Serkukset ja sen toisen serkun siippa Victoriassa: Great Ocean Road

Aamu oli jälleen aikainen. Sussulla ja Teemulla oli yhteensä kymmenen päivää aikaa nähdä Aussilaa, joten otettiin ilo irti joka sekunnista. Nukkua voi sitten haudassa. Tai Suomessa. 

Grant heitti meidät aamulla ennen seitsemää Europcarin pihaan, josta meidän kolmen oli sitten tarkoitus hypätä autoon ja lähteä maailmalle omin nokkinemme. Meidän lähtö oli aikainen, sillä mulle ja Sussulle oli hieman ohjattua toimintaa parin tunnin ajomatkan päässä Queenscliffissä. Me päästiinkin heti matkaan, kun eräs papparainen tuli antamaan meille avaimet kouraan. Vielä se muistutteli, että Australiassa ajetaan sitten vasemmalla. Jaha, kiitos. 

Queenscliffissä meitä odotteli melko sateinen Victorian perussää. Välillä ropisi vähän, välillä oikein pirusti, sitten paistoi aurinko ja lopuksi vielä tuli vähän rakeita päälle. Teemu jäi maakravuksi sillä aikaa, kun me Sussun kanssa ahtauduttiin märkäpukuihin ja noustiin paattiin. Me törsättiin siis snorkkelointireissuun. Puvussa tuli äkkiä sen verran lämmin, että ei kauheasti sää ahdistanut. Sitä paitsi kastuttaisiinhan me muutenkin. Veneeseen kapusi vielä noin tusinan verran teinejä ja heidän opettajansa. Ilmankin olisi pärjätty, mutta sopu sijaa antaa. Olivat vielä yllättävän fiksuja yläkoululaisia.

Sitten asiaan! Meidän ensimmäinen pysähdyspaikka oli keskellä Phillip Baytä. Olivat aikoinaan aussit suunnitelleet vääntävänsä siihen kahden niemen nokkaan keskelle lahtea puolustuslinnakkeen tykkeineen kaikkineen. Työt olivat jääneet jostain mulle tuntemattomasta syystä kesken, mutta aimo kasan kivenmurikoita sinne oli kyllä roudattu. Nämä kivet muodostavat nyt erikoisen ekosysteemin, Kivien lomassa seikkaili jos jonkinlaisia kaloja, äyriäisiä ja meritähtiä. Pohjassa pilkahti yksi pallokalakin. Me pulikoitiin jonossa meidän ohjaajan perässä puolustuslinnakkeen sisäpuolella ja uskallettiin ulkopuolellekin. Heti huomasi, miten avomeren aallot heittelivät snorklaajia mukanaan, ja merivirrat kiskaisivat meitä aikamoista vauhtia kohti Melbournea. Varmaan tuli hakattua Sievisen olympia-ajatkin. Yllättävän raskasta puuhaa. 

Me noustiin takaisin botskiin, ja meille tarjottiin kuumaa kaakaota ja super nameja keksejä samalla, kun kapteeni suuntasi kohti seuraavaa puljauspistettä. Me hypättiin takaisin mereen erään erikoisen haisevan majakan luona. Haju tuli hylkeistä. Söpöjä kavereita, mutta harvinaisen pahalle ne haisevat varsinkin hepuiksi, jotka viettävät vedessä niin paljon aikaa. No, ei niitä siellä vedessä haistanut. Mä olin ihan fiiliksissä hylkeiden kanssa uimisesta. En olisi ikinä uskonut niitä niin vikkeliksi veikoiksi. Hauskinta hommassa oli se, että ne selvästi nautti myös meidän seurasta. Ne tuli ihan naamariin kiinni ja toljotti isoilla mulkosilmillä suoraan mun kallonpohjaan. Tiedättekös, miten hankalaa on snorklata, kun hymyilyttää ja naurattaa niin pirusti. Siitä ne hylkäät vasta tykkäsivätkin, kun sukeltaa niiden kanssa pohjalle eikä vain lillu, kellu pinnalla. Yksi pyöri mun ympärillä kuin hyrrä ja ampaisi sitten johonkin meren syövereihin. Siihen mä jäin pällistelemään, mihin hittoon se katosi. Ei näy missään mitään. Käännyn ympäri uidakseni takaisin majakan luokse, ja siinä ne pönöttää ihan grillissä kiinni. Mikäs sulla kesti? 

Oli kyllä niin lutusia heppuja. Mä niin mielelläni olisin puljannut vaikka koko päivän siellä niiden kanssa, mutta me lähdettiin etsimään meidän viimeistä kohdettamme. Delfiinejä. Me Sussun kanssa istuttiin kokassa ja tähyiltiin merelle, mutta ei siellä mitään näkynyt. Tosin en ollut ihan varma, miltä uivien delfiinien tulisi näyttääkään. Tuskin ne merellä hyppii liekehtivien hulahularenkaiden läpi. Me ajeltiin ympäri lahtea, ja alkoi vähän vilukin tulemaan. Samalla, kun me tankattiin itsemme täyteen teetä, kaakaota, keksejä, kakkuja, karkkia ja hedelmiä, pennut hyppivät mereen laivan katolta, roikkuivat veneen perästä tai poikkipuomista. Mäkin kokeilin pomppimista ja roikkumista. Sisäinen teini valloille. Siis niinku tiäks sillee.

Delfiinejä ei näkynyt missään, sade ropisi aika kovaäänisesti kattoon ja viimeisestä aktiviteetistä alkoi jo olla aikaa. Vilu pääsi vähän ytimiin asti. Meidät ajettiin lahden toiselle puolelle Mornington-niemelle. Me hypttiin paatin katolta veteen, uitiin maihin, juostiin hiekalla pientä lenkkiä, uitiin takaisin veneelle ja noustiin takaisin kyytiin. Morningtonilla olisi ollut niitä viinitilojakin vaikka miten, mutta ei just siinä rytäkässä keretty maistelemaan mitään. Kapteeni päätti, että tänään ei näy delfiinejä, vaikka yritys oli kyllä kova. Saatiin ainakin aikamoinen näköalaristeily siinä delfiinejä etsiessä. Lähdettiin suosiolla kohti satamaa, ja juuri 50 metriä laiturista alkoi tulla rakeita ja vettä niin maan pirusti, että siinä katon alle juostessa oikein sattuivat pisarat iholle iskeytyessään. Ei haitannut kyllä delfiinien puute tai sää. Hylkeet olivat niin huippuja!

Käytiin aivan pikapikaa tulikuumassa suihkussa elvyttelemässä varpaita ja sormia, pestiin suolat hiuksista sekä hiki iholta ja lähdettiin heti kohti sitä Great Ocean Roadia. Pysähdyttiin toki Torquayn surffikamatehtaanmyymälöissä, joista mukaan tarttui Teemulle aivan pränikkä hieno kello, Sussulle kassi sekä bikinit ja mulle legginsit. Jep. We only live once. Legginsit. Surffiteemalla jatkettiin ja suhattiin meidän upealla vuokra-autolla Bells Beachille. Taitaapi olla kyseinen hietikko maailman kuuluisimpia surffipaikkoja, ja olihan siellä nytkin kymmeniä märkäpukuisia sankareita odottelemassa aaltoja. Aurinko oli yhtäkkiä pompsahtanut ihan pilvettömälle taivaalle, vaikka tunti takaperin oli myrskynnyt ja tullut niitä rakeita (tervetuloa Victoriaan!), joten me käytiin vähän uittamassa varpaita. 

Ehdittiin sinä päivänä vielä pysähtyä muutaman kerran tienposkeen ottamaan valokuvia, mutta siinä se melkein olikin. Aurinko alkoi vaipua horisonttiin, ja me oltiin vielä vaikka miten kaukana mun varaamasta yömajoituksesta. Me suunniteltiin vielä illalla vesiputousvierailua, mutta perille päästyämme olikin jo aivan pilkkopimeää, joten ei sitten lähdetty liukastelemaan kiville. Päätettiin kuitenkin tulla seuraavana päivänä takaisin. Oltiin aika väsyjä ja nälkäisiä, joten päätettiin lähteä mahdollisimman nopeasti vain Apollo Bayhin, jonka lähettyvillä meidän majoituskin oli. Ensimmäinen nähty kyltti sanoi, että Apollo Bayhin olikin mun arvioiman kahden kymmenen kilometrin sijaan nelisen kymmentä kilometriä. Ja Apollo Baystä meidän majapaikkaan on vielä se pari kymmentä kilsaa. Okei. Ajetaan sitten kuusi kymmentä kilsaa pilkkopimeässä kengurujen seassa. Kaiken lisäksi Great Ocean Roadin tie on melko mutkaista ja melko mäkistä (lue: ihan vi*un mutkaista ja ihan vi*un mäkistä). Meidän keskinopeus oli varmaan jossain 40 kilometrin tienoilla. Ensinnäkään en uskaltanut ajaa kauhean nopeasti tiellä, jonka toisella laidalla on jumalaton pudotus hyiseen mereen. Toiseksi meidän kotterosta ei oikein irronnut ylämäissä sen enempää.

Jälleen päästiin perille ihan kaikki yhes koos. Käytiin Apollo Bayssä vähän fish and chipseillä ennen monen sadan metrin nousua vuorille. Meidän majapaikka oli sama kuin Anskunkin kanssa, ja mä halusin viedä Sussun ja Teemun sinne, sillä lähitienoolla parveilee koalia. Me suhattiin yhden ohi tiellä. Silmät vain kiiluivat puskasta, mutta kapealla serpentiinitiellä ei tehnyt mieli tehdä uukkaria. Nähtiinhän me niitä sitten toki lähempääkin. Aivan leirintäalueen portilla yksi kaveri hengaili keskellä tietä. Mä usutin Sussua ja Teemua pelottelemaan sen takaisin metsään, ettei me tai kukaan muu aja sen päälle. Mä seurasin tilannetta turvassa autossa sisällä. Eihän se mihinkään liikahtanut. Katsoi vain vähän pöllämystyneenä vuorotellen pelastajia ja auton valoja. Sussu kertoi, että ei oikein uskaltanut takapuolestakaan tökätä sitä liikkeelle, kun näki sen mielettömät kynnet.

Aamulla, kun herättiin meidän 50-luvun asuntovaunusta, joka vuokrattiin majoitukseksi pirun kiukkuiselta leirintäalueen tädiltä, meidän yläpuolella puissa keikkui muutama muukin koalakaveri. Me pakattiin auto ja lähdettiin köröttelemään ne samat 60 kilometriä takaisin vesiputouksille. Kyllä tie olisi kannattanut ajaa uudestaan ilman vesiputouksiakin, sillä tällä matkalla on mun mielestä parhaat maisemat ja eihän me niitä tietenkään nähty edellisenä iltana pimeässä. Satoi ropisi taas aikamoisesti, ja tiet olivat välillä aivan yhtä lätäkköä tai virtaavaa puroa. Kuin taikaiskusta päästyämme perille putouksille sade lakkasi juuri puoleksi tunniksi, ja me ehdittiin vallan mainiosti napsimaan kuvat kuivin jaloin.

Tällä kertaa matkalla takaisin Apollo Bayhin ja Great Ocean Roadin loppuun me pysähdyttiin lähes kaikille näköalapysähdyspaikoille töllöttelemään maisemia. Sade loppui taas, ja me saatiin ihastella maisemia suhtkoht kuivina. Aina, kun me noustiin autoon jatkamaan matkaa, alkoi taas tihkuttaa. Musta alkoi jo tuntua, että Teemulla on takapenkillä joku säänappi, mistä se saa painettua sateen pois. Ei paremmin olisi sään puolesta voinutkaan mennä. Lämmin ei ollut, ja tuuli oikein helkutisti, mutta mikäs siinä. Oli jotenkin kivakin katsella niitä maisemia sellaisessa maailmanlopunmeiningeissä. Tolpillaan ei meinannut pysyä, kun tuulenpuuska osui oikein sopivasti.

Sen päivän ehdoton kohokohta oli kuitenkin se suurin juttu Great Ocean Roadilla eli ne Kaksitoista apostolia, Twelve Apostles, joita on kai enää pystyssä joku seitsemän. Meidän piti kerätä vähän aikaa rohkeutta parkkipaikalla, sillä sää oli yltynyt aikamoiseksi myrskyksi. Mä laitoin kaikki kuivat vaatteet yhtaikaa päälle ja vedin hupun niskaan, mutta en muista olinko niin peloissani, että suostuin laittamaan kengätkin jalkaan. Tulee vietettyä meinaan aika paljon aikaa vuodesta läpsyissä. Me suunnattiin hartiat korvissa näköalatasanteelle, jolta aukesi maisema mielettömiin kivimuodostelmiin.

Mä olen apostolit nähnyt toki jo monta kertaa aikaisemminkin, mutta aina ne jotenkin sykäyttävät. Näky tuntuu jotenkin epäaidolta. Ihan kuin katselisi elokuvaa. Taisivat Sussu ja Teemukin olla kohtuu innoissansa maisemasta. Vaikea sanoa, kun tuuli niin paljon, ettei kahden metrin päässä seisovan kaverin puheesta saanut enää mitään selvää. Hirvittävässä tuulen viuhunassa oli tunnelman tuottajan lisäksi se hyvä puoli, että me saatiin olla käytännöllisesti katsoen yksin ihailemassa maisemia. Yksi kanadatar tuli kysäisemään meiltä, voitaisiko me ottaa hänestä valokuva, sillä kaikki muut bussiturneen turistit olivat jääneet bussiin sisälle lämpimään turvaan. Eivät edes viitsineet äkkiä tulla vilkaisemaan maisemia!

Me uskaltauduttiin vielä laskeutumaan portaita pitkin rannallekin. Taas se Teemu oli painanut jotain säänamiskaa, sillä taas se aurinko ilmestyi pilvien takaa mollottamaan taivaalle. Maisemat muuttuivat auringon ilmestyttyä tyystin. Sateenkaarikin komisti taivasta. Mä innostuin napsimaan valokuvia tuulen puhaltamista hurjista aalloista ja kahlasin veteen nillkkoja myöten. Vetelin lahkeita ylös, ettei joku sattuma-aalto kastelisi niitä viimeisiä kuivia vaatteita. Sattuma-aalto olikin hieman oletettua suurempi ja kasteli mut pyllyä myöten. Sussu nauroi rannan turvasta mulle, mutta pian senkin hymy hyytyi, kuun aalto kasteli vielä turvasta naurelijan koivetkin. Mä yritin tasapainoilla merimassan vedellessä mua oikealle, vasemmalle, eteen, taakse ja pinnan alle. Eihän tässä muuten mitään, mutta kun oli vielä kamera kädessä. Vaatteet saa kyllä kuivattua, mutta kameraa tuskin. Ihmeen kaupalla mä pysyin pystyssä. Kamera kuiva, housut ei.

Serkukset ja sen toisen serkun siippa Victoriassa: Melbourne

Päästiin siis ehjin nahoin Melbourneen. Yllättävää kyllä, täytyypi myöntää. Sillä aikaa, kun Sussu ja Teemu venaili, että saavat hostellista huoneen käyttöönsä, mä kävin heittämässä omat tavarani Wilmalle, jossa mun oli tarkoitus kämppäillä muutama päivä. Koko aamupäivä menikin sitten siinä, kun soittelin joka paikkaan ja varailin meille loppureissua varten majoitusta ja vuokra-autoja.

Treffattiin Sussun ja Teemun kanssa uudelleen iltapäivällä ja käveltiin melko lailla päämäärättömästi. Me käytiin vanhassa Treasury-talossa, mutta meidät käännytettiin sieltä pois, sillä he sulkivat juuri ovensa. Käytiin kaupungintalolla, mutta meidät käännytettiin sieltä pois, sillä he sulkivat juuri ovensa. Me sitten piristettiin päiväämme muutamilla sushirullilla, mistä onkin tullut jo jonkinnäköinen Melbourne-tradition. Kiskasta rullaa ja sitten kirjaston nurtsille! 

Auringon laskettua me lähdettiin kävelemään Yarra-joen rantaa kohti merensuuta. Me räpsittiin valokuvia kaupungin valoista ja käytiin hölmöttelemässä kasinon elämää. Sussu uskaltautui uhkapeliinkin, mutta eihän sieltä mitään tullut. Lähdettiin takaisin kaupunkia kohti, kun Wilma ilmoitti olevansa jo hoodeilla. Me koko kääri hypättiin ratikan kyytiin ja suunnattiin kohti Brunswick Streetiä. Täytyyhän nämäkin matkaajat tutustuttaa mulle muodostuneeseen toiseen Melbourne-traditioon eli Bimbo Deluxeen.  

Bimbo ei suinkaan ole strippikerho vaan Dynamon oloinen baari, josta saa aina kuuden jälkeen neljällä dollarilla tajuttoman hyviä pitsoja. Bimbo-baari ei ole mikään salaisuus, joten paikka täyttyy nopeasti. Meilläkin meni reilusti yli tunti, ennen kuin saatiin pöytä ja pitsat, mutta mikäs siinä, kun oli live-musiikkiakin. Tosin meidän pöytä oli juuri lavan vastapäätä, mikä meinasi tietenkin sitä, että alkoi kurkku olla vähän kipeähkö huutamisesta. Vaihdettiinkin paikkaa heti, kun saimme pitsat saatettua mahaan. Pari bisseä vielä ja nukkumaanmenoaika. Oltiinhan me taas herätty ennen auringonnousua Phillip Islandilla.

Seuraavana päivänä Sussu ja Teemu menivät tutustumaan Melbournen vanhaan vankilaan omatoimisesti ja kehuivat kovasti kokemusta. Mä taas soittelin taas koko aamun mahdollisiin tuleviin majapaikkoihin ja peruin jo varatun auton, varasin uuden, peruin sen ja varasin uuden. Jälleen sai suomalaiset halvemmalla pyörät alle kuin aussit. Me treffattiin jälleen keskustassa, minkä jälkeen me jakauduttiin nopeahkosti uusiin muodostelmiin. Mä ja Sussu lähdettiin ettimään Sussulle hääkolttua ja Teemu lähti lenkille. Valitsin seurani oikein.

Kierreltiin Sydney Streetin kaikki hääliikkeet läpi. Tai ainakin ne joihin kehdattiin mennä sisään. Osa putiikeista oli nimittäin niin hienon näköisiä, että kipitettiin vaan nopeasti ikkunan ohi häpeästä kikatellen. Sussu päätyi muutamaa sovittelemaankin, mutta ei sieltä löytynyt mieleistä. Tai paremmin sanottuna ei löytynyt mieleistä hintalappua. Sitten löytyi kyllä yksi niin mieleinen puku, ettei Sussu halunnut edes sovittaa sitä, sillä hintalapussa asui mörkö ja jos se olisikin ollut maailman ihanin puku, olisi saattanut tulla parku.

Suunnattiin sitten takaisin keskustaan tyhjin käsin. Kaapattiin vielä Teemu mukaan ja suhattiin ratikalla rantsuun. Aurinko alkoi laskeskella, ja, vaikka meillä kurni mahat, me päätettiin käydä äkkiä katsomassa se St Kildan kohtuu kämäinen ranta. Onneksi mentiinkin, sillä auringonlaskun värit olivat aivan mahtavat. Eikä rantakaan näyttänyt kauhean kämäiseltä siinä taivaan hehkuessa persikkaa ja poltettua oranssia. Käveltiin Ackland Streetiä ja yritettiin etsiä paikkaa, josta jokainen saisi mieleistään sapuskaa. Päädyttiin lopulta pieneen irkkubaariin, jossa kukaan muun ei syönyt. Sen olisi pitänyt olla vihje. Saatiin kuitenkin makeaa mahantäydeltä vielä St Kildan kattoon asti leivoksia täynnä olevista leipomoista.

Teemu oli järjestänyt itselleen stand up -keikan illaksi. Olihan Melbournessa isot komediafestarit juuri käynnissä. Me Sussun kanssa käveltiin ympäri keskustaa, käytiin vähän hypistelemässä klänninkejä ja istuttiin katsomaan vaan maailmanmenoa. Kadut pursusivat ihmisiä, jotka olivat lähteneet liikkeelle juhlistamaan viikonlopun alkua. Multa oli jotenkin täysin unohtunut, että oli perjantai, ja mä ihmettelin, miten se Wilma nyt oli niin meitä houkutellut ulos. Ei sitten yhtään yhdistynyt piuhat päässä. Uskomattoman tylppä olo. Mulla lurpsui silmät taas, joten mä ihan suosiolla panin pillit pussiin ja lähdin kämpille koisimaan.

Sussu ja Teemu pyhittivät lauantaiaamun shoppailulle Melbournen tehtaanmyymälöissä, ja oli sieltä kaikenmoista aarretta löytynytkin. Mäkin yritin kovalla vauhdilla päästä tehtaanmyymälöitä täynnä olevaan kauppakeskukseen, mutta sitten julkinen liikenne rupesi kenkkuilemaan mulle. Ratikkaraiteita kunnostettiin, ja mun menopeli pysähtyi puoleen väliin matkaa. Meidät heivattiin hittoon kulkuneuvosta ja ohjattiin bussiin. Mä oletin, että jatketaan sitten bussilla matkaa määränpäähän. Ei suinkaan! Meidät ajettiin kaksi korttelia toiselle ratikkalinjalle, jossa me sitten venattiin aikamme ja päästiin lopulta matkaan. Sitten vaihto vielä toiseen ratikkaan ja kävely ostoskeskukselle, ja juuri kun etuovet olivat näkyvillä, tuli viesti  "me lähdetään takaisin hotlalle päin". Ja näin mulla meni puolen tunnin reissuun joku pari tuntia.

No mutta pääasia oli, ettei myöhästytty päivän pääspektaakkelista. Me oltiin varattu liput aussifutismatsiin. Mä olin aikasemmin käynyt vaan Grantin country-futismatseissa, missä tunnelma ei yllättäen ole mitenkään kummallinen. Niinpä mä varaudun yleensä ottamalla kirjan mukaan. Mun joukkue, Carlton, otti takkiinsa aika pahasti Teemun joukkueelta, Essendonilta. Mä olen valinnut Carltonin ihan vain sen vuoksi, että mä tykkään niiden logosta, ja Teemu valitsi Essendonin ihan vain sen vuoksi, että ei tykännyt Carltonin logosta. Silti otti vähän päähän, että hävittiin.  Meitä oli yhteensä yli 70 000 katsojaa, ja tunnelma taisi saada mutkin muutaman kerran karjumaan. Oli kyllä kivaa. Menisin uudelleenkin.

Me käppäiltiin niiden 70 000 muun fanin kanssa takaisin kohti keskustaa ihanassa auringonpaisteessa. Ilma oli hyvä ja mieli korkealla, joten me päätettiin jatkaa kävelemistä. Me hiippailtiin samoja valloittavia pieniä katuja ja kujia kuin Anskunkin kanssa helmikuussa, mutta, lienikö vika sitten viikonpäivässä vai missä, nyt ei kujilla ollutkaan samanlaista tunnelmaa. Helmikuussa kujien kahvilat ja ravintolat olivat aivan tupaten täynnä lounastavia salkkumiehiä ja korkokenkämimmejä. Nyt oli hiljaista. Talot ja seinämaalaukset olivat toki yhtä upeita vieläkin.

Okei, sitten oli vielä se lauantai-ilta. Tällä kertaa mä olinkin jo hokannut, että on viikonloppu ja että cityssä olisi jotain elämää. Wilmalla oli läksiäiskemut, mutta me päätettiin, että Sussu ja Teemu tsekkailee kahdestaan ensin kaupungin iltaelämää ja treffataan sitten koko konkkaronkka iltasella ja mennään kimpassa baariin. Reisille meni! Onneksi Sussu ja Teemu eivät lähteneen Wilman kemuihin, sillä reissaajilta olisi muuten jäänyt koko yöelämä kokematta, sillä meillä lähtijää juhlineilla vain venyi ja venyi. Jos tilataksin saaminen on hankalaa Turussa, niin kuvitelkaa millaista se on Melbournessa. Sitä paitsi ratikkalinjan kunnostus oli vielä tukkinut jonot entisestä enemmän.

Lopulta kävi sitten enemmän tai vähemmän perinteisesti. Me saatiin loppujen lopuksi taksi lennosta, sillä suurin osa juhlijoista oli jo sipannut sohville tai varavuoteille eikä tarvetta tilataksille enää ollut. Kello tosin oli tässä vaiheessa kymmentä vaille kolme ja meidän Suomen-vieraat jo vetelemässä sikeitä hostellihuoneessaan. Toisaalta me päädyttiin johonkin helvetinmoiseen tanssiluolaan, jossa ei ollut lainkaan jonoa baaritiskeille (hmmm… mitähän tästä voisi päätellä). Mä vähän luulen, että tuskin Sussu ja Teemu paikasta olisivat välittäneetkään. Ensi kerralla sitten uusiksi!

Me palattiin Wilman kämpille joskus viiden ja kuuden välillä - olettaisin. Oli vähän kalpeaa naamaa seuraavana päivänä junassa kohti Ballaratiä.