupan setä antoi kaverille ilmaisen kameran hyvitykseksi kämmistä. Kaveri kehotti äkkiä munkin soittamaan liikkeeseen. Minähän sitten soitin. Siellä ei tiedetty musta yhtään mitään, kameraa ei ollut missään, papereita ei ollut täytetty. Was?

Sitten kävi ilmi, että mun kaveri vei kameran kilpailevan liikkeen takuuhuoltoon. Kamera oli kyllä oikeassa kauppakeskuksessa, mutta väärän puljun takahuoneessa. Siellä se on varmaan vieläkin, sillä hehän unohtivat lähettää kamerat takuuhuoltoon. Mä olin joka kerta kuitenkin puhunut oikean kaupan kanssa puhelimessa, eikä kukaan sieltä hokannut sanoa, että mitään kameraa siellä ei ole. Viddu. Toki mä olisin voinut soittaa väärään kauppaan ja pyytää heitä viemään kameran viereiseen kauppaan, mutta takuu oli nyt auttamatta ummessa. Otti päähän niin paljon, että en viitsinyt soittaa kenellekään eikä sumplia mitään.

Eniten mua otti päähän se, että kohta oli taas lomat eikä mulla olisi kameraa käytössä. Onneksi meidät, Grant ja mä, lähetettiin konferenssiin, joten mulla olisi mahdollisuus ostaa uusi kamera matkan varrelta jostain. Heti ensimmäisenä iltana Brisbanessa me käytiin kamerakaupoilla, mutta missään ei ollut halpoja veden alla käytettäviä kameroita. Sitten paikallisesta Anttilan kaltaisesta kaupasta löytyi mun vanhasta kamerasta uudempi malli ja vielä 50 dollarin alennuksessa. Se sattui olemaan vielä viimeinen kamera koko kaupassa, joten mä olin aika tyytyväinen kassalla. Perfecto.

Seuraavana aamuna mä ajattelin heittää pahvilaatikon, jossa kamera tuli, roskiin säästääkseni tilaa kassissa. Mä avasin laatikon, eikä siellä mitään kameraa ollutkaan. Oli kyllä laturit, kaapelit, akut, rannenauhat ja vehkeet, mutta kameraa ei ollut missään. Alkoi pikkasen tulla savua korvista. Miten voi yhden kameran järkkääminen olla NIIN vaikeaa! Ei voi olla totta. Me kipaistiin takaisin kauppaan, mä kerroin asiakaspalvelijalle tilanteen. He hakivat minulle näytteillä olleen kameran ja antoivat hieman alennusta näytekappaleesta. Hyvä. Ei missään nimessä perfecto, mutta vähintäänkin hyvä. 

Mä pyysin asiakaspalvelijalta hyvitystä heidän töppayksestään. Mä yritin selittää hänelle, että alennus, jonka sain kamerasta oli siitä hyvästä, että kyseessä oli näytekappale, mutta he eivät ole korvanneet mulle heidän töppäystään. Töppäystä, jonka takia mä oon saanut juosta edes taas liikkeen ja hotellin väliä. Sälli sanoi mulle, että alkuperäinen 50 dollarin alennus oli niin hyvä, että ei mun kannata valittaa. ETTÄ EI MUN KANNATA VALITTAA? A) Mä ostin kameran juuri siitä syystä, että kamera oli alennuksessa. B) Alennushinta oli käyttämättömästä, avaamattomasta kamerasta - ei näytekappaleesta - joten totta helvetissä mä olen oikeutettu vielä toiseen alennukseen. C) Te ette ole vieläkään korvanneet mulle mun vaivasta mitään. D) Sun asenne on täysin sopimaton asiakaspalveluun, ja sä olet paska ihminen. Tästä tulikin mieleeni, että pitääpä lähettää asiakaspalautetta.

No, ainakin mulla oli nyt kamera. Mä en hokannut ottaa vanhassa kamerassa ollutta muistikorttia mukaan, ja koululta lainaamassani kamerassa oli eri mallinen muistikortti, joten kameran lähempi testailu jäi sitten himaan. Wadeyeen saavuttua mä latasin kameran, laitoin muistikortin sisään ja aloin leikkiä uusilla toiminnoilla. Paitsi, että en alkanutkaan, sillä kameran uusi akku ei toiminut. Akku ei toiminut. Ei toiminut. Voitte kuvitella mun mielenterveyden tilanteen. Hieman kärmistytti.

Mä olin seuraavalla viikolla mulla oli menoa Darwinissa, joten mä ajattelin, että eihän tässä mitään hätää, mä käyn paikallisen Anttilan sikäläisessä liikkeessä juttelemassa asiakaspalvelijan kanssa. Mä esitin asiani naiselle. Hän sanoi, että heillä ei ole enää kameroita myynnissä ja että hän ei voi asiaa auttaa. Hän sanoi, että mun ainoa vaihtoehto on kääntyä valmistajan puoleen. Mä laskin kymmeneen, nielaisin muutaman kerran ja oikein nätisti hymyillen kerroin asiakaspalvelijalle, että Australian kuluttajasuojalain mukaan on liikkeen vastuulla hoitaa asiakkaan takuuasiat - ei asiakkaan itse - ja että he ovat vastuussa myymiensä tuotteiden laadusta. Nyt mä olen sitten sellainen ihminen, joka lainaa kuluttajansuojalakia. 

No, mun akku jäi liikkeeseen. He lähettävät sen valmistajalle. Siinä saattaa mennä kuutisen viikkoa. (Missäs mä olen aikaisemmin kuullut tuon "kuutisen viikkoa"?) Mulla on tällä hetkellä akuton kamera. Liikkeen mimmi ei lisäksi meinannut antaa mulle kameran kuittia ja takuulappua takaisin ollenkaan. Siitäkin piti vääntää kättä. Mä selitin, että mä haluan välttämättä takuupaperit ja kuitin takaisin, sillä mähän en edes vielä tiedä, toimiiko kamera lainkaan. Jos se ei toimi, mulla ei ole mitään näyttöä siitä, mistä ja milloin olen sen hankkinut ja millä hinnalla. 

Okei, asialle ainakin tehdään jotain, ellei akku ole sitten firman takahuoneessa jossain. Tulipa mieleeni, että mä en saanut liikkeeltä minkäänlaista kuittia heille jättämästäni akusta. Jos akkua ei ala kuulua, ei mulla ole mitään näyttöä siitä, että olen heille mitään koskaan jättänytkään. Mä nappasin sentään rikkinäisestä koulun kamerasta akun. Ainakin kamera toimii. Perfecto. Mutta jotenkin mulla on sellainen olo, että tämä tarina ei nyt vielä päättynyt tähän.

Kiusaus

No, opittiinhan me jotakin kaiken syömisen ja shoppailun ohessa. Konferenssi käsitteli kiusaamista sekä koulussa, työpaikalla että verkossa. Nettikiusaaminen on meillä Wadeyessä aika nollissa, sillä oppilailla ei ole kotona internettiä. Kännykät ovat vasta nyt alkaneet saapua kylään, harvalla on puhelinta, jolla pääsisi nettiin, ja vielä harvemmalla on pätkääkään puheaikaa tai dataa tilillä.

Konferenssi oli kyllä hyvä. Puhujina oli tutkijoita ja neurotiedemiehiä (jep, se on sana - ainakin tästä lähtien). Olihan siellä toki myös kukkahattutätejä ja konsultteja. Mä en oikein tiedä, kummat ovat ärsyttävämpiä. Konsultit mainostavat lähinnä itseään ja toistelevat loppuun kaluttuja totuuksia ja itsestäänselvyyksiä. Ehkä ihmiset sitten haluavat palkata konsultin löpertelemään asioita, joita he luulevat asiakkaan haluavan kuulla. 

Sitten on ne kukkahattutädit, jotka uskovat, että positiivinen energia ja vuorikristallit voivat parantaa kaiken. Kiusaamisen vastaiset kukkahattutädit näkevät maailman hyvin musta-valkoisena. On kiusaajia ja kiusattuja. Kiusaajia täytyy kurittaa ja kiusattuja tulee puoltaa. Voi huokaus. Eräs kukkahattutäti selitti meille tutkimuksesta, jossa tiedemies (todella väljä käsite) sanoi sanoja vedelle, joka hiljalleen jäätyi lasissa. Sanat kuten "Adolf Hitler" ja "tyhmä" saivat jäätyneet vesikiteet näyttämään rumilta. Positiiviset sanat saivat vesikiteet näyttämään kauniilta Disney-lumihiutaleilta. Mä löysin alle minuutissa monen monta artikkelia, jossa "tiedemies" todettiin humpuukihemmoksi. Kukkahattutädillä ei näköjään ollut pätkääkään kykyä kriittiseen ajatteluun. Täti vei koko konferenssilta uskottavuutta. Ja sen mä myös kerroin järjestäjille.

Mutta jotain mä kyllä opin:

A) Koululla täytyy olla sovitteluprosessi, johon koko koulu osallistuu. Muksut tottuvat menettelyyn ja tietävät, mitä heiltä odotetaan. Esim. Neljän äffän -metodi tuntui järkeenkäyvältä:

1. 'Fess up. Tunnusta, mitä teit. Opettaja, kysyy mm. mitä kiusaaja kuvitteli saavuttavansa teoillaan. 

2. Face-to-face. Asioista puhutaan naamatusten. Ei niin, että kiusaaja ja kiusattu katsovat opettajaan. Kahtokee toisianne.

3. Fix it. Kiusaajan pitää keksiä, miten hän voi korjata tilanteen. Ei lupauksia, että tulevaisuudessa hän ei enää käyttäydy samoin. Tulevaisuus ei ole vielä täällä. Miten korjaat nykytilanteen.

4. Finish. No niin, menkäähän kotio.

B) Ketään ei syyllistetä, eikä ketään rangaista. Rangaistus aiheuttaa useimmiten kostokierteen. Kiusaajan vastuulla on korjata tilanne. Ei istua jälki-istunnossa tai tulla haukutuksi.

C) Kiusattu on pääasiallisesti vastuussa itsestään ja tunteistaan. Kukaan ei pysty muuttamaan toisen ihmisen tunteita, vaikka saduissa olisi vaikka miten paljon rakkausjuomia, -loitsuja ja -kirouksia. Kiusattu valitsee olevansa uhri. Ei varmasti suosittu mielipide, mutta sitä toitottivat ne tutkijat ja tiedemiehet.