Gili Tee

Meillä oli kahdentoista helevetin pitkän kouluviikon jälkeen vihdoin loma. Normaalisti meidän jaksot ovat kaikki kymmenen viikkoa pitkiä, mutta rehtori päätti pidentää meidän ensimmäistä jaksoa ja lyhentää toista, jotta pääsiäinen osuisi meidän lomien yhteyteen. Ei sitä luulisi, että kaksi viikkoa tuntuisi missään, mutta kyllä me oltiin kaikki aika ihmisraunioita lomien alkaessa. Bali tuli aika tarpeeseen.

Eikä ainoastaan meille. Mun ja Grantin lisäksi meitä wadeyeläisiä oli Balin lähisaarilla, Gileillä, yhdeksän. Balilla vielä kahdeksan muuta. Meiltä lentää Balin pääkentälle noin kahdessa tunnissa, joten ei ihme, että meidän yläkoulun henkilökunnasta suurin osa viettää lyhyet viikon lomat siellä. On se kiva, että saadaan lomaa työkavereista. Me oltiin sentään sovittu, että yövytään eri osoitteissa  ja, jos siltä tuntuu, voidaan tehdä ei juttuja. Loppujen lopuksi me juhlittiin viikko yhdessä trooppisella paratiisisaarella - eikä edes tapeltu kertaakaan!

Paikalla oli lähes koko yläkoulun valkonahkainen henkilökunta. Meidän paikalliset luulevat, että me ollaan kaikki toisillemme jotenkin sukua, mikä on varmaan ihan luonnollinen päätelmä, sillä täällä kaikki ovat enemmän tai vähemmän sukua toisilleen ja me valkonahat aina hengataan yhdessä - näköjään lomillakin. Pitkään osa meidän oppilaista luulivat, että Grant ja Dominic "jakavat" mut. Niin, että osan öistä mä vietän Dominicin luona ja osan Grantin luona. Jep. Jep. Vähän ajan päästä me tajuttiin, mistä on kyse. Kun Dominic alkoi tapailla erästä alakoulunopettajaa, alkoi hänen pyykkinarulleen ilmestyä naisten hepeniä. Muksujen mielestä ne olivat tietenkin mun. Lisäksi mä saan joskus Dominicilta kyydin kauppaan, ja jos Grant jää kotiin, me ostetaan ruokatarvikkeita yhdessä. Toisaalta mun olisikin vähän epäsoveliasta hengata miehen kanssa kahdestaan, jollei hän ole mun siippa. Lisäksi tällaista "jakamista" tapahtuu kylän paikallisen väestön keskuudessa, joten se ei ole mitenkään kaukaa haettua.

Joyce ja Dominic. Ei minun mies.

Mel ja Davey. Ei sukua toisilleen.

Jos tämä ei ole vielä tarpeeksi dramaattista, Grantin ja Dominicin oletetaan olevan veljeksiä, sillä he ovat kummatkin Ballaratistä. Kuten on myös Paul, joka on sitten kai serkku tai jotakin. "Same mob, same mob." Minä puolestani olen Mikhailan sisko, serkku tai siskoserkku. Kyllä, näillä on sellainenkin konsepti ja sukulaisuussuhde kuin veliserkku ja siskoserukku. Mikhailan äidin uusi mies, israelilainen Omer, on tietenkin mun isä, sillä me ollaan kotoisin jostain toisesta maasta.

Mikhaila. Sisko - serkku - siskoserkku.

Mikhaila ja Davey ovat tietenkin pariskunta, sillä he asuvat saman aidan ympäröiminä. Tosin eri taloissa. Heidän nähdään vain yleensä kävelevän kouluun yhdessä, sillä työmatka on sama. Minä ja Lizzy ollaan tietenkin siskoksia, sillä meillä on kummallakin vaalea tukka. Ja todennäköisesti me kaikki valkonahat näytetään heidän silmissään samalta.

Mikhaila ja Davey. Tietenkin pariskunta, sillä he ovat naapureita.

Lizzy. Sisko.

Päivällä me röhnöteltiin rannalla, snorkkeloitiin lähivesissä, syötiin hyvin ja kitattiin rommia. Ei meidän lähivesissä juuri mitään katsomisen arvoista näkynyt, mutta hauskaa hommaa se silti oli. Saattoi johtua myös rommista.

Illalla me notkuttiin ravintoloissa ja pubeissa. Äkkiä meille tuli ne kantapaikat, joissa tavattiin iltaisin. Sapuskaa syötiin joko iltatorilla, jonka pöydät notkuivat kaikenmoisista tuoreista merielukoista tai sitten meidän majatalon läheisessä ravintolassa, Snapper Cornerissa, jossa oli maailmankaikkeuden parhaimmat fish and chipsit. Liioittelematta.

Mitään me ei oikein tehty, vaikka joka päivä tehtiin jotakin. Se se kai loman tarkoitus onkin. Yhtenä päivänä sentään saatiin sentään vuokrattua vene ja käytiin ihan virallisesti snorklaamassa. Heti kun uskalsi poiketa rannasta kauemmas, pinnan alta paljastui ihan kohtuullisia koralliriuttoja, hyvännäköisiä kaloja ja muutama kilpikonna.

Seuraavana päivänä osa porukasta vuokrasi jälleen veneen ja lähti kalaan. Mua ei niin kauheasti tuo kalastus kiinnostanut varsinkaan, kun veneestä tuskin voisi hypätä välillä puljaamaan, jos kymmenellä ihmisellä on siimat vedessä. Mä jäin rannalle relaamaan. Yritin lukea kirjaa, mutta helposti ne silmäluomet vain lupsahtivat kiinni. 

Saarielämä oli aika leppoisaa. Me oltiin yleensä aika aikaisin hereillä ja aika aikaisin pehkuissa, vaikka me toki juhlittiin. Pakkohan meidän oli ottaa ilo irti siitä, että alkoholia sai helposti ja sitä voi nauttia julkisilla paikoilla. Meillä Wadeyessahan tarvitaan alkoholilupa, ja aikuisten juomia pitää juoda kotona, ovet lukossa, pimeässä huoneessa ja verhot kiinni. 

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ja niin loppui meidän lomakin. Haikein mielin me noustiin veneeseen ja lähdettiin kohti Balia. Olihan meillä vielä yö Balilla ja kaksi yötä Darwinissa, mutta heti hiekalta lähdettyä alkoi vähän rinnassa tuntua tiukalta. Bali on täynnä ujeltavia skoottereita, tööttääviä takseja, jankuttavia kauppiaita ja todella rasittavia todella humalaisia turisteja. Gili-saarilla ei ole lainkaan moottoriajoneuvoja ja huomattavasti vähemmän rasittavia turisteja.

Perfecto

Olipa kerran kamera, joka hörppäsi vettä Indonesiassa. Mä olin reissussa, kamerassa vielä muutama päivä takuuta jäljellä, enkä mä saisi sitä ajoissa takaisin kauppaan, sillä päivä jolloin takuu umpeutuisi oli samainen päivä, jolloin mä lensin takaisin Aussilaan. No, mutta perfecto. Mähän kipaisen sen äkkiä takaisin kauppaan, mutta kun mun lentojen välissä ei ollutkaan aikaa kipaista missään. Perkule.

No, mun kaveri oli samalla lennolla mun kanssa Singaporesta Darwiniin, ja hän jäisi Darwiniin yöksi ja lentäisi Wadeyeen vasta seuraavana päivänä, sillä saman päivän lento oli täynnä. Kaveri sanoi vievänsä kameran takaisin kauppaan. No, mutta perfecto, sehän saapuisi sittenkin kauppaan vielä takuun ollessa voimassa. Mä sitten kotona ottaisin valokuvan kuitista sekä takuulapusta ja lähettäisin ne sähköpostina kauppaan. A vot. Mikä voisikaan mennä pieleen?

Me laskeuduttiin Darwiniin, ja me koko konkkaronkka mentiin meidän pikku lentokentälle. Me lennettäisiin Grantin kanssa Wadeyeen, ja meidän kaveri jättäisi matkatavaransa sinne säilytykseen seuraavaan päivään asti. Pikku lentokentällä meille sitten selvisi, että kaverille olisikin sittenkin tilaa koneessa, sillä eräs opettaja oli ottanut loparit eikä enää lentäisi Wadeyeen, joten meidän kaveri mahtuisikin koneeseen ja mun kamera ei päätyisikään kauppaan.

Mä sitten tyydyin rooliini rikkinäisen kameran omistajana. Ei kai tässä sitten muuta. Harmitti vähän. Uusi kamera ilmaiseksi olisi ollut kiva. Sitten pikku kentän henkilökunta ilmoitti, että kaikki matkustajan eivät sittenkään voi nousta koneeseen, vaikka tyhjiä paikkoja olikin tarpeeksi, sillä kaikilla oli sen verran matkatavaraa, että koneessa oli melkoisesti liikapainoa. Meidän kaveri ilmoittautui vapaaehtoiseksi jäämään Darwiniin, joten hän voisi sittenkin viedä kameran takaisin liikkeeseen. No, mutta perfecto, hommahan sujui sittenkin. Mikäs enää voisi mennä vikaan?

Ai, mikä? No, se että minä en löytänyt mistään kuittia enkä takuulappua. Kaikki muut kuitit olivat kansiossa, ja kaikki muut takuulaput kuoressa siististi aikajärjestyksessä, mutta kameran lippuset ja lappuset olivat kadonneet teille tuntemattomille. No, mä sitten soitan kauppaan, selitän niille, että kaveri jo kävi tuomassa kameran, mutta mulla ei ole kuitteja tallessa. Kaupan setä sanoi, että ei tässä ole mitään ongelmaa, sillä hän voi kaivaa tiedot koneelta, kunhan mä sanon, mistä liikkeestä mä kameran ostin, milloin mä sen ostin ja millä mä sen maksoin. No, perfecto. Mun tilillä ei ollut ostotapahtumaa, joten käteisellä se maksettiin, liikkeen sijainnin muistin muutenkin ja päivä taisi olla Australia Dayn jäkeinen päivä, joten päivämääräkin muistui. Setä sanoi, että takuussa saattaa kestää tovi, sillä kamera lähetetään valmistajalle. "Kuutisen viikkoa", setä sanoi.

Mä odottelin kuutisen viikkoa, mutta liikkeestä ei kuulunut mitään. Mä juttelin kameran kauppaan vieneen kaverini kanssa, ja hän kertoi soittaneensa liikkeeseen edellisellä viikolla, ja ne sieltä sanoivat, että jostain syystä kameroita ei ollut lähetetty minnekään, että siellä ne vielä lojuivat takahuoneen hyllyllä. Hänelläkin nimittäin oli kameraongelmia, joten kaveri päätti jättää omansakin takuukorjaukseen. Kaupan setä antoi kaverille ilmaisen kameran hyvitykseksi kämmistä. Kaveri kehotti äkkiä munkin soittamaan liikkeeseen. Minähän sitten soitin. Siellä ei tiedetty musta yhtään mitään, kameraa ei ollut missään, papereita ei ollut täytetty. Was?

Sitten kävi ilmi, että mun kaveri vei kameran kilpailevan liikkeen takuuhuoltoon. Kamera oli kyllä oikeassa kauppakeskuksessa, mutta väärän puljun takahuoneessa. Siellä se on varmaan vieläkin, sillä hehän unohtivat lähettää kamerat takuuhuoltoon. Mä olin joka kerta kuitenkin puhunut oikean kaupan kanssa puhelimessa, eikä kukaan sieltä hokannut sanoa, että mitään kameraa siellä ei ole. Viddu. Toki mä olisin voinut soittaa väärään kauppaan ja pyytää heitä viemään kameran viereiseen kauppaan, mutta takuu oli nyt auttamatta ummessa. Otti päähän niin paljon, että en viitsinyt soittaa kenellekään eikä sumplia mitään.

Eniten mua otti päähän se, että kohta oli taas lomat eikä mulla olisi kameraa käytössä. Onneksi meidät, Grant ja mä, lähetettiin konferenssiin, joten mulla olisi mahdollisuus ostaa uusi kamera matkan varrelta jostain. Heti ensimmäisenä iltana Brisbanessa me käytiin kamerakaupoilla, mutta missään ei ollut halpoja veden alla käytettäviä kameroita. Sitten paikallisesta Anttilan kaltaisesta kaupasta löytyi mun vanhasta kamerasta uudempi malli ja vielä 50 dollarin alennuksessa. Se sattui olemaan vielä viimeinen kamera koko kaupassa, joten mä olin aika tyytyväinen kassalla. Perfecto.

Seuraavana aamuna mä ajattelin heittää pahvilaatikon, jossa kamera tuli, roskiin säästääkseni tilaa kassissa. Mä avasin laatikon, eikä siellä mitään kameraa ollutkaan. Oli kyllä laturit, kaapelit, akut, rannenauhat ja vehkeet, mutta kameraa ei ollut missään. Alkoi pikkasen tulla savua korvista. Miten voi yhden kameran järkkääminen olla NIIN vaikeaa! Ei voi olla totta. Me kipaistiin takaisin kauppaan, mä kerroin asiakaspalvelijalle tilanteen. He hakivat minulle näytteillä olleen kameran ja antoivat hieman alennusta näytekappaleesta. Hyvä. Ei missään nimessä perfecto, mutta vähintäänkin hyvä. 

Mä pyysin asiakaspalvelijalta hyvitystä heidän töppayksestään. Mä yritin selittää hänelle, että alennus, jonka sain kamerasta oli siitä hyvästä, että kyseessä oli näytekappale, mutta he eivät ole korvanneet mulle heidän töppäystään. Töppäystä, jonka takia mä oon saanut juosta edes taas liikkeen ja hotellin väliä. Sälli sanoi mulle, että alkuperäinen 50 dollarin alennus oli niin hyvä, että ei mun kannata valittaa. ETTÄ EI MUN KANNATA VALITTAA? A) Mä ostin kameran juuri siitä syystä, että kamera oli alennuksessa. B) Alennushinta oli käyttämättömästä, avaamattomasta kamerasta - ei näytekappaleesta - joten totta helvetissä mä olen oikeutettu vielä toiseen alennukseen. C) Te ette ole vieläkään korvanneet mulle mun vaivasta mitään. D) Sun asenne on täysin sopimaton asiakaspalveluun, ja sä olet paska ihminen. Tästä tulikin mieleeni, että pitääpä lähettää asiakaspalautetta.

No, ainakin mulla oli nyt kamera. Mä en hokannut ottaa vanhassa kamerassa ollutta muistikorttia mukaan, ja koululta lainaamassani kamerassa oli eri mallinen muistikortti, joten kameran lähempi testailu jäi sitten himaan. Wadeyeen saavuttua mä latasin kameran, laitoin muistikortin sisään ja aloin leikkiä uusilla toiminnoilla. Paitsi, että en alkanutkaan, sillä kameran uusi akku ei toiminut. Akku ei toiminut. Ei toiminut. Voitte kuvitella mun mielenterveyden tilanteen. Hieman kärmistytti.

Mä olin seuraavalla viikolla mulla oli menoa Darwinissa, joten mä ajattelin, että eihän tässä mitään hätää, mä käyn paikallisen Anttilan sikäläisessä liikkeessä juttelemassa asiakaspalvelijan kanssa. Mä esitin asiani naiselle. Hän sanoi, että heillä ei ole enää kameroita myynnissä ja että hän ei voi asiaa auttaa. Hän sanoi, että mun ainoa vaihtoehto on kääntyä valmistajan puoleen. Mä laskin kymmeneen, nielaisin muutaman kerran ja oikein nätisti hymyillen kerroin asiakaspalvelijalle, että Australian kuluttajasuojalain mukaan on liikkeen vastuulla hoitaa asiakkaan takuuasiat - ei asiakkaan itse - ja että he ovat vastuussa myymiensä tuotteiden laadusta. Nyt mä olen sitten sellainen ihminen, joka lainaa kuluttajansuojalakia. 

No, mun akku jäi liikkeeseen. He lähettävät sen valmistajalle. Siinä saattaa mennä kuutisen viikkoa. (Missäs mä olen aikaisemmin kuullut tuon "kuutisen viikkoa"?) Mulla on tällä hetkellä akuton kamera. Liikkeen mimmi ei lisäksi meinannut antaa mulle kameran kuittia ja takuulappua takaisin ollenkaan. Siitäkin piti vääntää kättä. Mä selitin, että mä haluan välttämättä takuupaperit ja kuitin takaisin, sillä mähän en edes vielä tiedä, toimiiko kamera lainkaan. Jos se ei toimi, mulla ei ole mitään näyttöä siitä, mistä ja milloin olen sen hankkinut ja millä hinnalla. 

Okei, asialle ainakin tehdään jotain, ellei akku ole sitten firman takahuoneessa jossain. Tulipa mieleeni, että mä en saanut liikkeeltä minkäänlaista kuittia heille jättämästäni akusta. Jos akkua ei ala kuulua, ei mulla ole mitään näyttöä siitä, että olen heille mitään koskaan jättänytkään. Mä nappasin sentään rikkinäisestä koulun kamerasta akun. Ainakin kamera toimii. Perfecto. Mutta jotenkin mulla on sellainen olo, että tämä tarina ei nyt vielä päättynyt tähän.

Kiusaus

No, opittiinhan me jotakin kaiken syömisen ja shoppailun ohessa. Konferenssi käsitteli kiusaamista sekä koulussa, työpaikalla että verkossa. Nettikiusaaminen on meillä Wadeyessä aika nollissa, sillä oppilailla ei ole kotona internettiä. Kännykät ovat vasta nyt alkaneet saapua kylään, harvalla on puhelinta, jolla pääsisi nettiin, ja vielä harvemmalla on pätkääkään puheaikaa tai dataa tilillä.

Konferenssi oli kyllä hyvä. Puhujina oli tutkijoita ja neurotiedemiehiä (jep, se on sana - ainakin tästä lähtien). Olihan siellä toki myös kukkahattutätejä ja konsultteja. Mä en oikein tiedä, kummat ovat ärsyttävämpiä. Konsultit mainostavat lähinnä itseään ja toistelevat loppuun kaluttuja totuuksia ja itsestäänselvyyksiä. Ehkä ihmiset sitten haluavat palkata konsultin löpertelemään asioita, joita he luulevat asiakkaan haluavan kuulla. 

Sitten on ne kukkahattutädit, jotka uskovat, että positiivinen energia ja vuorikristallit voivat parantaa kaiken. Kiusaamisen vastaiset kukkahattutädit näkevät maailman hyvin musta-valkoisena. On kiusaajia ja kiusattuja. Kiusaajia täytyy kurittaa ja kiusattuja tulee puoltaa. Voi huokaus. Eräs kukkahattutäti selitti meille tutkimuksesta, jossa tiedemies (todella väljä käsite) sanoi sanoja vedelle, joka hiljalleen jäätyi lasissa. Sanat kuten "Adolf Hitler" ja "tyhmä" saivat jäätyneet vesikiteet näyttämään rumilta. Positiiviset sanat saivat vesikiteet näyttämään kauniilta Disney-lumihiutaleilta. Mä löysin alle minuutissa monen monta artikkelia, jossa "tiedemies" todettiin humpuukihemmoksi. Kukkahattutädillä ei näköjään ollut pätkääkään kykyä kriittiseen ajatteluun. Täti vei koko konferenssilta uskottavuutta. Ja sen mä myös kerroin järjestäjille.

Mutta jotain mä kyllä opin:

A) Koululla täytyy olla sovitteluprosessi, johon koko koulu osallistuu. Muksut tottuvat menettelyyn ja tietävät, mitä heiltä odotetaan. Esim. Neljän äffän -metodi tuntui järkeenkäyvältä:

1. 'Fess up. Tunnusta, mitä teit. Opettaja, kysyy mm. mitä kiusaaja kuvitteli saavuttavansa teoillaan. 

2. Face-to-face. Asioista puhutaan naamatusten. Ei niin, että kiusaaja ja kiusattu katsovat opettajaan. Kahtokee toisianne.

3. Fix it. Kiusaajan pitää keksiä, miten hän voi korjata tilanteen. Ei lupauksia, että tulevaisuudessa hän ei enää käyttäydy samoin. Tulevaisuus ei ole vielä täällä. Miten korjaat nykytilanteen.

4. Finish. No niin, menkäähän kotio.

B) Ketään ei syyllistetä, eikä ketään rangaista. Rangaistus aiheuttaa useimmiten kostokierteen. Kiusaajan vastuulla on korjata tilanne. Ei istua jälki-istunnossa tai tulla haukutuksi.

C) Kiusattu on pääasiallisesti vastuussa itsestään ja tunteistaan. Kukaan ei pysty muuttamaan toisen ihmisen tunteita, vaikka saduissa olisi vaikka miten paljon rakkausjuomia, -loitsuja ja -kirouksia. Kiusattu valitsee olevansa uhri. Ei varmasti suosittu mielipide, mutta sitä toitottivat ne tutkijat ja tiedemiehet. 

Opintomatka

Koulu lennätti meidät opintomatkalle Queenslandiin. Grant löysi jostain kiusaamisen vastaisen konferenssin mainoksen, ja me vilautettiin sitä reksille, ja kas, kohta meillä oli jo lennot ja hotellit valmiina reissua varten.

Tämä jakso on ollut todella pitkä, sillä monsuunikausi on ollut tänä vuonna erityisen märkä ja tiet ovat olleet katki jo kauan eikä me olla päästy ihmisten ilmoille ikuisuuksiin. Työt eivät ole helpottuneet yhtään jakson loppua kohden ja meidän on tänä vuonna pitänyt opettaa kahta uutta oppiainettakin. Me ollaan kaikki oltu aika loppu. Tämä konferenssi tuli aika hyvään saumaan.

Meidän konferenssi alkoi sunnuntai-illalla, joten meillä oli aikaa möllötellä koko viikonloppu. Ei me kauheasti keretty möllöttelemään, sillä kummallakin oli sellainen olo, että piti ottaa viikonlopusta ilo irti. Me lennettiin perjantaina Brisbaneen, ja heti alkoi kaamea hedonistinen nautiskelu. Koska me oltiin työmatkalla, koulu kustansi meille kaiken. Loma alkoi heti pihviravintolassa, jossa me vedettiin elukkaa naamariin niin, että napa rutisi. Tosin me syötiin koko reissun aikana joka päivä niin, että napa rutisi.

Ei me sinä päivänä sitten juuri muuhun kyettykään, kun maha oli täynnä hiton hyvää pihviä. Me käveltiin jonkin aikaa ympäriinsä sekä ihmeteltiin meille tuntemattomia valkonahkoja, liikennevaloja  ja rullaportaita. Ei meillä vaan Wadeyessä tämmösiä ole. Takaisin me ei enää pystyttykään ähkyltämme kävelemään, joten me kurvattiin takaisin hotellille vesibussilla.

Seuraavana päivänä Grantin oli päästävä suosikkijoukkueensa, Brisbane Lions, kotikentälle ja ehkä enemmänkin fanikauppaan. Me käveltiin vieläkin aika ähkyinä kentälle. Tuntui hassulta, kun ilmankosteus oli melko olematon ja kaikenlainen liikkuminen oli helppoa. Sitä unohtaa Wadeyessä, miten muu maailma ei elä turkkilaisessa saunassa.

Meidän konferenssi oli Gold Coastilla paikassa nimeltä Surfers' Paradise. Kultainen rannikko ja Surffareitten paratiisi - paikannimet lupailivat hyvää. Harmi vain, että Grant halusi vielä väkisin katsomaan oman joukkueensa peliä ja harmi vain, että he sattumalta pelasivat juuri Gold Coastilla. Mä otin matsin katselun lähinnä auringonoton kannalta. Grantin joukkue hävisi niin rutkasti, että mä luulen, että Grantikin otti pelin lähinnä auringonoton kannalta.

Pääsinhän mä sinne kultaiselle rannallekin pelin jälkeen. Aurinko oli laskenut jo aikaa sitten, mutta hiekka tuntui todella mukavalta varpaiden alla, joten me sipsuteltiin hiljalleen rantaa edes taas. SItä paitsi täällä uskalsi mennä uittamaan varpaitakin vedessä, sillä näillä leveysasteilla ei ole krokoja eikä myrkyllisiä möllyköitä vedessä. Mitä-nää-nyt-on-jellyfishit. Siellä oli kyllä muunlaisia möllyköitä vedessä.

Pari mimmiä olivat lauantain ratoksi kiskoneet alkomaholia sen verran naamariin, että oli homma lähtenyt vähän lapasesta. Toinen oli hävittänyt vaatteensa, ja toisen minihame oli kiertynyt rullalle mahan päälle. Mimmit toikkaroivat aalloissa jonkin aikaa, kunnes isompi aalto kaatoi kummatkin. Alusvaatetyttö pääsi omin neuvoin pystyyn, toinen jäi makaamaan naamalleen veteen. No, perkele! Mä yritin kiskoa mimmiä rannalle, mutta minimekkotytöllä oli sen verran massaa, ettei se sieltä mihinkään liikahtanut. 

Sitten mimmiin tuli vähän eloa. Heidän kookas miesystävänsä katseli rannalta menoa naureskellen. Tämäkin heppu oli aika tuiterissa. Tytöt lähtivät hänen matkaansa, mutta me katseltiin heidän peräänsä jonkin aikaa. Vähän ajan kuluttua mimmit kiukuttelivat jätkälle, ja sälli kiskoi heitä ranteista mukaansa. Tuli sellainen olo, että ehkä likat eivät tunteneetkaan miestä ja että tällä tarinalla ei ehkä ole onnellinen loppu. 

Tietenkään meillä ei ollut kummallakaan puhelinta mukana, sillä ne olivat hotellissa latingissa. Mä pyysin vieressä seisonutta miestä soittamaan poliisit. Mimmit olivat juosseet "kaveriaan" pakoon syvälle mereen. No, perkele taas! Aallot heittelivät kumpaakin kuin tyhjää juomapulloa. Minimekkotypy oli taas pitkään mahallaan aalloissa. Nyt on hengenlähtö lähellä.

Lopulta Grant kahlasi aaltoisin, heitti minimekkotypyn olalleen, mätkäytti mimmin hiekalle ja paikalle parahiksi saapuneet poliisit saivat hoitaa homman loppuun. Vaatteeton mimmi yritti potkaista poliisia, joten hän oli äkkiä käsiraudoissa ja naamallaan hiekassa. Minimekkomimmillä kesti kauemmin reagoida mihinkään mitenkään, mutta pian hänkin oli raudoissa ja oletettavasti matkalla selviämään jonnekin. Me ei jääty seuraamaan tilannetta sen enempää. Tämän vuoden hyvä työ -kiintiö on nyt täynnä.

Seuraavana päivänä me herättiin auringonpaisteeseen ja lempeisiin ilmoihin. Rannan tai uima-altaan sijaan me päätettiin kuitenkin lähteä ennen konferenssin alkua käväisemään kauppakeskuksessa. Meillä kummallakin oli aika pitkä ostoslista, Wadeyestä kun ei saa oikein mitään. Toki sinne voi paljon tilata netistä, mutta esimerkiksi juoksulenkkareita on paha ostaa sovittamatta. Tämä ostoskeskus oli täynnä tehtaanmyymälöitä - myös Niken. Löysin sitten juoksulenkkarit. Neljät. Mä ostin neljät lenkkarit kerralla. Ja paljon muutakin.

Tosin uusille lenkkareille oli kyllä tarvettakin.

Me käytiin ulkoiluttamassa uusia treenikamoja saman tien. Oli hieman erilaiset juoksumaisemat kuin kotikylässä.

Käärmes

Koulun pihalta löytyi käärme. Sitä ennen kuului kauheaa mekkalointia, kiljuntaa ja älämölöä. Käärmeet ei sinänsä mua kauheasti pelota, sillä eihän ne Suomessa juuri mitään tee. Hengenlähtö on hyvin epätodennäköistä. Australiassa sitä vastoin on maailman kymmenestä myrkyllisimmästä käärmeestä ainakin kaksitoista. Tai jotain vastaavaa.

Muksut saivat käärmeen lopulta hengiltä, ja se osoittautui ihan harmittomaksi kaveriksi, mutta ihan yhtä hyvin se olisi voinut olla tenkkapoo-käärme. Pari päivää aiemmin kylän nunna näki, kuinka meidän naapurin pihalle luikerteli yksi maailman myrkyllisimmistä kavereista. Puraisun jälkeen on muutama minuutti elinaikaa, ja se on sitten tenkkapoo.

Puhuin erään paikallisen naisen kanssa käärmeistä, ja hän kertoi, kuinka hänen viisivuotiasta siskoaan oli purrut ryteikössä käärme. Nainen kertoi kantaneensa siskon terveysasemalle, mutta mitään ei juuri ollut tehtävissä. Sisko jäi sinne.